KAHDESTOISTA LUKU.
Reading edition
Odotus.
Vera Cruz'in eteläpuolisessa osassa ovat omituiset vesiolot. Monet suuret virrat, kuten Rio Blanc, Plaza Vicente, Goazacoalcos ja Papatoapan tekevät pienten vesistöjen yhteydessä nimenomaisen vesiverkon koko maan lävitse. Useimpien näiden virtain lähteet ovat Sierra Madren vuoristossa, ja niiden vesi juoksee Mejikon lahteen.
Kaikki ovat kuulleet puhuttavan, kuinka runsaasti vettä tulee kuumissa maissa sinä aikana, jota "vesi-aikakaudeksi" sanotaan. Tämä on noiden etelämaiden talvi, joka alkaa kesäkuussa ja loppuu lokakuussa. Tähän aikaan paisuvat äskenmainittujen virtain vedet jokapäiväisten rankkasateiden lisääminä äyräittensä yli ja syöksyvät vapaina kuin villihevoset omille rantamillensa ja rajuina lähellä oleville aavikoille.
Tuo keltanen tulva vyöryy milt'ei nelistävän sotahevosen nopeudella ja ikäänkuin paholaisen ajamana, tuoden hävitystä ja kauhistusta jäljissään. Onnetoin se henki, joka ei voi paeta tuota vedentulvaa.
Koska virrat yht'aikaa tulvivat, juoksevat niiden vedet pian yhteen ja virtaavat levinneinä suurelle alalle tyynemmin. Näin yhtyneinä ne tekevät meren, joka peittää nuo äärettömät nurmikentät ja kuljettaa pinnallaan joukon hirsiä ja lankkuja, hävitystyönsä merkkejä, sekä kaikenlaisia kuolleita eläimiä.
Las Palmas-nimisen kartanon paikka oli valittu niin, että se suojasi sitä näiltä vuosittain uudistuvilta vedenpaisumuksilta. Se oli erään lakeuden pohjoispuolella, jota etelässä, lännessä ja idässä taivaanranta rajoitti. Miestenrakennus oli tasapäisen kukkulan reunassa, joka oli erään korkean harjun haara ja joka suojasi sitä pohjoisesta; saman kukkulan toisessa reunassa olivat talli ja muut talousrakennukset vahvan tiilimuurin ympäröimänä. Saman aitauksen sisällä oli työmiesten, paimenten ja talon muiden alustalaisten asumukset.
Miesten rakennus oli äskenmainitun kukkulan eteläpuolella, lakeutta pitkin päin. Tuolle tukevalle, kaksioviselle portille, joka johti kartanon sisään, pääsi laveata polkua myöten, joka tuli lakeudelta ja jota kumpaisellakin puolella vankat, muuratut rintavarustukset suojasivat. Näin sijaitsevana ei Las Palmas-kartanon, joksi sitä nimitettiin monien alla olevalla lakeudella kasvavien palmuryhmien vuoksi, tarvinnut pitää lukua vedenpaisumisesta, ja olisipa se voinut olla ei suinkaan heikkona pidettävänä linnanakin. Tämän asumuksen, samoinkuin sen ympäristöllä olevain maidenkin omistaja oli don Mariano de Silva.
Aurinko paistoi vielä kirkkaasti ja sen viimeiset säteet loivat kultaista valoansa maakartanon rautaristikoilla varustettuihin akkunoihin. Yksi näistä, joka oli itäänpäin, oli kuitenkin sen valolta suojattuna. Tässä akkunassa seisoi kaunis, kuusitoistavuotias tyttö, don Marianon nuorin tytär Marianita, luoden silmäyksensä alapuolella olevalle lakeudelle. Hänen vilkkaat, mustat silmänsä ilmaisivat suurta malttamattomuutta.
— Olen tutkistellut lakeutta hetkisen joka haaralta, lausui hän tuokion kuluttua; — se näkyy olevan aivan autio. Enpä voi huomata siellä yhtään ihmisolentoa, vielä vähemmin Fernandoa tahi don Rafaelia.
Hän lausui nämä sanat toiselle nuorelle naiselle, donna Gertrudis'elle, vuotta vanhemmalle sisarellensa, joka itämaiseen tapaan istui kiinalaisella matolla huoneessa. Viimeksimainitun pitkä, musta tukka, jonka palmikot äsken olivat harjatut, valui runsaissa laineissa hänen olkapäillensä. Hänen kasvonsa, jota tämä runsas tukkavarasto ympäröi, ilmaisi tyyneyttä sekä uljuutta, samalla kun hänen pienet kätösensä ja jalkansa ilmaisivat hänen espanjalaista sukuperäänsä.
— Sinun ei tarvitse olla levotoin. Sulhasesi, don Fernando, kyllä pian saapuu, sanoi Gertrudis tyyvenellä äänellä.
— Oh, sanoi Marianita. — Luulisipa puheestasi, ett'et odottaisi sulhaistasi, kuten minäkin omaani. Jopa malttamattomuutenikin panee minut epäilemään hänen tuloansa. Ah, Gertrudis, sinä et koskaan ole saanut kokea lemmen tuskaa.
— Jos olisin sinun sijassasi, tuntisin enemmän mielipahaa kuin malttamattomuutta.
— Mielipahaako?
