YHDESTOISTA LUKU.

Kalliita hetkiä.

Kuningattaren rakunaväessä palveleva katteini jatkoi sillävälin nelistämistänsä Las Palmas'en maakartanoon.

Kolme, neljä ensimäistä kilometriä hän ratsasti tuolla laajalla aavikolla, jossa ei kuulunut ääntäkään kuun valjussa valossa. Palmupuiden lehdet liehuivat hiljaa kimaltelevan tähtitaivaan alla, ja guarapuiden runsas tuoksu täytti ilman miellyttävällä hyvähajulla. Kaikki hänen ympärillänsä oli niin tyyntä, että don Rafael alkoi luulla intianin tehneen hänestä pilaa. Hän hiljensi hevosensa juoksua ja antautui noihin suloisiin haaveiluihin, joihin yö kuumassa ilmavyöhykkeessä matkustavaista houkuttelee.

Äkkiä muistui hänen mieleensä, mikä häntä matkansa kaksi viimeistä päivää oli kummastuttanut, nimittäin nuo autioksi jätetyt huoneet ja puihin ripustetut venheet. Nyt hän kaikki käsitti. Vedenpaisumisen pelko oli ajanut asujamet pois kodistansa, mutta lähteissään olivat he ripustaneet kanotinsa ja purtensa viimeiseksi pelastuskeinoksi niille, joita vedenpaisumus kentiesi varansapitämättöminä kohtaisi.

Äkkiä temmaten itsensä mietteistänsä pani don Rafael hevosensa jälleen nelistämään.

Tuskin oli hän kilometrin kauemmaksi ratsastanut, kuin öiset äänet vaikenivat. Lehti- ja heinäsirkat keskeyttivät ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta iloisen laulunsa, ja tuota tähän saakka lauhkeata, tuoksuvaa länsituulta seurasi rämeikönhajua tuovia tuulenpuuskauksia.

Tuo onnettomuutta ennustava äänettömyys ei kauan kestänyt. Pian kuului käheää, kaukaista meuruamista ikäänkuin vesiputouksen pauhinata, vaan se tuli aivan päinvastaiselta taholta, nimittäin suoraan ratsastajan edestäpäin.

Sydän rupesi hänen rinnassansa kiivaammin sykkimään. Jos intiani oli totta puhunut, häntä uhkasi vaara, josta ei tuliluikku eikä sapeli, ei hänen rohkeutensa eikä voimansa voineet häntä pelastaa. Hänen ainoa toivonsa nojautui hänen hevosensa nopeuteen ja kestäväisyyteen.

Onneksi ei mainittu elukka ollut liian väsynyt tuosta pitkästä matkasta. Korvat luimussa taaksepäin ja kuono sojossa se jatkoi laukkaamistansa, vetäen laajentuneisiin sieramiinsa niiden kosteiden, tuuliaispäiden pyörteitä, jotka tulivat ikäänkuin vedenpaisumisen ilmoittajina.

Nyt syntyi kilpailu ratsastajan ja vedenpaisumisen välillä, kumpiko niistä ensiksi ennättäisi Las Palmas-nimiseen maakartanoon.

Matka heidän välillänsä lyheni nopeasti. Vedenpauhina, joka alussa kuului hiljemmin ikäänkuin kaukainen ukkosen jyrinä, muuttui vähitellen yhä kovemmaksi. Pensaat ja palmut jäivät kuten aaveet jälkeen, mutta vielä ei kartanoa näkynyt.

Onnettomuuden lisäksi huomasi Rafael hevosensa alkavan hiljentää juoksuansa. Elukan kupeet tuntuivat turvonneilta, ja ne paisuivat kouristuksentapaisesta, läähöttävästä henkimisestä. Ilma, joka sen rajussa juoksussa niin nopeasti halkesi, voi tuskin tunkeutua sen sieramiin. Pian siitä tulisi kokonansa puute.

Upseri pysäytti hevosensa. Tämän hengitys näkyi tauonneen, ja tuo käheä ääni, joka elukan kurkusta tuli, oli kauhea säestys vedenpauhinaan, joka yhä läheni. Don Rafael kuunteli näitä ääniä epätoivon tunteilla.

Juuri silloin hän kuuli kiivaan kellon läppäämisen. Se oli kartanon kello, joka lähetti varoittavia ääniänsä laajalle aavikolle.

Tie oli hänellä siis selvillä, mutta hän näki hevosensa tarvitsevan hetken levähtää, ja uhkaavasta vaarasta huolimatta astui hän ales satulasta sekä irroitti satulavyön, jotta elukka voisi vapaammin hengittää.

