KUUDESTOISTA LUKU.

Muulin ajaja.

Samana päivänä heti puolenpäivän jälkeen olivat perheen jäsenet ynnä heidän vieraansa koolla salissa eli vierashuoneessa, josta lasi-ovi johti loistavilla kukilla ja siimestä antavilla puilla koristettuun puutarhaan.

Kahta niistä henkilöistä, joiden tuttaviksi jo olemme tulleet, puuttui kuitenkin tuolla sisällä. Toinen oli ylioppilas, joka vaaroista ja kauhistuksesta, jossa hän oli ollut, oli saanut ankaran kuumeen ja täytynyt laskeutua vuoteelle. Toinen poissa oleva oli Marianita, joka oli mennyt katolle, muka vedenpaisumista katselemaan, mutta todenteolla tutkimaan, eikö don Fernandon venhettä jo näkyisi.

Don Mariano istui mukavasti loikuen nahalla verhotussa nojatuolissa, polttaen sikariansa ja silloin tällöin hörpäten kahvikupista, joka oli pienellä pöydällä hänen vieressään.

Ovessa, joka johti puutarhaan, seisoi don Rafael ja näkyi luonnontutkijan hartaalla halulla katselevan papukaijojen liikettä omenapuiden oksilla. Hänen ajatuksensa liikkuivat kuitenkin tykkään toisessa asiassa, ja selittääksemme, mikä tämä toinen oli, on meidän meneminen ajassa hiukka taaksepäin.

Edellisenä vuonna oli don Mariano de Silva viettänyt kolme kuukautta Mejikon pääkaupungissa. Hänen mukanaan oli tyttärensä Gertrudia, jotavastoin Marianita oli jäänyt Oajacaan erään läheisen sukulaisen luokse. Hauskan kaupungin seurapiireissä oli kaunis kreolinainen tavannut tuon reippaan husarikatteinin, ja tulinen rakkaus oli syttynyt heidän välillensä, molemminpuolinen sekä vilpitöin. Mutta ennenkuin nuori upseri oli ennättänyt ilmaista tunteitansa, lähetettiin hän pois jotakin sotajoukkoa koskevata asiata toimittamaan, ja palatessaan sai hän tietää don Marianon sekä donna Gertrudis'en jo matkustaneen pois.

Tämän tapauksen johdosta vajosi don Rafael raskaaseen synkkämielisyyteen. Hänen mielihyvänsä voi siis arvata, kun hän muutama kuukausi sen jälkeen sai kutsun tulemaan isänsä; don Luis Tres-Villaksen luokse, espanjalaisen, joka suosi vapaamielisiä aatteita. Don Luis'in maatila oli sen harjun toisella puolen, jota pohjoisessa Las Palmasta rajoitti, noin kuusi kilometriä don Marianon kartanosta, ja don Rafael päätti käyttää tätä tilaisuutta hyväksensä ja poiketa pyytämään donna Gertrudisen kättä. Tästä aikomastansa käynnistä, vaikkei sen tarkoituksesta, oli hän edeltäkäsin antanut don Marianolle tiedon ja samalla ilmaissut päivän, jona hän olisi odotettavissa. Tämä seikka oli syynä hänen kiireesensä pääsemään samana päivänä Las-Palmas'een.

Don Rafaelin matkalle lähtiessä oli tuo hänen aikomansa askeleen ottaminen tuntunut hänestä varsin helpolta; mutta nyt, seisoessaan avonaisessa puutarhassa, näki hän asian kokonaan toisenlaisessa valossa, ja teeskennellystä levollisuudestaan huolimatta hän vapisi, ajatellessaan ratkaisevan hetken olevan käsissä.

Gertrudis oli, totta puhuen, yhtä vähän levollinen, vaikka hän, kasvoistaan päättäen, istui aivan välinpitämättömänä ja ompeli.

Ainoa läsnäoleva henkilö, jonka kasvot olivat hänen ajatuksiensa kanssa sopusoinnussa, oli muulinajaja don Valerio Trujano.

Hattu kädessä hän seisoi kartanon edustalla. Hän oli tullut sanomaan jäähyväisiä ja kiittämään don Marianoa tämän osoittamasta vieraanvaraisuudesta.

