XLII.

KUKKAIS-PÄÄKALLO.

"Empiressä" oli suuri juhlanäytäntö — semmoinen ensi-ilta, joita Lontoossa harvoin näkee.

Esitettiin suuri puku-pantomiini. Sen oli sommitellut muuan sanomalehtimies, eikä se jättänyt toivomisen varaa, mitä tulee moitteettomaan näppäryyteen. Tietysti useat kuvaelmat olivat vahvasti isänmaallisesti väritetyt, ja baletti-numeroiden, renkutusten ja revolverinlaukausten välissä kuultiin uljaita melodramoja ja sotarunoutta bengalivalaistuksessa.

Se oli kovin huvittavaa. Ja yksinpä kevytmieliset demimonde-naisetkin tunsivat avaroitten sydäntensä paisuvan, kun ampuminen kävi oikeaan isänmaalliseen kuosiin.

Mutta päivän menestys ei suinkaan riippunut tuon hieman kulunnaisen koristelukappaleen arvosta. Se perustui yksinomaan siihen, että Edna Lyall vietti siinä tavallaan ylösnousemistaan kuolleista.

Yleisö otti vastaan tämän suositun näyttämötähden siihen määrin sydämellisesti, että tuossa suuressa huoneustossa ei ollut koskaan ollut sen vertaa. Miss Lyallin katoaminen oli ollut omituisen salamyhkäinen. Eivät tottuneimmatkaan haastattelijat olleet saaneet selville, millä tavalla hän oli pelastunut vesilentokoneesta. Kaunis näyttelijätär jakeli sanomalehdille kokemuksiaan vain vähin erin. Mutta hänen rohkeassa retkeilyssään oli jonkinlainen kansallinen loiste, ja kaikista hänen kaunistelluista puheistaan häämötti varmana tosiasiana se, että hän oli tehnyt isänmaalle suuria ja arvokkaita palveluksia.

Oli niitä, jotka sanoivat, että miss Lyall ei ollut oikein entisellään Kanava-matkansa jälkeen, mutta se johtui varmaan väärinkäsityksestä. Varmaa kuitenkin oli, että tuo nuori nainen oli muuttanut asuntonsa Hyde Parkista ja että hän ei tahtonut kellekään ilmaista uutta osotettaan.

Asia oli näet niin, että näyttelijätär oli tuntenut maan polttavan jalkainsa alla, niin kauan kuin tiesi, että Ambroise Vilmart oli hengissä, ja että hän sen tähden oli aivan salaa muuttanut asumaan erääseen kauniiseen huvilaan Hampsteadissa, ollen siinä ovenvartijana yksi Scotland Yardin luottamusmiehistä. Hän asui kuin linnoituksessa, mutta yksinpä tämän linnoituksen paikankin hän piti visusti salassa.

Kului pari viikkoa, ilman että mitään tapahtui. Näyttelijättärellä oli huoleton luonto, ja pian hän unohti pelkonsa. Hän oli lukenut "Hain" räjähdyksestä ja kaappaajakapteenin kuolemasta. Lugeni oli saatu kiinni, mutta oli surmannut itsensä, ja kuusi rosvoista oli ammuttu ankarassa taistelussa sotamiesten ja poliisien kanssa pienen St. Colombin kaupungin, lähellä. Loppuja ajettiin takaa kuin rottia, ja Ralph Burns oli nauranut, kun Edna oli sanonut pelkäävänsä, että he ehkä olisivat tulleet Lontooseen.

Ja nyt oli elämä pelkkää iloa ja riemua.

Juhlittu näyttelijätär istui näytännön jälkeen pukuhuoneessaan, nauttien miesten mielistelystä. Johtaja loisti kuin aurinko, tyhjennellen sampanjapulloja, ja puolikymmentä vanhempaa ja nuorempaa elostelijaa kanniskeli niitä suunnattomia kukkavihkoja, joita suositun taiteilijattaren kunniaksi oli heitelty näyttämölle.

— Siinäpä lystillinen kukkavihko, vanha mr Blomberry sanoi, osottaen kaikkien muiden joukosta silmiinpistävää omituista kukkalaitetta… Se on melkein kuin pääkallo.

Suuri patenttilääketehtailija oli tosiaan oikeassa. Kukkavihko oli tehty valkeista ruusuista, mutta niitten väliin oli aseteltu mustia esikoita, jotka osottivat silmä- ja nenä-onteloita.

Miss Edna heitti pikaisen silmäyksen tuohon suureen, muita huomattavampaan kukkalaitteeseen.

— Se on tosiaan omituinen, hän sanoi välinpitämättömästi. En ymmärrä…

Pieni sampanjaa ryypiskelevä seurue ei saanut koskaan tietää, mitä miss Edna ei ymmärtänyt. Sanat takertuivat hänen suuhunsa.

