KAHDESKYMMENES TOINEN LUKU.

Onnetoin laukaus.

Heti pimeän tultua astui retkikunta venheisin. Näitä oli kaksi kalastajapyynti-venhettä ja pieni kanoti, joihin yhteensä mahtui viisikymmentä miestä.

Huolellisesti tuppoihin käärityillä airoilla he soutivat rannasta ja onnistuivat pimeän yön peitossa tulla huomaamatta linnan ohitse.

Katteini Lantejan johtamassa venheessä oli, paitsi häntä itseänsä, Costal ja kaksi soutajaa. Ollen laivaston pienin pursi, kulki se edeltäpäin vakoilemaan.

Costal istui perämiehenä, ja tätä tehdessänsä osoitti hän katteinillensa, mitä tämä vavisten itsekin oli huomannut, kolmea tahi neljää suurta haj-kalaa, jotka kanotia seurasivat.

— Katsokaas noita, sanoi intiani; — voisipa milt'ei luulla noiden merisusien vaiston niille sanovan…

— Mitä? kysyi Lantejas suurella äänellä.

— Sitä, että tämä pursi on lahonnut kuin vanha saavi.

Epäilys, jonka intiani lausui kanotin merikelpoisuudesta, vaikutti katteinissa suurinta levottomuutta ja pani hänet toivomaan, että he mitä pikemmin pääsisivät saareen. Taistelu vihollisen ihmisen kanssa maalla peloitti häntä vähemmän kuin taistelu vedessä noiden hirveiden haj-kalojen kanssa.

— Kanoti kulkee jokseenkin hitaasti! hän muistutti.

— Sennor don Kornelio! lausui intiani hymyillen. — Teillä on aina niin kiire tappelemaan; mutta me lähestymme nyt saarta, ja teidän suostumuksellanne luullakseni pyydän lupaa amiraalilta (tällä tarkoitti Costal don Hermengildoa) soutaakseni hiukan edeltäpäin tietä tutkistelemaan. Kanoti voi lähestyä kuunaria suuretta vaaratta huomatuksi tulemisesta, jota vastoin nuo toiset venheet helpommin tulevat huomatuiksi. Suostutteko neuvooni, katteini?

— Mielelläni, vastasi Lantejas, tuskin tietäen, kumpika vaara oli suurin.

Costalin käskystä lakkasivat molemmat soutajat, ja pian olivat jäljessä tulevat venheet heidät saavuttaneet.

— Mitä tämä on? kysyi amiraali. — Oletteko mitään huomanneet?

Don Kornelio kertoi hänelle Costalin esityksen. Tämä aije näytti amiraalista järkevältä, ja sen johdosta käskettiin valaskalanpyydystäjä-venheet pysymään rinnalla, samalla kun kanoti liukui eteenpäin.

Vähän ajan kuluttua tuli saari näkyviin suunnattoman, vedessä makaavan, vesilinnun muotoisena, ja lähemmäksi päästyään näkivät he vihdoin laivan mastot kokonaan saarella taajaan kasvavien puiden joukossa. Tämä oli tuo etsitty kuunari.

Jatkaen kulkuansa voivat he pian eroittaa koko laivan valkoista rantaa vastaan ja sitten nuo kaksi perässä olevaa kajutanakkunata, joista kaksi leveätä valovirtaa kajasti kauas veden pinnalle.

— Meidän on vaihtaminen suuntamme, jupisi Costal. — Jos kanoti tulisi tuohon kajastukseen, voisi joku välikannella oleva vartija meidät huomata. Meidän tulee tehdä kierros ja lähestyä laivaa toiselta puolen.

Näin sanoen käänsi intiani peräsimen ja kiekkasi kanotin toiseen suuntaan. Haj-kalat kääntyivät samalla kertaa sekä seurasivat perässä, kuten näkyi niistä loistavista juovista, joita niiden limaiset ruumiit jättivät jälkeensä vedessä.