Hänen lukiessaan levottomana sekunteja, kuului hevosen kavioinkopsetta.

Sieltä tuli ratsastaja, joka kulki samaa tietä ja oli samassa vaarassa kuin hän itsekin. Tämä ratsasti vankalla, virmalla hevosella, joka näytti maata myöten lentävän.

Silmänräpäyksen kuluttua oli vieras esillä ja vetäen voimakkaasti ohjaksista pysähtyi hän upserin viereen sekä kysyi:

— Mitä te täällä teette? Ettekö kuule hätäkelloa? Ettekö tiedä vedenpaisumisen tulevan?

— Tiedän, mutta hevoseni ei voi hengittää, ja minä vartoan, kunnes se jälleen rupeaa sitä tekemään.

Vieras vilkasi don Rafaelin hevoseen, astui sitten ales satulasta, tarjosi ohjaksensa upserille, lausuen:

— Pitäkää näistä hetkinen. Antakaa minun tutkia hevoistanne.

Mies, joka tätä pyysi, oli muulin ajajan vaatteissa. Kireästi vartaloon sopiva, mustajuovainen, karkeasta villakankaasta tehty nuttu verhosi hänen ruumiinsa yläpuolta, samalla kun pellavaiset polvihousut peittivät hänen sääriänsä. Etupuolella peitti häntä lyhyt, nahkainen esivaate. Jaloissaan oli hänellä ruskeasta vuohennahasta tehdyt saappaan tapaiset ja päässä leveäreunainen huopahattu.

Tutkittuaan hevosen valtimoa lausui vieras:

— Se tulee kuolemaan, jos se ei saa hengittää. On ainoastansa yksi pelastuskeino. Auttakaatte minua sitä koettamaan. Meidän on kiiruhtaminen, sillä kelloa soitetaan kahta kiivaammasta merkiksi, että tulva on tulossa.

Puhuessaan otti hän nuoran esivaatteensa taskusta, teki sen toiseen päähän silmukan ja veti tämän kireälle hevosen kuonoon, aivan sieramien yläpuolelle.

— Kas niin, hän sanoi, ojentaen nuoran don Rafaelille. — Peittäkää sen silmät nenäliinallanne ja pitäkää sitten tarmonne takaa nuorasta.

Samalla kun don Rafael kiireesti totteli tätä käskyä, otti muulin ajaja puukon vyöltään ja halkasi nopsalla viilloksella elukan sierainten väliseinän. Veri pursui haavasta, ja huolimatta don Rafaelin ponnistuksista pitää hevosta kellellään, nousi se takajaloilleen, samalla kun se koristen veti ilmaa tuohon tehtyyn läpeen.

— Kas niin, lausui muulin ajaja, — nyt teidän ei enään tarvitse peljätä sen hengenahdistusta. Hevosenne voi juosta, niin paljon kuin jalat kannattavat. Te voitte tulla pelastetuksi; jos pelastus mahdollinen on.

— Mikä nimenne? sanoi don Rafael, tarjoten kätensä muulin ajajalle, — teidän nimenne, jotta voisin sen aina pitää muistossani?

— Valerio Trujano, köyhä muulinajaja, jonka asiat eivät aivan hyvin onnistu, mutta joka vahvasti luottaa tehneen velvollisuutensa ja jättää muun Jumalan huostaan. Meidän henkemme on nyt hänen vallassansa. Rukoilkaamme häntä suojelemaan meitä tuosta kauhean uhkaavasta vaarasta.

Lausuttuansa nämä sanat vakavan näköisenä, paljasti muulinajaja päänsä, laskeusi polvilleen hiekalle, loi silmänsä taivaasen ja sanoi hartaasti:

— De profundis, clamavi ad te, Domine! Domine, exaudi vocem meam! (Herra syvyydestä minä sinua huudan. Herra kuule rukoukseni!)

Sillävälin kun muulin ajaja toimitti hartauttansa, pani rakuunakatteini satulahihnat solkeen viimeistä ponnistusta varten, jonka tehtyä kumpikin hyppäsi satulaansa ja jatkoi nelistämistään, joka noin pahasti oli tullut keskeytetyksi. Kostea, kylmä tuuli, joka tuli vedenpaisumisen edellä, toi heidän korviinsa tuon kauaksi kuuluvan, varoittavan kellon äänen, johon sekaantui vedenpaisumista ilmaiseva, kamala pauhina.