Tuon miellyttävän käytöstavan ohella, joka on omituista kaikille kansaluokille espanjalaisessa Amerikassa, oli tämän miehen kasvoissa kiivaan ankaruuden vivahdus, jota hän kuitenkin, milloin tahtoi, voi silmiensä avulla lieventää, jotka olivat lempeän ja suopean näköiset.

Valerio Trujano, jonka nimi sittemmin tuli ikuiseksi Huajapamin piirityksessä, oli tähän aikaan noin neljänkymmenen vuotias, vaikka hänen hienot kasvonsa, tuuhean, mustan tukan ympäröimänä, näyttivät kuin olisi hän ollut paljoa nuorempi.

— Sennor don Mariano, hän lausui, — olen tullut sanomaan jäähyväisiä ja kiittämään teitä vierasvaraisuudestanne.

— Kuinka! huudahti don Mariano. — Ette kait aijo meiltä niin pian lähteä?

— Minun täytyy lähteä, sanoi muulinajaja. Se, jolla on asioita, ei aina ole oma herransa. Kun sydän haluaisi oikeaan, vie asiansa häntä usein vasempaan. Ja velkahinen on vielä vähemmin omassa vallassaan.

— Te olette siis velkahinen? kysyi don Rafael, mennen muulinajajan luo ja ojentaen hänelle kätensä — Miksi ette voineet sitä ennen minulle sanoa? Olisinpa halusta…

— Oh, herra, keskeytti häntä Trujano hymyillen, — toiselta lainaaminen toiselle maksaaksensa on huono keino. Enpä hylkää teidän jalomielistä tarjoumustanne ylpeydessä, vaan velvollisuuden tunteesta, ja toivon, että ette tästä tuntisi itseänne loukatuksi. Velkani ei ole aivan suuri, ainoastaan muutama sata dollaria, ja kun Jumala on sallinut muulini löytää täällä suojan vedenpaisumiselta, voin nyt matkustaa vuorien poikki Oajacaan, jossa omaisuuteni myyminen tulee toivoakseni kokonansa päästämään minut velastani.

— Kuinka! huudahti don Mariano hämmästyneenä. — Aijotteko myydä muulinne… ainoat elatuksenne välikappaleet?

— Niin, vastasi Trujano avonaisesti, — minä aijon ne myydä, voidakseni päästä, mihin kutsumukseni minua vaatii. Olisin tehnyt sen jo ennenkin, mutta koska tähän asti olen ollut velkahinen, on henkeni enemmän kuulunut velkamiehilleni kuin itselleni, ja sentähden ei minulla ole ollut oikeutta panna sitä vaaran alaiseksi.

— Panna henkeänne vaaran alaiseksiko? kysyi Gertrudis äänellä, joka ilmaisi hänen mieltymistänsä tuohon rohkeaan mieheen.

— Niin, sennorita, vastasi Trujano. — Olen nähnyt Lopezin ja Armentan pään pystytettyinä Saint Luis del Rey'hen johtavan maantien viereen. Kuka tietää, eikö minunkin pääni pian tule istumaan näiden rinnalla? Minä puhun avonaisesti, hän lausui, katsoen läsnäolijoihin, — ikäänkuin seisoisin Jumalan edessä. Tiedänhän, että talon isäntä yhtä vähän kuin Jumalakaan, tulee ilmaisemaan hänelle uskottua salaisuutta.

— Tietysti en, vastasi don Mariano yksinkertaisesti, ikäänkuin asia olisi mitä luonnollisin. — Mutta täällä, hän lisäsi, — me rakastamme maamme vapautta ja me tulemme rukoilemaan niiden edestä, jotka sen puolesta taistelevat!

— Me tulemme tekemään enemmänkin, keskeytti don Rafael; me tulemme tuota hyvää asiata auttamaan. Se on kunkin mejikolaisen, joka voi heiluttaa miekkaa ja ratsastaa hevoista, velvollisuus.

— Häpeällä ja ylenkatseella mainittakoon kaikki, jotka nostavat kätensä Espanjan eduksi! huudahti Gertrudis, jonka silmät säkenöivät isänmaallisesta innostuksesta. Älkööt he koskaan löytäkö kattoa, joka antaisi heille suojaa, älköötkä naista, joka heille hymyilisi! Tulkoon rakastamiensa ylenkatse kaikkien isänmaanpetturien palkaksi!

