XXXII.

VERINEN RATKAISU.

Tuo pikku huone oli yhtäkkiä käynyt Ambroise Vilmartille ikäänkuin liian ahtaaksi.

Hän astui pois tuon petollisen kurkistusreijän luota, joka yhdellä silmäyksellä oli paljastanut helvetin hänen eteensä. Nyt hän ymmärsi kaikki. Hän oli ollut viaton, rakastunut narri, joka oli kulkenut ummessa silmin suoraan turmioon. Hänestä tuntui, kuin veri kuohuisi hänessä niin, että hän tukehtuisi. Hänen kurkustaan nousi korahteleva mylvintä, ja hänen suupieliinsä kerääntyi verensekaista vaahtoa. Kaikki hyppi hänen silmissään, ja synkästi mörähtäen kuin kuoliaaksi isketty härkä, hän vaipui pienelle sohvalle, jolla muuten ovenvartija kulutti öitään.

Pierre Cottet pisti varovasti päänsä ovenraosta. Mutta nähdessään sohvalla tuon murtuneen miehen, hän astui rohkeasti sisään. Se roteva salapoliisi, joka edellisessä pikku ilveilyssä oli näytellyt isännän osaa, seisoi vahdissa oven edessä.

— No, Cottet lausui melkein ystävällisesti, älkää nyt olko niin surullinen.

— Hän on pettänyt minut, Vilmart voihki, hän on pettänyt minut…

— Erehdytte, Cottet alkoi rauhoittaa, mutta hän pysähtyi äkkiä, sillä kadulle johtavasta avoimesta reijästä hän heti ymmärsi syyn vangin epätoivon purkaukseen. Hitto sentään, että hän ei sitä ollut huomannut!

Vilmart kohotti hitaasti päänsä. Cottet perääntyi tahtomattaan askeleen taaksepäin. Hän tuskin enää tunsi vankiaan. Tämän kauniit kasvot, joilla oli niin iloinen, onnellinen ilme, olivat kuin muuttuneet. Pehmeitten pyöreitten piirteitten sijaan oli tullut kova, luja ilme, ja silmät tuijottivat kuin veripallot keskellä hirveästi vääristyneitä kasvoja.

Belgialainen ojentautui täyteen mittaansa, ja Cottet näki, kuinka hänen kovat kätensä vapisivat käsiraudoissa. Salapoliisi vilkaisi ovelle, ja hänen jättimäinen apulaisensa astui oven sisäpuolelle.

Silloin Vilmart aukaisi suunsa.

— Onko hän ilmiantanut minut? hän kysyi äänellä, joka tuntui tulevan syvältä kuin haudasta.

— Kuka? Cottet kysyi, taitavasti hämmästystä teeskennellen.

— Vaimoni.

— Kuinka semmoista voitte luulla? Hän käski sanoa terveisiä. Hän oli hyvin onneton. Teidän ei tarvitse surra hänestä. Me kyllä pidämme huolen, että hän pääsee turvassa Englantiin.

— Se on vale, Vilmart kiljasi epätoivoisesti. Olette itse paljastanut hänet. Ei kukaan muu ihminen maailmassa tiennyt minun tulevan "Haista". Te puhuitte merirosvouksesta ja murhasta. No niin, mutta todistakaa! Te voitte tuoda vain yhden ainoan todistajan: vaimoni.

— Niin, teidän vaimonne vastoin tahtoaan, pääsi Cottet'lta. Hän katui sanojaan, heti kun oli saanut ne suustaan. Muutamia sekunteja myöhemmin hän sai kaksin verroin syytä katua niitä, sillä ne maksoivat hänelle sen, mitä ihmiset pitävät hyvin suuressa arvossa.

Vilmart seisoi nyt aivan hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet kuin kouristuksessa.

Salapoliisi perääntyi ehdottomasti taaksepäin, tavottaen takataskuaan. Mutta hänen jättimäinen avustajansa, joka nähtävästi luotti voimiinsa, astui vankia kohti.

— Pysykää alallanne, hän sanoi ankarasti.

Belgialainen nauroi. Se oli naurua, joka vihlasi kuin kauhea sähinä…

— Varokaa hänen käsiään, Cottet huusi.

