V.

KEKSINTÖ JA TORPEDOVENE.

Dick Anstey nousi.

— Sikäli kuin olen ymmärtänyt nuorta ystäväämme, hän on yhtä mieltä meidän kanssamme siitä, että on toimittava.

Ambroise katsoi vuoroon toista, vuoroon toista, ja hänen kasvoilleen levisi halveksiva hymähdys.

— Olemmehan me varsin hyvin varustetut käymään sotaa, hän virkkoi pisteliäästi. Olen joskus kuullut puhuttavan miehestä, joka osti itselleen kanuunan alottaakseen yksinään sodan. Se ei ole minun makuuni… Ja kuitenkin minua haluttaisi käydä omaa pikku sotaani…

Pleym katsoi ylös.

— Nyt kuulin François Delman äänen, hän keskeytti. Kuulehan, poikani. Sinä saat käydä sotaasi. Saat käyttää kaikkia taitojasi… Ja jos olet isäsi poika, niin me kolmisin kirjoitamme hiemasen historiaa aikana, jolloin yhteiskunnat rientävät juoksujalkaa omaa loppuaan kohti… Valtioilla on taistelunsa. Ne taistelevat eduista, jotka eivät ole meidän. Nyt on aika kalastaa sameassa vedessä. Olen arvellut kauan. Odotimme sinun isääsi. Mutta hän on kuollut. Odotimme Huysmannia, mutta amerikalainen suurkaupungin elämä näyttää nielleen hänet. Sitten sain kuulla sinun keksinnöstäsi…

Nuori mies katsoi hämmästyneenä.

— Minun keksinnöstäni? En oikein ymmärrä, kuinka…

Anstey oli noussut seisomaan.

— Kun nyt tietäisi, mihin se pirun isäntä on kätkeytynyt, hän murahti. Kyllä kai hän arvasi, että on jotakin tekeillä, sittenkun puusirut lentelivät hänen rumpukalvoonsa. Nyt hän on kai mennyt kellariin…

Pleym katseli malttamatonna englantilaista.

— Anna Jerôme-vaarin yrittää. Ei hän saa meistä tolkkua kuitenkaan. Sitä paitsi hän tuntee minun kynteni… Niin, se keksintö ei merkitse mitään valtioille. Antaa niiden rauhassa syödä toisiaan. Mutta me voimme käyttää semmoista kojetta, me jotka käymme sotaa yksityiskohdittain. Anstey, joka on haistellut tässä maailmassa hiukan joka lajia, sanoo sen olevan nerokkaan…

Ambroise katsoi häntä epäröiden. Kaikki hänen itseluottamuksensa oli hävinnyt yhtäkkiä, ja hänen kasvoilleen nousi hieno puna. Raajarikko oli koskettanut nuoren miehen rinnassa sitä ainoata kieltä, joka sai hänessä vireille vakavuuden ja innostuksen.

— Niin, nähkääs, hän lausui kumartuen Pleymiä kohti; se on problemi, jota minä olen kauan hautonut, lähdettyäni korkeakoulusta. Mutta vasta Spezziaan päästyäni, sain hiukan kokeilla omin päin. Alotin semmoisella aparaatilla, jonka avulla voisi välttää laivojen yhteentörmäykset sumussa. Se oli eräänlainen sumutorvi, jossa oli semmoinen vastaanotto-aparaatti, joka oli niin herkkä, että se voisi ilmaista suunnan ja etäisyyden. Sitten eräänä päivänä pisti päähäni… eikö voisi keksiä magnetia, joka olisi niin tunteellinen, että voisi ilmaista, kun teräslaiva lähestyy — sekä etäisyyden että suunnan? Viimein minun onnistui laittaa magnetineula, joka määrättyjen sähköaaltojen alaisena osotti tyydyttävästi, milloin laiva oli vähän yli 800 metrin päässä aparaatista. En tahdo selvitellä lähemmin, kuinka sitten keksin keinon laittaa erinäisiä magnetineuloja, jotka määrätyn pituisten sähköaaltojen vaikutuksen alaisina tehosivat vain määrätyn matkan päähän. Panin nämä neulat yhteen ja viimein saatoin laittaa aparaatin, joka pienimpiä yksityiskohtia myöten ilmaisi, millä suunnalla ja kuinka kaukana joku laiva oli — jos nimittäin se oli rakennettu teräksestä tai raudasta. Kahdenkymmenen neljänneskilometrin piirissä aparaattini yöllä ja päivällä, sekä sumussa että kirkkaalla säällä, voi huomata laivan lähestymisen. En tiedä, käsitättekö semmoisen keksinnön merkitystä.

