NELJÄSKYMMENES NELJÄS LUKU.

Pirullinen rangaistus.

Päivä, jona kaikki nämä vaihtelevat seikat tapahtuivat, oli Arroyolle kaikkea muuta paitsi onnellinen. Hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hänen verivihollisensa, don Rafaelin, palajaminen seudulle ollut enteenä niille monille vastoinkäymisille, jotka häntä olivat kohdanneet. Kymmenen hänen miehistänsä olivat kaatuneet piiritettyjen kautta ja kaksi oli don Rafael surmannut sekä itse päässyt pakoon Gaspar-vangin ja Zapote-karkulaisen kanssa.

Nämä vastoinkäymiset olivat kiihoittaneet rosvopäällikön verenhimoa, ja kiukkuaan tyydyttääksensä hän päätti viipymättä valloittaa San Carlos-nimisen maakartanon. Paitsi kostonhimonsa tyydyttämistä oli Arroyolla myöskin toinen tarkoitus mainitun maakartanon kimppuun hyökkäämisellä: hän aikoi sijoittaa sinne pääleirinsä, omataksensa tarpeen tullessa varmemman turvapaikan kuin avaran kentän.

Hän huomasi erehtyneensä laskuissaan Del Vallessa olevan hallituksen joukon vastustusvoimasta, ja, ollen vielä epätiedossa sen todellisesta suuruudesta, piti hän piirityksestä lakkaamisen paraimpana, kunnes hän oli valloittanut San Carlosin. Sitten aikoi hän palata koko joukkoinensa sekä tehdä ratkaisevan hyökkäyksen tämän paikan kimppuun.

Tästä syystä oli hän käskenyt piirittäjiä palajamaan leiriin sekä purkanut telttansa ja koko miehistöineen marssinut San Carlosta valloittamaan. Tämä selittää, miten don Kornelion toverinensa oli onnistunut päästä Del Vallen ohi ja Ostuta-virran kahlauspaikan poikki, näkemättä Arroyoa tahi ketään hänen joukostansa, paitsi Gaspachoa.

Vaikka San Carlos'en isännällä, Fernando Lacarralla, olikin monta palvelijaa, ei hän silmänräpäystäkään vastarintaa ajatellut. Heti vaadittaissa siis portit avattiin Arroyolle ja hänen miehillensä.

Koska Arroyo tähän asti oli ollut ankaran tasapuolinen ja oli tunnettu lämpimäksi vapauttamisasian ystäväksi, luuli tuo nuori espanjalainen Arroyon ainoastansa tahtovan vaatia häneltä veroa joukkonsa ylläpitämiseksi.

Vaikk'ei don Fernando siis odottanutkaan minkäänmoista väkivaltaa, oli hän kuitenkin pitänyt viisaimpana piiloittaa ennen portin avaamista vaimonsa, Marianitan, erääsen maakartanossa olemaan komeroon, jossa hän rahojansakin tallensi.

Varmemmaksi vakuudeksi oli don Fernando rosvojen sisääntullessa ilmoittanut vaimonsa olevan matkalla.

Juuri silloin, kun tuo nuori maakartanon omistaja koetti johdattaa vieraitansa harhaan hänen vaimonsa ja aarteidensa piilopaikkaan nähden, oli don Kornelio saanut näkyviinsä maakartanon, jonka ihmeellisesti valaistut akkunat häntä olivat kummastuttaneet.

Don Kornelio, päästyänsä Gaspachon seurassa kiviportaiden ylisille, tuli suljetun oven eteen, jonka sisäpuolelta tuskanhuutojen ohella kuului korkeaäänistä melua.

Gaspacho avasi kursailematta oven sekä työnsi don Kornelion erääsen isoon huoneesen, jossa oleva ilma heidät miltei tukahuttanut.

Joukko pihkasoihtuja paloi pitkin seiniä, mutta niiden punertavaa leimua milt'ei himmentänyt tuo kirkas valo, joka loisti eräästä keskellä lattiata olevasta paloviina-tynnyristä, jota sinipunervat liekit ympäröivät.

Kuumuus, veren löyhkä ja tuon palavan viinan haju synnyttivät yhtenä hengittämiseksi inhoittavan ilman; mutta tämäkin oli don Korneliosta vähemmin tuskallista kuin se näky, joka hänen silmiänsä huoneesen astuessaan kohtasi. Yhdellä seinällä seisoi joukko miehiä erään olennon ympärillä, jota he suurella mielihalulla katselivat.