Vilmart oli ojentanut kahlehditut ranteensa, ja hänen valtaiset kätensä kouristuivat ja pullistuivat. Hirveästi mörähtäen hän riuhtasi ranteensa erilleen, niin että käsiraudat katkesivat, niinkuin olisivat olleet lasia. Arvelematta hän iski kahleitten renkailla rotevaa apulaista päähän, niin että tuo pitkä voimamies kaatui lattiaan, niinkuin häntä olisi lyöty teurastajan kirveellä. Cottet kohotti revolverinsa. Mutta hän viivytteli laukausta liian kauan. Vilmart oli salamannopealla liikkeellä riistänyt häneltä aseen ja hänen kätensä iskivät salapoliisin kurkkuun. Mies parka aikoi huutaa; mutta hirmuiset sormet tukehuttivat huudon hänen kurkkuunsa. Seuraavassa silmänräpäyksessä raivoisa nuorukainen oli hänen päällään. Hänen silmänsä etsivät epätoivossaan apua, ja hän pyristeli, minkä voi, päästäkseen irti. Mutta Ambroise Vilmartin rautanyrkit kuristivat jo hänen kurkkuaan. Kuului korahtava ääni, nytkähdys, ja Pierre Cottet'n kädet putosivat voimattomina alas. Hänen naamansa oli sininen, ja silmistä tuijotti suunnaton kauhu.

Belgialainen nousi hitaasti kukistettujen vihollistensa vierestä. Hän huohotti raskaasti, kuin kauheasta unesta heräten, ja hänen piirteensä tulivat taas yhtä tyyniksi kuin ennenkin. — Ulkopuolelta ei kuulunut ääntäkään. Kamala taistelu ei nähtävästi ollut herättänyt mitään huomiota. Ambroise mietti hetkisen, sitten hän kumartui tajuttoman apulaisen puoleen ja otti hänen hattunsa, jota jättiläinen vielä piteli vasemmassa kädessään.

Omituinen varma tyyneys oli vallannut tuon nuoren miehen. Hänen kasvonsa olivat tulleet hyvin kalpeiksi, ja hänen silmiinsä oli tullut voimakas teräsharmaa kiilto. Kiirehtimättä hän koetteli hattua — se sopi.

Sitten hän kääntyi Cottet'hen. Salapoliisi oli aivan hengetön. Hän löysi salapoliisimerkin ja pisti sen rintaansa.

Sitten hän otti hatun, avasi oven ja astui eteiseen katsomatta oikeaan tai vasempaan. Ovenvartija ei ollut vielä tullut, ja eteisessä käveli vain pari tarjoilijaa edes-takaisin. He katsoivat Vilmartia uteliaasti ja epäluuloisesti, mutta kukaan ei estänyt häntä menemästä.

Hotellin edessä seisoi auto. Vilmart astui suoraan sen luo ja istui siihen.

— Olen tilattu, ohjaaja sanoi.

Ambroise ei vastannut, vaan näytti salapoliisimerkkiään.

— Ajakaa Malesherbes-puistokadulle numeroon 112, hän lausui. Mutta nopeasti!

Ohjaaja ei enää arvellut, ja auto kiiti huimaavaa vauhtia Tuilleriain sillan yli Rivolin ja Royale-katuja pitkin Madeleinen kirkolle.

— Pysähtykää tähän, Vilmart huusi. Hän maksoi ja asteli verkalleen bulevardia ylöspäin. Sitten hän pistäytyi "Tourtel'ille", tilasi kupin kahvia ja muutamia voileipiä ja joi sitten suurella nautinnolla muutaman lasin.

Sitten hän meni suureen kauppaliikkeeseen "Magasin aux trois quartiers" ja osti itselleen englantilaisen sadetakin sekä juovikkaan matkalakin. Hän pani sadetakin yllensä ja pisti lakin taskuunsa. Sitten hän meni Duphot-katua pitkin ja otti Faubourg St. Honoré-kadun kulmasta umpinaisen kuomuvaunun. Hän ilmoitti erään numeron Bonaparten-kadulta. Vanha kaakki vei hänet takaisin Tuilleriain sillan yli ja Hôtel d'Orsayn ohi, jonka edustalle oli kokoontunut suuri väkijoukko. Hotellin väki toi juuri ulos erästä ruumista. Sen perästä hoiperteli iso mies, jolla oli otsassa syvä verihaava. Hän oli hatutta päin.

Mutta Ambroise Vilmart ajoi tyynesti edelleen.