Ambroise Vilmartin voimakkaat, reippaat kasvot punoittivat liikutuksesta, ja hänen harmaisiin silmiinsä oli tullut se vaarallinen kiilto, joka on miehillä, joita elähyttää voimakas aate. Oli, kuin hänen sielussaan kasvaisi kynnet — käyrät ja tukevat miehenkynnet, jotka ovat valmiit repimään tieltään kaikki — säälimättä ja tunnottomasti.

Dick Anstey kääntyi raajarikkoiseen. He nyökkäsivät toisilleen niinkuin ainakin miehet, jotka ymmärtävät, mitkä ajatukset heissä kummassakin liikkuivat.

— Tokko ymmärrän keksintösi merkitystä? Pleym vastasi. Ymmärränpä niinkin. Jos en olisi ymmärtänyt, olisin tällä hetkellä harhailemassa taloni ympärillä Aalborgissa. Se on eräs pikku paikka Tanskassa, missä isäni aikoinaan toimi lähettiläänä. Minä olen oikeastaan hengellinen mies, josta olisi voinut tulla apostoli, jos ne jumalattomat ihmissyöjät eivät olisi huvitelleet itseään särkemällä jäseniäni. Mutta nyt minäkin tahdon lähteä sotaan… ja Ansteynkin tekee mieli olla osallisena puolestaan, sittenkun saksalaiset ovat vieneet häneltä oikean käden.

— Piru heidät periköön, englantilainen murahti.

— Ei sinun pidä kiroilla niin huikeasti, tanskalainen tuumi. Älköön pahaa puhetta tulko ihmisen suusta… Mutta palatakseni lähtökohtaamme: Mitäpä "Emdenin" kapteeni Müller olisi antanutkaan, jos hänellä olisi ollut ne magnetineulat, joista puhuit!… Hänhän olisi silloin voinut leikkiä "kissaa ja hiirtä" koko Englannin laivaston kanssa.

Vilmart hymyili.

— Luonnollisesti. Ja mikä vielä parempi: hänen ei olisi tarvinnut pelätä miinoja, sillä minä olen laittanut myöskin semmoisen pienemmän aparaatin, joka 2-5 sadan metrin päähän ilmaisee teräsesineet — ollen se erityisesti laskettu miinoja varten, joita edellinen ei ole kyllin voimakas ilmaisemaan.

Pleym nousi niin ketterästi, että ei olisi luullut mahdolliseksikaan hänen jaloilleen, jotka olivat runnellut käyriksi kuin hevosenkoivet.

— Ja nämä aparaatit ovat valmiina? hän kysyi.

— Ovat. Ne ovat käsilaukussani. Se on minun ainoa omaisuuteni tätä nykyä. Jos meillä nyt olisi ollut panssarilaiva, olisimme voineet laittaa ne siihen…

— Panssarilaiva?

— Niin, taikka torpedovene.

— Torpedovene?… No, eikö muuta? Saamas' pitää, poikani, jos vain maltat odottaa vuorokauden.

Vilmart nauroi.

Mutta nauru pysähtyi hänen kurkkuunsa. Hän luki noitten kahden miehen kasvoilta jotakin, joka sai hänen miettimään asiaa.

— Torpedovenekö? hän kysyi.

Dick Anstey astui hänen eteensä.

— Niin, toisen luokan torpedovene, jossa on 40 miestä ja jolla on 25 solmun vauhti. Rakennettu Zeebrüggessä Saksan hallitukselle. Se on huomenna iltapäivällä meidän.