— Johan nyt! Jos don Fernando ei suvaitse tulla tänään, tulee hänen tuntea mielipahaa, sillä silloinpa hän menettää huvin nähdä minua tässä valkosessa hameessa, jota hän niin paljon ihantelee, ja näillä punasilla omenaisilla tukassani, jotka siihen juuri hänen takiansa olen pannutkin. Omasta puolestani pidän enemmän oranjinkukista, mutta sanotaanhan naimisissa olevan naisen pitävän uhrata itsensä, ja sentähden onkin parhain, että siihen itseni jo heti totutan.
Näin sanoen napsahutteli tuo nuori tyttö sormillansa, ikäänkuin kastanjeteilla, samalla kun hänen kasvonsa, sen sijaan että olisivat ilmaisseet jotakin kovin tuskallista, näyttivät sangen tyytyväisiltä.
Gertrudis ei mitään vastannut, vaan puolittain huokasi.
— Tämä maaelämä on kovin tukalaa, jatkoi Marianita. — Tosin voi täällä kuluttaa päivänsä hiuksiaan kampaamalla ja makaamalla; mutta kun iltasella ei ole muuta tekemistä paitsi puutarhassa kävelemistä ja tuulen huokauksien kuulemista, se on ikävää… kauhean ikävää. Me olemme täällä noiden vangittujen ruhtinattarien kaltaisia, joista kerrotaan eräässä itämaisessa tarinassa, jota viime vuonna aloin lukea, vaan jota en vielä ole lopettanut. Pyhä neitsyt! Vihdoinkin näen pölypilven taivaanrannalla… ja yhden ratsastajan! Kuinka hauskaa!
— Ratsastajan!… Minkä karvainen hänen hevosensa on? kysyi Gertrudis, jonka uteliaisuus heräsi.
— Ha! ha! ha! Hänen hevosensa onkin vaan muuliaasi… mikä vahinko, ettei hän ollut matkustava ritari! Mutta minä olen kuullut, ettei niitä kohteliaita herroja enään olekaan.
Gertrudis huokasi jälleen.
— Ah! Nyt voin hänet nähdä, jatkoi Marianita. — Aasilla ratsastaa pappi. Noh, niin, onhan pappikin parempi kuin ei kukaan… jos hän päälliseksi osaa soittaa mandolinia yhtä hyvin kuin tuo viimeinenkin, joka tätä tietä matkusti ja viipyi täällä kaksi päivää. Oh, hän tulee nelistäen… se tietää hyvää… mutta ei, hän näyttääkin niin vakavalta ja järkevältä. Ah, hän näkee minut… hän tervehtii viittomalla. Minun täytynee kait mennä tuonne ales suutelemaan hänen kättänsä.
Ja näin sanoen nyrpisti tuo nuori kreolinainen, jota oli kasvatettu suutelemaan kaikkia pappeja, kauniita, ruusunpunaisia huuliaan ylpeällä tavalla.
— Gertrudis, hän jatkoi, — tule kanssani. Pappi on jo portilla.
— Etkö näe ketään lakeudella? kysyi Gertrudis vastauksen sijaan… ketään muuta ratsastajaa… esim. don Fernandoa?
— Näen, vastasi Marianita, katsoen jälleen ulos akkunasta. — Näen don Fernandon muulinajajaksi muuttuneena, joka ruoskii elukoitansa ikäänkuin nuo raskaalla kuormalla rasitetut eläinraukat juoksisivat kilpaa keskenänsä! Todella tulee muulinajaja tänne samoinkuin pappikin ja nelistäen kuten tämäkin! Mikä ihme kansaan on tullut? Luulisipa sen menettäneen järkensä!
Salpojen ratina sekä saranain narina ilmaisivat portin aukasemista, ja tämä epäselvän kavionkopseen yhteydessä kertoi muulinajajankin elukoineen käyttävän maakartanon vieraanvaraisuutta. Tämä vallitsevan tavan kanssa ristiriidassa oleva seikka hämmästytti noita nuoria tyttöjä. He kummastuivat vieläkin enemmän, kuullessaan epäselvää melua pihasta ja raskaita askelia rakennuksen tasaiselle katolle johtavilla portailla.
— Jesus! huudahti Marianita, tehden ristinmerkin — tulevatko he kartanoa piirittämään? Herra meitä armahtakoon! Toivon kuitenkin, ett'eivät nuo rosvopäälliköt aijo käydä meidän kimppuumme!
— Sinun tulisi hävetä, siskoni! sanoi Gertrudis tyynesti nuhtelevalla äänellä. — Minkätähden sinä niitä rosvoiksi nimität… miehiä, jotka sotivat vapaudestansa ja joita kunnianarvoiset papit johtavat?
— Minkätähdenkö minä niitä rosvoiksi nimitän? kysyi Marianita kiivaasti. — Sentähden, että ne vihaavat espanjalaisia, joiden puhdasta verta meidänkin suonissamme juoksee, ja koska minä lemmin erästä espanjalaista!
— Oh, vastasi Gertrudis samalla nuhtelevalla äänellä, — kentiesi sinä vaan luulet häntä lempiväsi. Minun mielestäni, Marianita, on lemmessä eräitä merkkejä, joita en voi sinussa huomata.
— Mitäpä se tekee, vaikk'en häntä lempisikään, kunhan hän vaan lempii minua? Tulenhan minä pian hänen omaksensa. Miksi olisin siis eri mieltä hänen kanssansa? Ei, ei! lisäsi tuo nuori tyttö, ilmaisten kasvoissaan sitä kiihkoista alttiiksiantavaisuutta, jota hänen rotuunsa kuuluvat naiset lemmityllensä tuhlaavat.
Tässä keskeyttivät sisarusten välillä olleen puheen nuo äkilliset ja odottamattomat kartanon hätäkellon läppäykset.