— Jos kaikki meidän nuoret tytöt olisivat teidän kaltaisianne, lausui Trujano, heittäen kiitollisuutta ilmaisevan silmäyksen Gertrudis'elle, — olisi voittomme piankin saavutettu. Missäpä olisi sellainen mies, joka ei uskaltaisi henkeänsä teidän kauniilta huuliltanne lähtevän hymyilyn edestä, sennorita, tahi yhdestä silmäyksestä teidän ihanista silmistänne?

Näitä sanoja lausuessaan silmäili muulinajaja tarkoittavasti tuota nuorta upseria. Gertrudis antoi päänsä vaipua, iloisena tästä hänen kauneutensa ihailusta sen miehen läsnäollessa, jonka ainoan silmissä hän halusi olevansa kaunis.

— Jumala ja vapaus, jatkoi Trujano hetken vaijettuansa — on minun lauseparteni. Jos olisin ennen ollut tilaisuudessa omantamaan itseni isänmaani asialle, olisin sen tehnyt, vaikkapa vaan ehkäistäkseni niitä vallattomuuksia, jotka sitä jo ovat häväisseet. Varmaankin olette kuulleet niistä puhuttavan, sennor don Mariano?

— Olen, vastasi kartanon omistaja, jolloin hänen kasvonsa hieman synkistyivät.

— Viattomain espanjalaisten verta on vuodatettu, jatkoi Trujano; — ja häpeä sanoaksemme, on meidän maakunnassamme ainoastansa yksi, joka tätä nykyä kannattaa kapinan lippua, nimittäin tuo kunnoton raukka, Antonio Valdez.

— Antonio Valdez! huudahti don Rafael häntä keskeyttäen. Tarkoitatteko Valdezta, erästä minun isäni palveluksessa olevata paimenta?

— Tarkoitan, vastasi don Mariano, — ja jospa hän aina muistaisi, että hänen isäntänsä alati on häntä hyvyydellä kohdellut!

— Luuletteko sitten, kysyi don Rafael levottomana, — luuletteko isääni, jonka vapaamieliset periaatteet ovat yleiseen tunnettuja, uhkaavan jonkun vaaran kapinoitsijain puolelta.

— Toivoakseni ei niin ole laita, vastasi don Mariano. — Sennor Valerio, hän lisäsi, — tiedättekö, montako miestä Antoniolla on käskettävänään?

— Viisikymmentä, kuten olen kuullut; mutta luultavasti on hänen joukkonsa melkoisesti lisääntynyt maakansasta, joka enemmän kuin kaupunkilaiset on kärsinyt espanjalaisten sortoa.

— Sennor don Mariano, sanoi upseri, jo nekin uutiset, joita juuri olen kuullut, voisivat saattaa minut lyhentämään oloani teidän kattonne alla; kun isäni on vaarassa… kentiesi hengenvaarassakin… on hänen poikansa sija oleva hänen rinnallansa. Eikö niin donna Gertrudia? Nämä sanat kuullessansa, jotka ilmaisivat don Rafaelin äkkinäisen lähdön aikomusta, oli tuskan huuto milt'ei pääsemäisillään tuolta nuorelta tytöltä; mutta hän hillitsi itsensä ja jupisi ainoastansa matalalla, vakavalla äänellä:

— Niin, niin!

Trujano oli ensimäinen, joka keskeytti sen vaitiolon, mikä tästä seurasi, lausuen vanhan testamentin profetan innostuksella:

— Tänä aamuna on korkehimman alhainen palvelija, tuo erään kurjan kylän tuntematoin pappi, teiltä lähtenyt, omantaakseen rukouksensa vapauden asialle. Ja nyt lausuu toinen yhtä halpa välikappale teille jäähyväisensä, tarjotakseen sille käsivartensa, ja, jos niin tarvitsee, henkensäkin. Rukoilkaa naiden puolesta, hyvä, kaunis madonna! hän jatkoi, puhuen Gertrudis'elle ja ilmaisten tuota uskollista sekä runollista intoa, joka oli silmäänpistävin ominaisuus hänen luonteessansa. Rukoilkaa näiden puolesta, ja kentiesi suvaitsee kaikkivaltias näyttää, että hän voi tomusta herättää sen voiman, joka syöksee hirmuvaltiaan istuimeltansa.

Nämä sanat lausuttuansa puristi muulinajaja hänelle ojennettuja käsiä ja läksi sitten huoneesta don Marianon seuraamana.