SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Lempiväiset kahdenkesken.

Kartanon isännällä lienee ollut syynsä, miksi hän näin jätti tyttärensä kahdenkesken don Rafaelin kanssa sillä lyhyellä ajalla, joka oli jäljellä ennen upserin poislähtöä.

Aurinko kultasi omenapuiden latvoja, joissa papukaijat pitivät hauskaa leikkiänsä, ja tuuli, joka liehui sisään avatusta ovesta, täytti huoneen tuhansien kukkasien tuoksulla. Tämä oli juhlallinen ja ratkaiseva hetki.

— Gertrudis, sanoi Rafael, hilliten sydämensä ankaraa tykytystä, olen puhunut isänne kanssa. Olen sanonut hänelle tulleeni tänne sydän täynnä ajatuksia teihin nähden, ja että isäni käsky, joka vaati minua hänen luoksensa, tuntui minusta taivaan siunaukselta, koska se antoi minulle tilaisuutta vielä kerran teitä tapaamaan. Olen sanonut hänelle, kuinka kiirehdin jouduttamaan sitä pitkää matkaa, joka meidät eroitti, ja kuinka minä, teitä tavatakseni tuntiakin varhemmin, en ole peljännyt jaguarein kiljuntaa enkä vedenpaisumisen uhkaavaa pauhua…

Don Rafael vaikeni, kentiesi hämillä olemisesta, ja Gertrudis alkoi nyt sanella puolittain leikillisellä äänellä:

— Ja kun sanoitte isälleni, että… että… te minua lemmitte… eikö hän näyttänyt hämmästyneeltä tämän odottamattoman tunnustuksen kuultuansa?

— Ei, ei vähintäkään, vastasi upseri, hiukan tästä kysymyksestä kummastuneena.

— Noh, syy lienee kait sitten ollut se, että olin sen hänelle jo sanonut, lausui tuo nuori tyttö, hymyillen yhtä ihanasti kuin hänen äänensäkin oli suloinen. — Mutta mitä isäni tähän vastasi?

"Don Rafael-hyväni", hän minulle sanoi, — "olisipa minulle sangen mieluista nähdä meidän molempien perheet yhdistettyinä. Mutta tämä voi tapahtua ainoastaan Gertrudis'en suostumuksella, eikä minulla ole mitään syytä luulla hänen sydämensä olevan teihin kiintynyt." Niin kuuluivat ne kauheat sanat, jotka lähtivät teidän isänne huulilta. Gertrudis, vahvistavatko teidän huulenne samat sanat?

Don Rafaelin ääni vapisi hänen puhuessansa, ja tämä liikutus miehessä, joka ei vaarassa milloinkaan vavissut, miellytti tuon häntä lempivän tytön sydäntä niin, ett'ei hän kiirehtinyt vastauksellaan.

Kuultuaan sen vastauksen, jonka hänen isänsä oli antanut don Rafaelille, puri hän huultansa, pidättääkseen hymyilyänsä, tuli vakavan näköiseksi, joka teki hänen kosijansa vieläkin levottomammaksi, ja lausui:

— Don Rafael, te olette vedonneet minun avosydämmisyyteeni, ja minä tahdon teille peittelemättä puhua. Mutta luvatkaa, ett'ette pidä avosydämmisyyttäni rikoksena.

— Sen lupaan, Gertrudis. Puhukaa pelvotta, vaikkapa teidän sananne musertaisikin sydämeni, joka kokonansa on teihin kiintynyt.

— Ainoastaan yhdellä ehdolla voin puhua avosydämmisesti.

— Mainitkaa se.

— Sillävälin, kun te'en teille tunnustukseni, tulee teidän pitää silmänne kiinnitettyinä noihin edessämme oleviin omenapuihin.

— Koetan teitä totella, vastasi don Rafael, luoden silmäyksensä mainittuihin puihin, joissa papukaijat jatkoivat oksilla hyörimistänsä.

— Eräänä päivänä, niin alkoi Gertrudis, matalalla, värisevällä äänellä, — josta ei ole kauan kulunut, teki muuan nuori tyttö pyhälle neitsyelle erään lupauksen, jos se mies, jota hän lempii ja joka oli suuressa vaarassa, pelastuisi. Hän lupasi, jos lemmittynsä pelastuisi, antaa tämän omalla kädellään leikata hänen hiuksensa… ne pitkät kutrit, jotka tyttöä niin paljon miellyttivät ja joita hänen lemmittynsä niin suuresti ihanteli. Oliko tämä mies teidän mielestänne rakastettu?

