XXXVI.

SATIMESSA.

"Hai-kalat" olivat taaskin olleet liikkeellä, ja sähkölennätin pörisi ympäri maailmaa tuosta tuhoisasta kaappaajasta.

Koko Europa julisti merirosvon kiroukseen, ja Amerika samoin. Mutta "Hai" jatkoi pelottomasti sotaansa sotaa vastaan ja muodostui yhä enemmän taruksi Yserin, Aisnen ja Weikselin tosiasiain rinnalla.

Pekka Pleym ei enää tuntenut oloaan oikein turvalliseksi. Ambroise Vilmartin lähdettyä, tuo vaarallinen raajarikko oli ollut yhtä mittaa katkeran synkkämielinen. Hän oli saanut Parmentier'n sanan ja varoituksen, hän tiesi, että nuori belgialainen oli saanut vihollisensa vapisemaan, mutta hän aavisti, että ei enää milloinkaan näkisi François Delman poikaa.

Kova ja kuluttava elämä kävi kuitenkin hänen voimilleen. Ja eräänä päivänä Pekka Pleym esitti tovereilleen suunnitelman, että heidän toimintansa siirrettäisiin jollekin Tyynen valtameren saarelle.

Tanskalainen haaveili nuoruutensa voitoista villien keskuudessa ja suloisista vanhuudenpäivistä piispana sopivalla saarella, missä on paljon kopria ja kautsukkia. Jotka tahtoisivat, saisivat siirtyä tavallisiin töihin Lontooseen ja Parisiin, ja annettaisiin heille uudet ja runsaat käyttövarat. Ilmitulon vaaraa tuskin oli olemassa — paitsi hänellä itsellään. Että se riivatun naikkonen, joka oli ilmiantanut Vilmart'in, voisi vahingoittaa heitä enemmän, hän ei lainkaan pelännyt. Sillä hän tunsi belgialaisen suonissa virtaavan veren — hän tunsi sen raivoisan kostonhimon, joka poltteli hänen mieltään. Ne olivat François Delman tulisielun liekkejä. Ja niissä "Empiren" pikku naikkonen, Edna Lyall, palaisi kuin jauhot leipurin uunissa.

Oo — hän olisi niin mielellään nähnyt tuon nuoren leijonan kynnet, kun ne puristuvat kavaltajan kurkkuun!

Mutta Pekka Pleymin ei pitänyt saada koskaan sitä nähdä. Hänen aavistuksensa toteutuivat. "Hain" loppu läheni.

Pikku torpedoveneen lähdettyä merelle Lizard Pointista, hän näki äkkiä torpedonhävittäjän ilmestyvän niemen takaa 7-8 neljännespeninkulman matkan päässä. Pekka Pleym ei tahtonut uskoa silmiään, istuessaan tuolillaan peräsinhuoneessa.

— Lugeni, onko Lugeni siellä? hän huusi karttahuoneen luukusta.

— On, italialainen vastasi.

— Näetkö mitään?

— En, italialainen vastasi. Neulat ovat kauhean levottomat, mutta eivät näytä selvää merkkiä.

Pleym kömpi katsomaan magneti-aparaattia.

Hienot neulat värisivät. Herkkätunteiset magnetit näyttivät vapisevan pelosta. Ne ilmaisivat kaikki vaaraa, mutta eivät, mistä päin se lähestyi.

— Onko dynamo kunnossa? Pleym kirkui konehuoneeseen.

— Ei, kuului vastaus.

Tanskalaisen rautanyrkki vaipui pöytään.

— Tässä olemme, hän virkkoi, aparaatti on joutunut epäkuntoon, ja Vilmart on poissa.

— Minä en usko magnetissa olevan mitään vikaa, Lugeni lausui pitkän tutkimuksen jälkeen. Ne ovat sähköaallot, jotka ovat joutuneet epäjärjestykseen. Minä melkein luulisin, että ulkopuolella on joku voima, joka vaikuttaa meidän säteily-aparaattiimme.

