XV.

HAAKSIRIKKOUTUNUT VESILENTOKONE.

Ambroise kumartui laivaveneen laidan yli ja suuntasi vesilentokonetta kohti. Ohjaaja istui vielä paikallaan peräsimestä pidellen. Kädet olivat kouristuneet peräsimeen ja hän näytti olevan lähdössä uudestaan lentoon. Mutta nuori englantilainen lentäjäupseeri oli lentänyt viimeisen kerran tässä maailmassa. Hänen rohkea sielunsa oli jo lentämässä toisille tanhuville. Lugenin kuularuiskutuli oli tehnyt koneelle vain vähän vahinkoa, mutta lentäjään oli sattunut kuula, joka oli tullut ulos takaraivosta.

Ambroise Vilmart ei uhrannut kuolleelle upseerille paljon huomiota. Hänen harmaat silmänsä pysähtyivät vihreänsiniseen kääröön, joka kellui pitkissä mainingeissa.

Laivaveneen tultua lähemmäksi hän huomasi pelastusrenkaan tuon vihreänharmaan käärön ympärillä ja kalman kalpeat kasvot, joitten sulkeutuneet silmät sukeltuivat veteen joka kerta, kun mainingit heiluttivat tuota pientä ruumista. Ne kasvot saivat nuoren miehen sydämen sykähtelemään. Joku aavistus ilmaisi hänelle, että siinä oli hänen kohtalonsa.

Hän tarttui voimakkaalla otteella pelastusrenkaaseen, joka oli sidottu naisen vyötäisille, ja veti ruumiin veneeseen.

Ihmeellinen voima veti hänen katseensa noihin kasvoihin, jotka viruivat siinä veneen laidalla, mutta hänestä tuntui, ikäänkuin joku sisäinen ääni olisi varoittanut häntä katsomasta niitä.

Nuori nainen nousi verkalleen toisen käsivartensa varaan. Hän näytti purkavan auki sitä vihriäistä, tiivistä harsoa, joka oli kääriytynyt hänen lentäjäpukunsa ympäri.

Ambroise näki, että se oli aivan nuori neiti, ja että hän oli harvinaisen kaunis. Mutta hän ei huolinut paljon näistä tosiasioista, sillä neidon kylmät, kirkkaat silmät seurasivat häntä. Niitten ilme oli täynnänsä kysymystä — halveksivaa, ylpeää vaatimusta saada tietää, mihin häntä vietiin.

Ambroise viittasi haaksirikkoutuneeseen lentokoneeseen, joka oli kaatumaisillaan pirteästä tuulesta.

Jos belgialainen luuli sillä tavalla saavansa esiin nuoren neidon naisellisen heikkouden, niin hän erehtyi.

Neito nyökkäsi päällään, niinkuin olisi äkkiä muistanut jonkun kaukaisen tapahtuman, ja kääntyi sitten torpedovenettä kohti, valittavasti kohauttaen olkapäitään.

— Mikä laiva tuo on? hän kysyi äänellä, joka oli selvä ja kirkas, mutta aivan väritön… No, ettekö ymmärrä englantia? hän jatkoi huomattuaan nuoren miehen hämmingin.

Ambroise Vilmart puri huulensa verille mielenliikutuksesta. Mutta hän ei vastannut. Ja seuraavassa tuokiossa laivavene törmäsi torpedolaivan kylkeä vasten.

Tarttumatta hänelle joka puolelta hyväntahtoisesti ojennettuihin käsiin nuori neiti hyppäsi laivaan. Hän oli pieni ja vilkas. Hänen liikkeensä olivat norjat ja vähän poikamaiset.

Ambroise nousi hitaasti perästä. Hän oli hyvin kalpea, eivätkä rypyt hänen otsastaan vähentyneet hänen nähdessään Lugenin astuvan syntyperäisellä italialaisen siroudella pientä englannitarta vastaan.

— Tervetuloa laivaan, neiti, hän sanoi, tehden juhlallisen kädenliikkeen.

Nuoren naisen kylmä katse lensi hänen ohitsensa. Hän silmäili kaikkia ja kaikkea.

— Mikä laiva tämä on? hän kysyi toisen kerran, mutta hän ei voinut salata sitä hämmästystä, joka oli vallannut hänet. Sillä kellään hänen ympärillään olevista miehistä ei ollut mitään univormua. Heillä oli tummanharmaat, taajaan napitetut vaatteet, jotakuinkin saman väriset kuin torpedovene. Ei yhtään kiiltonappeja, ei kultanauhoja.

Lugeni ei näyttänyt kiirehtivän tyydyttämään nuoren neidon uteliaisuutta. Hän vastasi kysymyksellä.

— Rohkenenko kysyä, hän sanoi kohteliaasti, kenen kanssa meillä on kunnia puhua?

Pikku neiti rypisti kulmakarvojaan ja rupesi verkalleen riisumaan hattua, joka peitti hänen tukkansa.

— Tämä on siis saksalainen laiva, hän sanoi, järjestellessään hatusta valahtavaa tuuheata tuhkanharmaata tukkaansa.

— Ei ole, Lugeni virkkoi inholla.

— No sitten sen täytyy olla itävaltalainen.

Lugeni hymyili.

— Olette vikkelä arvaamaan, kaunis neiti. Mutta teidän täytyy arvata vielä kerran. Me vihaamme saksalaisia ja itävaltalaisia yhtä paljon kuin tekin.

Nuori nainen kääntyi ympäri ja katseli kaikkea epäluuloisesti. Hänen ympärillään seisovat kunnianarvoiset miehet eivät antaneet hänelle mitään valaistusta. Siinä oli sekä vaaleita että tummia naamoja, ja aivan takana hän huomasi yhden japanilaisenkin. Hänen silmänsä pysähtyivät Ambroise Vilmartin kauniisiin ja avoimiin kasvoihin. Hän oli ottanut päästään harmaan öljyhattunsa, ja tuuli leikitteli hänen kiharilla hiuksillaan. Hänen silmissään oli omituinen kiilto, milloin pikku englannittaren läpitunkeva katse sattui häneen.

— Well, neiti sanoi pitkäveteisesti, huomaan olevani vihollisten joukossa. Olette ampuneet kuninkaallisen lentäjäosaston upseerin Tom Murphyn ja tuhonneet Englannin valtion vesilentokoneen, ja minä olen vankina laivassa, jolla ei ole nimeä eikä kansallisuutta. Missä olen? Tahdon tietää sen.

Hän polki jalkaa kanteen.

Silloin kuului peräsinhytistä lempeä ja sointuisa ääni.

— Viekää neiti alas, ääni virkkoi. Ja tarjotkaa hänelle kuppi suklaatia.