Sekä Costal että katteini luulivat olevansa liian kaukana kuunarista, jotta joku siinä oleva heitä näkisi, kun äkkiä kirkas leimu valaisi espanjalaista laivaa, jonka jälkeen kuului kumea pamahdus sekä kanunan kuulan vinkuminen. Seuraavassa sekunnissa sai kanoti kovan tärähdyksen, jotta molemmat soutajat pyllähtivät laidan yli ja upposivat veteen, johon samalla kaksi haj-kaloistakin katosi.

Costal, joka istui perässä, huomasi heti, ettei kanoti totellut peräsintä, ja Lantejas, joka istui etempänä, näki kauhistukseksensa kanotin uppoavan kokka edelläpäin, johon luoti oli sattunut.

— Peijakas sitä laukausta! lausui Costal. — Kanoti tulee luultavasti vajoamaan pohjaan.

— Oi, Jumala, sitten me olemme hukassa! huudahti Lantejas kauhistuneena.

— Se ei ole aivan varma, vastasi Costal tyyneesti. — Osaatteko uida?

— Ainoasti vähäsen, vastasi Lantejas heikolla äänellä.

— Hyvä, siinä on tarpeeksi. On ainoastaan yksi keino kanotin uppoamisen estämiseksi. Olkaa valmis ja pysykää minun lähelläni.

Costal, lausuttuansa tämän, odotti, kunnes kanoti oli noussut erään laineen harjalle ja antoi silloin tuolle keveälle purrelle aimo potkauksen, jotta se kaatui ja käänsi emäpuunsa ilmaan.

Molemmat miehet katosivat silmänräpäykseksi veteen. Kun Lantejas jälleen nousi vedenpinnalle, tunsi hän jonkun tarttuvan kovasti hänen nuttuunsa. Hän luuli haj-kalan haukanneen häneen kiinni, mutta Costalin ääni aivan hänen korvansa lähellä häntä jälleen rauhoitti.

— Älkää peljätkö, minä tässä olen, sanoi intiani ja veti hänet kanotin luokse, joka nyt kellui ylösalasin.

Intianin avulla onnistui Lantejas pääsemään harareisin kanotin emäpuulle, johon Costalkin sitten kiipesi.

— Vielä yksi minuutti, lausui intiani, niin tuo vanha purtilo olisi vajonnut pohjaan. Nyt sitä voi pidättää veden pinnalla, kunnes pyydystäjävenheet ennättävät saapua… se on, jos ei myrsky ehdi niiden edelle.

Lantejas loi epätoivon silmäyksen ulapalle, joka yhä kiihtyvän tuulen pieksemänä jo peittyi vaahtoiseen vaippaan. Tämä näkö houkutteli häntä pyhimyksiä rukoilemaan.

— Peijakas! huudahti Costal. — Pitäkää kanotista kiinni älkääkä liian paljon luottako jumaliinne. Jos päästätte kätenne irti, eivät ne tule paljoa tekemään teidän eduksenne. Malttakaa, eihän teillä ole mistä pitäisitte kiinni. Sallikaat minun teitä auttaa.

Näin sanoen kumartui Costal toveriinsa päin ja alkoi veitsellänsä kaivaa läpeä kanotin emäpuuhun. Puun ollessa lahoa oli Costal muutamassa sekunnissa päättänyt työnsä. Lantejas pisti nyt kätensä läpeen ja voi tällä tavoin vastustaa laineita, jotka joka silmänräpäys heidät uhkasi peittää.

Kun Costal näin, oli pitänyt huolta onnettomuustoverinsa turvaamisesta, teki hän itse samalla tavalla ja alkoi sitten kurkistella pimeässä, toivoen saavansa nähdä pyydystäjävenheitä.

Tässä hän kuitenkin pettyi; sillä ne salamatkin, jotka lyhemmillä väliajoilla välkkyivät, eivät mitään muuta ilmaisseet kuin tuon tumman, vaahtoavan veden pinnan, jylhässä synkkyydessä uinailevan saaren ja etäämpänä linnan uhkaavat muurit.