XXXI.

YLLÄTYS.

Nuori belgialainen ei ollut koskaan ennen tuntenut olevansa rikollinen. Eikä hän tuntenut sitä nytkään, vaikka tiesi, että hänen kulkemansa tie voisi milloin tahansa viedä hänet hirsipuuhun tai giljotinin alle. Sitä vastoin hän ajatteli vähemmin sitä, että hän oli likipitäen karannut Belgian armeijasta. Sittenkun hänen haavansa olivat parantuneet, olisi hänen velvollisuutensa ollut ilmoittautua palvelukseen takaisin.

Mutta velvollisuudella ei ollut koskaan ollut suurta sananvaltaa Ambroise Vilmartiin. Hän oli isänsä poika — nuori mies, jolla on rautainen tahto tekemään juuri sen, mitä itse hyväksi näkee. Hänen nuoruutensa oli kulunut työhön ja urheiluun — urheiluun ja työhön. Naiset olivat hänelle tuskin mitään merkinneet siihen hetkeen asti, jolloin Edna Lyall oli tullut hänen tielleen ja saanut koko hänen rakkautensa purkautumaan tulivuoren tavoin. Tämä lempi oli enemmän kuin mikään muu herättänyt uinuvan leijonan. Ja siitä lähtien hänen tietoisuudessaan tuli yhä selvemmäksi, että hän oli yhteiskunnan kesytön peto. Olipa hetkiä, jolloin hänen mielessään tuntui epäilystä siitä, eikö hän ollut valinnut väärää uraa. Hänessä alkoi liikahdella jotakin omantunnon tapaista. - Hänessä ikäänkuin heräsi se, jota siveysopin saarnaajat sanovat vastuuntunnoksi, hänen saatuaan nyt suojeltavakseen kauniin ja uskollisen naissielun.

Hän koetti muovailla itselleen kuvaa mahtavasta isästään — rikos-nerosta, joka, vaikka olikin kuollut, vielä eli Parisin sanomalehtimiesten mielessä kunniallisena ja nerokkaana miehenä. Niin hyvin hän oli osannut peittää itsensä, tuo François Delma, joka eli niin kunnioitettuna laittomien miesten mielessä, että he osottivat hänen aviottomalle pojalleen mitä suurinta luottamusta ja uskollisuutta!

Ja hänen kävellessään ylellisesti sisustetussa hotellihuoneessa odottelemassa vaimoaan, hänen mieleensä muistuivat ne miehet, joitten kanssa hän oli ollut "Haissa" toista kuukautta.

Ensiksikin Pekka Pleym, viisas ihmisvihaaja, mutta teatterimainen konna, joka verhosi kaikki pahat tekonsa sofistisilla lähetyssaarnaaja-pöyhkeilyillä… Sitten Dick Anstey, hieman suvaitsematon, kyynillinen maailmankiertäjä, joka oli rypenyt kaikenlaisessa turmeluksessa Singaporesta hamaan San Franciskoon, mutta joka yhä oli ulkokuoressaan säilyttänyt sivistyneen englantilaisen kuvan… Sitten Lugeni, hiljainen italialainen, jonka umpimielinen viha uudenaikaiseen sivistykseen oli asestanut hänen kätensä ja aivonsa taisteluun — ikuiseen taisteluun. Hän pysähtyi hetkeksi mietelmissään. Hänen huoneensa ulkopuolelta oli kuuluvinaan hiipiviä askeleita. Ja silmänräpäyksen tuntui hänestä, kuin joku olisi koskettanut ovensalpaa. Hän kuunteli; mutta ääni ei uudistunut.

Hän aivan hermostui tästä odottamisesta. Piru vieköön semmoiset kynsienhoitajat!… Nyt hän olisi jo ollut matkalla Parmentier'lle kansainvälisen pahantekijäliiton pankkiirille Bonarten kadulle. Jumalan kiitos, se oli aivan lähellä!

Sitten hänen piti mennä Ednan kanssa tekemään kauppaliikkeistä ostoksia. Hän iloitsi kuin lapsi nuoresta vaimostaan ja salli hänen saada kaikki, mitä hänen mielensä halasi. Oo, käsillään hän kantaisi koko elämänsä — tuota nuorta, suloista ja uskollista naista, jonka suuret, kirkkaat silmät vakuuttivat pysyväistä, ihanaa ja loistavaa tulevaisuutta… Ehkä hän ei täysin ymmärtänyt vaimoaan — tämähän oli vielä niin nuori. Kuinka ihanaa olikaan elää semmoiselle naiselle ja kuolla hänen puolestaan, jos niin vaadittaisiin!

Ambroise oli huomaamattaan puristanut kätensä nyrkkiin. Hänen ajatuksensa kohdistuivat vaistomaisesti noihin suuriin, kauheihin raatajankouriin. Kuinka hän vihasikaan niitä tällä hetkellä!… Hänen toverinsa olivat niin usein lyöneet leikkiä noista nyrkeistä, joitten sanottiin niin muistuttavan hänen isäänsä… Hän katsoi niitä tavallaan inhoten. Ednakin pelkäsi noita kynsiä. Sen hän oli usein huomannut. Pelkäsihän hän itsekin noita karvaisia ja leveitä sormia, joilla oli petoeläimen kynsien muoto ja suunnattomat lihasvoimat. Spezzian konepajassa hänen sormiensa ja ranteensa voima oli tullut taruksi. Hän hymyili ajatellessaan kaikkia niitä voimannäytteitä, joita oli suorittanut. Hänen olkavartensa eivät olleet muuta kuin kohtalaisen vahvat, mutta kyynärvarret ja sormet olivat kauheat. Hän voi paljain käsin taivuttaa teräslevyjä, joille muuten täytyi käyttää koneita.