Milt'ei alastomana ja sidottuna kasvot seinäänpäin näkyi eräs mies, ja häneen kumarruksissa oli eräs toinen, kourassansa paksusta härännahasta tehty ruoska, jolla hän vähän väliä nähtävästi koko voimallansa tuota onnetointa uhria löi.

Ruoskamies oli julman näköinen, ja nuo sinertävät viinanliekit, jotka leimuten hänen kasvojansa valaisivat, tekivät ne milt'ei pirullisen näköisiksi. Ruoskitun selästä pirskuva veri oli tahrannut seinän hänen kummaltakin puoleltansa, ja näiden pilkkujen paljous todisti rangaistuksen jo hyvän aikaa kestäneen.

Pyövelin virkaa tekevän miehen vieressä seisoi eräs vieläkin inhoittavamman näköinen nainen, joka näkyi kehoittavan miestä suurempaan julmuuteen.

Gaspachon nähdessä, ett'ei kukaan hänen sisääntuloansa huomannut, huusi hän niin kovaa, että se kuului melun keskeltä:

— Herra katteini! Me olemme ottaneet neekerin ja intianin toverin vangiksi. Tässä hän on!

Don Kornelion hämmästykseksi ei katteiniksi nimitetty ollut kukaan muu, kuin tuo inhoittava ruoskamies.

— Hyvä, vastasi katteini, häneen kääntymättä; — minä tulen heti, kunhan saan tämän visapäisen Fernandon neuvomaan, mihin hän on vaimonsa ja rahansa kätkenyt.

Ruoska vinkui taasen ilmassa ja sattui tuon onnettoman selkään, muuta vaikuttamatta kuin syvän huokauksen.

Aivan välinpitämättömänä tästä näyttelystä meni Gaspacho, jätettyään vankinsa Arroyon huostaan, ulos huoneesta.

Mitä don Kornelioon tulee, seisoi hän siinä, mihin rosvot olivat hänet asettaneet, kauhistuksen valtaamana. Lukuunottamatta sääliä, jota hän tunsi tuon onnettoman don Fernandon vuoksi, hän luuli sekä Costalin että Claron jo olevan hukassa, ja että hänenkin vuoronsa pian oli tulossa.

Näiden hirveiden ajatusten risteillessä don Kornelion päässä, tuli eräs kasvoiltansa sakalin näköinen mies hänen luoksensa.

— Ystäväiseni, hän sanoi don Korneliolle, — kuka te olette?

— Nimeni on Lantejas… katteini Lantejas. Minä palvelen kenraali Morelosen joukossa ja tuon häneltä viestin, jonka todistuksena on…

Äkillinen ajatus saattoi don Kornelion vaikenemaan, kauhea ajatus, sillä juuri nyt hän muisti viestin, katteinin-valtakirjan, suosituskirjeen, sanalla sanoen kaikkien niiden paperien, jotka hänellä oli todistuksena, olevan ryöstetyn viitan lakkarissa.

— Noh, lausui sakalin näköinen mies, — missä ovat mainitsemanne todistukset?

— Ne ovat minulta ryöstetyn viitan lakkarissa,

— Kuka teidän viittanne otti? Gaspacho, vastasi don Kornelio, joka sattumalta oli kuullut ryöstäjän nimen.

— Mikä huono onni! Gaspacho on juuri saanut käskyn viipymättä lähteä Las Cruce'en. Hän on jo poissa tällä hetkellä eikä luultavasti palaja ennenkuin viikon kuluttua. Sitä ennen olette te jo kuitenkin menettäneet päänne. Lemmon huono onni!

Kimakka huuto keskeytti juttelun don Kornelion ja Bocardon välillä, — sillä se oli hän, joka kuvaili katteinille niin hauskoja tulevaisuuden toiveita. Huuto tuli tuolta onnettomalta don Fernandolta, joka heti huudon päästettyänsä pyörtyi.

Milt'ei samassa silmänräpäyksessä nousi viimeinen liehuva liekki viinatynnyristä, jonka sisältö nyt oli palanut, ja soihtujen punertavassa valossa näytti sisälläolijat don Korneliosta liehuvan kuin varjot tahi oikeammin kuin hornan henget, ollen apuna siinä kauheassa näytelmässä, joka nyt lähestyi loppuansa.