Sillä yhtäkkiä hänen silmänsä kiintyivät siihen kummitukseen, joka oli herättänyt mr Blomberryn hämmästystä. Hänestä tuntui, kuin tuo kukkais-pääkallo olisi tuijottanut häneen mustilla silmäkuopillaan. Nyt hän käsitti kaiken. Se oli "Hain" lipun tunnusmerkki, se naurettava merirosvojen merkki, joka oli ollut niin mieleinen Pekka Pleymin romantiselle luonteelle.

Hän ojensi kätensä ikäänkuin torjuakseen vaaraa, ja hänen ihomaalista punoittavat huulensa vapisivat. Sitten hän nousi vaivalloisesti.

— Hyvät herrat, hän sanoi hämillään… En voi oikein hyvin… Kaiken myötätuntoisuuden valtavuus… Te ymmärrätte… minun täytyy pyytää saada jäädä yksin!…

Minuuttia myöhemmin hän oli kahden kesken kamarineitonsa kanssa.

— Saara, hän kuiskasi, lähettäkää kutsumaan Burnsia. Hän on ulkona autoni luona… nopeasti!

Salapoliisin astuessa pikku primadonnan huoneeseen, Edna tuijotti peloissaan tuota kamalata kukkalaitetta. Hänen sievillä kasvoillaan näkyi mitä erilaisimpia tunteita. Niissä oli sekä pelkoa ja vihaa että uhmaa, ja Ralph Burns näki tällä hetkellä välähdyksen siitä, mikä oli luonteenomaisinta tässä pienessä, vaarallisessa paholaisessa.

Mutta Edna Lyall ei ollut suonut monen miehen katsoa sydämeensä. Hän malttoi nopeasti mielensä ja viittasi kukkavihkoon.

— Se on vaarallinen, hän virkkoi. Ruusuista tehty pääkallo. Se on uhkaus vihollisiltani.

Burns katseli tarkasti kukkavihkoa, pidellen sitä tutkivasti käsissään.

— Se on varmaan verrattain viaton, hän sanoi, mutta hänen huolestunut ilmeensä puhui toista kieltä. Noissa ruusuissa ei kuitenkaan näyttänyt piilevän mitään salaperäistä. Burns repi ne armottomasti hajalleen. Hänen päästyään aivan pohjaan asti, putosi siitä lattialle kultareunainen kortti.

Burns otti sen ylös.

— Sepä omituista, hän sanoi.

— Mitä siinä on? miss Lyall kysyi jännityksellä. Kuka on lähettänyt tuon kamalan kukkavihkon?

Burns katsoi ylös. Hänen katseensa lenteli pitkin tuota pientä huonetta. Hän ikäänkuin pelkäsi, että joku olisi kätkeytynyt näyttelijättären leninkien väliin. Katsoipa hän sohvan aitakin, olisiko joku piilottautunut sinne.

— Ei voi olla kyllin varovainen, hän virkkoi, rypistellen korttia sormiensa välissä.

— Onko vaara uhkaamassa?

— Ei ole helppo tietää, salapoliisi sanoi kierrellen… Mutta kyllä me teidät suojelemme.

— Ettekö voi selittää minulle?

— Ei ole mitään selitettävää. Tiedän vain yhden asian varmasti, ja se on, että Ambroise Vilmart ei ole Lontoossa. Olemme lähettäneet salapoliisin Ranskaan. Se on sukkela mies. Hänen nimensä on Jones — Olaf Jones. Hän sähköttää minulle, että Ambroise Vilmart on nähty Boulognen lähellä kävelemässä maankiertäjänä. Hän aikoo kai päästä sopivassa tilaisuudessa poikki Kanavan. Mutta me olemme varuillamme. Teillä ei siis toistaiseksi ole mitään pelättävää Ambroise Vilmartin suhteen.

— Mutta matkalaukkujen varastaminen, kukkavihko ja kortti, joka on kädessänne?

Burns pudisti päätään.

— Hai-kalat eivät ole vielä kuolleet, neiti. Se rosvojoukko, jonka seuraan te jouduitte, oli hyvin vaarallinen ja hyvin mahtava. Sillä on asiamiehiä kaikkialla, ehkäpä poliisilaitoksessakin. Mistä me tiedämme?… Se on vain varmaa, että monet monituiset kerrat olemme todenneet, että vihollisemme tuntevat asioita, joitten me olemme uskoneet olevan kätketyt Scotland Yardin seinien sisäpuolelle… Mitä sitten on uskottava?… Ja mitä tähän korttiin tulee, niin näyttää se kyllä viattomalta. Siinä sanotaan vain:

"Ihaillen kauniita sääriänne.

Tois-kätinen."

Edna Lyall hyppäsi pystyyn tuoliltaan.

— Minä tiedän, kuka se on, hän huudahti. Se on yksi hai-kaloista. Hänen nimensä oli Dick Anstey… Olen hukassa…