— Ah, kenpä ei olisi ylpeä, jos olisi niin rakastettu! huudahti don Rafael, luoden kysyjään silmäyksen, joka tunki tämän sielun sisimpään.

— En ole vielä lopettanut, tyttö lausui. — Katselkaa puihin, muutoin ette saa kuulla kertomukseni loppua. Kun tuo nuori tyttö, joka ei epäillyt uhrata tukkaansa, hänen alituisen huolenpidon esinettä ja kentiesi tuon lemmityisen silmissä hänen suurimpata koristustansa, tahtoo saada sen leikatuksi… kun se on leikattu, piti minun sanoani… luuletteko… nyt saatte minuun katsoa, don Rafael… että hän tätä lempisi kuten ennenkin?

— Oi, Gertrudis! hän huudahti ja kääntyi äkkiä ympäri; — ei mikään lempi voisi korvata sellaista uhrausta, eikä se nuori tyttö, josta puhutte, voi olla muu kuin enkeli lemmityisensä silmissä.

— Vielä kerran, viimeisen, jatkoi Gertrudis väräjävällä äänellä, — pyydän teitä katsomaan puihin.

Samalla kun don Rafael noudatti hänen pyyntöänsä, otti Gertrudis pois kamman, joka piti ko'ossa hänen välkkyviä hiuksiansa, jotka kahdessa pitkässä palmikossa ikäänkuin kruunu hänen päälakeansa peittivät. Sitten kaappasi hän toiseen käteensä sipsit, joita hän äsken ommellessansa oli käyttänyt, ja, peittäen toisella punastuvaa poskeansa, kurotti hän tuota pientä konetta ja sanoi:

— Kas niin, don Rafael. — Auttakaa minua täyttämään lupaukseni, leikkaamalla hiukseni.

— Minäkö? huudahti don Rafael. — Minäkö? kertoi hän tuosta esityksestä hämmästyneenä. Gertrudis! Gertrudis!

— Lupasin ne viime yönä pyhälle neitsyelle, jotta hän teidät pelastaisi. Ymmärrättekö nyt, don Rafael… lemmitty Rafaelini?

— Äh, Gertrudis! hän ihastuneena huudahti ja notkisti polviansa tuon nuoren tytön edessä sekä painoi useampia kertoja huulensa tytön hänelle ojentamalle kädelle.

— Mutta nyt, jatkoi Gertrudis vihdoin — don Rafael-kultani, on minun täyttäminen lupaukseni. Minä olen sen tehnyt, ja sinun täytyy siinä olla minulle avullisena.

— Mutta miksi juuri hiuksesi lupasit? kysyi kosija hieman tyytymättömällä äänellä.

— Koska minulla ei ollut mitään kallisarvoisempaa panna sinun henkesi edestä… Kas niin, Rafael, sipsit!

Upseri vielä epäröi.

— Sen pitää tapahtua, Rafael; sen pitää tapahtua. Muutoin Jumala minua rankaisee… kentiesi riistämällä minulta sinun rakkautesi.

Kreolinaisen hartaat kehoitukset voittivat vihdoinkin don Rafaelin vastenmielisyyden; hän tarttui sipsiin ja teki julman työnsä.

Gertrudis katseli alakuloisilla silmäyksillä kumpaistakin palmikkoansa. Sitten otti hän toisen niistä, ojentaen sen don Rafaelille.

— Ota tämä, hän sanoi; — säilytä se muistona. Toisen pidän itse taikakaluna. Jos meidät joskus eroitettaisi, josta Jumala varjelkoon, ja minä lähetän tämän palmikon sinulle, niin lupaa heti tulla luokseni, missä vaan olletkin tahi milloin vaan sen saat. Lupaa se minulle.

— Sen lupaan! huudahti don Rafael. — Sen lupaan. Vaikkapa seisoisin kohotetuin miekoin pahimman viholliseni edessä, luovun iskustani, totellakseni tätä pyhää viestiä.

Lupauksesi on tullut taivaan korviin, Rafael, lausui Gertrudis. — Mutta aika rientää, sinun on lähteminen. Isäsi varmaankin malttamattomana haluaa sinua tavata. Hyvästi, Rafael-kultani!

— Niin, vastasi tuo nuori upseri, jossa oli herännyt muisto pojan velvollisuudesta, — aika on lähteäni.

— Sydämellisesti toisiaan syleiltyään rakastavaiset erkanivat, ja don Rafael, sanottuaan jäähyväiset don Marianolle, nousi satulaan sekä ratsasti rivakkaasti pohjoisiin päin, samalla kun Gertrudis katolta seurasi häntä silmillään niin pitkälle, kuin voi hänestä vilahduksenkaan nähdä.