Ja merkillistä oli, että hän tuon tuostakin tunsi, että koko hänen tunne-elämänsä keskittyi hänen sormiinsa. Missä piili hänen voimansa, niissä kyti hänen raivonsa, niistä lähti hänen valtansa. Niinkuin Samsonilla voima oli hiuksissa, niin se oli Ambroise Vilmart'illa kätkettynä sormiin. Nämä hänen ulottimensa elivät kuin omaa itsenäistä elämäänsä, puolittain hänen aivojensa tarkastuksen ulkopuolella. Kaikki hänen mielialansa kuvastuivat hänen käsissään. Ne koukistuivat raivosta ja vihasta, ne oikenivat taas suoriksi, kun hän tyyntyi.

Taas Ambroise Vilmart pysähtyi. Se nyt vallan riivatullista sipsutusta tuolla käytävässä, ja miksi ei hänen vaimonsa vielä tullut?

Silloin koputettiin ovelle. Huoneeseen tuli tuo eroamaton tarjoilija.

— Anteeksi, hän sanoi kohteliaasti, jos herra olisi ystävällinen ja kirjoittaisi nimensä päiväkirjaan… Niin herran ei tarvitse mennä poliisikamarista hakemaan ololippua. Meillä on tapana hankkia se hotellin puolesta.

— Ymmärrän, Vilmart vastasi äreästi. Onko päiväkirja mukananne?

— Ei, herra. Meidän täytyy näinä aikoina noudattaa mitä suurinta varovaisuutta. Poliisi vaatii, että ilmoitus on allekirjoitettava hotellin omistajan ja todistajan läsnäollessa. Sillä tavalla isäntä menee takaukseen vieraistaan.

Vilmart nyökkäsi ja astui käytävään.

— Ilmoittakaa rouvalleni, hän sanoi tarjoilijalle, että minä tulen heti takaisin.

Sitten hän meni nopeasti portaita alas. Ovenvartijan huoneessa istui pitkä, voimakas mies, hypistellen kynänvartta.

— Oletteko te isäntä? Vilmart kysyi.

— Nöyrin palvelijanne, mies vastasi vitkastellen. Oletteko herra Vilmart?

— Olen.

— Olkaa hyvä ja tulkaa sisään kirjoittamaan nimenne, hän sanoi kohteliaasti, osottaen avattua päiväkirjaa.

Hän nousi seisomaan.

— Olkaa hyvä ja istukaa! Suvaitsetteko, että kutsun tarjoilijan todistajaksi?

Vilmart nyökkäsi, istui tuolille ja tarttui kynään. Samassa tuli tarjoilija portaita alas.

— Rouva on valmis, hän sanoi, ja odottaa huoneessa.

Vilmart nyökkäsi.

Isäntä viittasi tarjoilijalle.

— Pierre, hän sanoi, olkaa todistamassa herran nimikirjoitusta.

Tarjoilija astui kunnioittavasti kumartaen huoneeseen samalla hetkellä, kun Ambroise Vilmart tarttui kynään…

Kuului rautojen helinää. Nuori belgialainen kääntyi hämmästyneenä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä, ennenkuin hän kerkisi tajuta asemaa, olivat molemmat todistajat ripeällä ja taitavalla liikkeellä panneet käsiraudat hänen ranteisiinsa.

Vale-tarjoilija kumarsi hänelle ivallisesti, näyttäen hänelle salapoliisimerkkiään hännystakkinsa alta.

— Ambroise Vilmart, hän lausui, olette lain nimessä vangittu.

Belgialainen oli mennyt kalmankalpeaksi.

— Mistä syystä? hän kysyi kolkosti.

— Merirosvouksesta, Pierre Cottet vastasi. Ryöväyksestä ja murhasta. Teillä on pitkä syntiluettelo selvitettävänä.

— Ja vaimoni?

Cottet kohoutti olkapäitään.

— Otaksun, että hänet jätetään vapaaksi. Meillä ei ole mitään näytöksiä häntä vastaan.

— Sallitaanko minun sanoa hänelle jäähyväiset?

— Ei.

Ja muitta mutkitta työnnettiin vanki ovenvartijan huoneen sisäpuolella olevaan pieneen huoneeseen, jonka ovi pantiin huolellisesti lukkoon.

Belgialainen oli enemmän hämmästynyt kuin säikähtynyt. Nuo herrasmiehet olivat yllättäneet hänet. Hänen verensä ei ollut vielä ruvennut kiehumaan.

Hän katseli tutkien pientä huonetta. Siinä ei ollut lainkaan akkunaa, ainoastaan kurkistusreikä kadulle. Se oli tukossa. Hän työnsi päällään luukun sivulle. Silloin hän näki jotakin, joka sai veren kiehumaan hänen suonissaan.

Hotellin edessä seisoi auto, ja siinä istui hänen vaimonsa, edessään molemmat käsilaukut. Nainen sanoi ystävällisesti jäähyväiset sille tarjoilijalle, joka oli pannut käsiraudat hänen käteensä.