Pleym jäi seisomaan syviin ajatuksiin vaipuneena.

— Muistelen Ambroisen kerran sanoneen, että aparaatin vaikutus voitaisiin tehdä tyhjäksi, jos se joutuisi määrättyjen vastasäteitten vaikutuksen alaiseksi. Olisiko hän maininnut jotakin siitä vaimolleen, ja onko tuo kirottu naikkonen kavaltanut meidät?…

Silloin kuului mastosta yhtäkkiä huuto.

— Torpedonhävittäjä ajaa meitä kohti oikealta.

Pleym repäsi oven auki.

Aivan oikein. Falmouthin puolelta näkyi savupatsas. Ja toinen torpedonhävittäjä oli jo ruvennut näkymään selvemmin taivaanrannalla Lizardin puolelta. Tanskalainen käski kääntää merelle ja panna koneet käymään täydellä vauhdilla. Mutta parin minuutin perästä huusi tähystäjä:

— Panssariristeilijä suoraan edessäpäin.

— Saarretut! kaappaaja-kapteeni kuiskasi. No niin! Nyt saamme nähdä, mitä Jarvis voi saada aikaan. Ei ole muuta keinoa. Meidän täytyy ajaa maihin ja mennä, mihin pääsemme.

Lugeni kohautti olkapäitään.

— Olemme satimessa, mutta me voimme puolustautua.

— Voimme kyllä, Pleym sanoi, mutta tällä kertaa uskon meidän tekevän viisaimmin, kun pyrimme maihin. Minä tunnen nämä seudut. Menemme Manacle Rocksin kautta ja tunkeudumme niin pitkälle kuin pääsemme Helford Riveriä ylös. Nosta Englannin lippu ja pidä huoli, että joka mies ottaa mukaansa, mitä voi. Meille tulee raskas kiipeäminen. Kaksi revolveria ja paljon ampumavaroja joka miehelle. Valmistaudu räjähyttämään laiva, sittenkun se tulee välttämättömäksi. Ja laivaveneet kuntoon! Jokainen pukeutuu niin kevyesti ja käytännöllisesti, kuin voi.

— Kuinka suuri on vauhti? Pleym kirkui puhetorveen.

— 32 peninkulmaa, Jarvis huusi käheästi.

— Kuinka suuren vauhdin luulet olevan noilla torpedonhävittäjillä? tanskalainen kysyi kääntyen italialaiseen, joka kaikessa rauhassa seisoi tähystelemässä taivaanrantaa.

— Ne ovat Milne-mallia, hän vastasi. Ne kulkevat 35 peninkulmaa.

Pleym huokasi.

Torpedo vene oli nyt Point Naresta 4 neljännespeninkulman päässä.

Vihollisen sotalaivat olivat nyt älynneet kaappaajan liikkeen, ja savupiipuista kohosivat savupilvet mustina patsaina.

Mutta "Hai" oli edellä, mikä seikka viivytti takaa-ajoa. Torpeedonhävittäjillä oli kuitenkin se nautinto, että pakoittivat pelätyn kaappaajan pyrkimään maihin. Nyt oli röyhkeät merisissit saatava kiinni!

Kauheata vauhtia "Hai" kiiti Manachen vaarallisten luotojen välissä. Mainingit pauhasivat sen ympärillä, ja takaa-ajajat odottivat joka silmänräpäys, että tuo pikku laiva murskautuisi kallioihin. Mutta peräsintä piteli Pleymin rautakoura, ja torpedo vene puski kuohujen läpi pettämättömän varmasti. Kului muutamia minuutteja.

Kuului pari laukausta risteilijästä. Mutta matka oli liian pitkä, ja seuraavassa tuokiossa "Hai" syöksyi jokeen, valtaisen vaahdon ryöpytessä sen keulassa ja aamuauringon heittäessä veripunaisen hohteen sen vanaveteen.