← Table of contents
Tiikerien pyydystäjä

KYMMENES LUKU.

Reading edition

Kohtaus.

Närkästyneenä epäonnistumisestaan ei katteinilla ollut muuta keinoa kuin palata hevosensa luokse. Hänen kohtalonsa oli nyt pahempi kuin koskaan; synkän pimeyden vuoksi tulisi ei ainoastansa tien löytäminen vaikeaksi, vaan myöskin sitä kulkeminen, jos hän sen löytäisikin, ja kuuta, joka äsken oli noussut, peitti vielä pilvi lännessä. Koska tämä ei kuitenkaan ulottunut kovinkaan laajalta taivaalle, oli luultava, että seutu pian tulisi valoisaksi.

Tästä vakuutettuna istautui don Rafael hevosensa luokse tuulen kaatamalle puulle, sytytti sikarin ja aikoi ajankuluksensa tupakoida. Äkkiä kuului hänen korviinsa kummallinen ääni. Se ei ollut vesiputouksen pauhinata, vaan ääni, joka enemmän oli villipedon ulvonnan kaltaista, ja se loppui käheään, kiukkuiseen kiljuntaan. Hän kyllä tiesi, ett'ei se tullut aavikkosudelta, mutta muutoin oli hän tietämätöin, mikä olento tuon kiljunnan oli päästänyt.

Vaikk'ei hän ääntä tuntenut, oli siinä kuitenkin jotain vaaraa ilmaisevaa, ja vaistomaisesti tämän vaikuttamana nousi tuo nuori upseri puun rungolta, irroitti hevosensa ja hyppäsi satulaan. Tämä ei tapahtunut siinä aikomuksessa, että hän olisi rientänyt pois tältä paikalta, sillä kuu ei ollut vielä tullut piilostansa, vaan sen vuoksi, että hän hevosen seljässä olisi valmiimpi kohtaamaan tulevia tapauksia. Varmemmaksi vakuudeksi mahdollista vaaraa vastaan irroitti hän myöskin tuliluikkunsa ja katsoi, oliko siinä sytykeruutia tarpeeksi.

Taasen kuului tuo hurja, kauhea ulvonta, joka voitti veden pauhunkin, ja hän tunsi hevosensa värisevän allansa.

Kun katteini näin malttamattomana odotti kuuvaloa, luuli hän kuulevansa ihmisääniä ja tuli heti siihen ajatukseen, että siellä mahdollisesti olisi nuo kaksi miestä, joita hän oli taikainsa tekemisessä häirinnyt. Äänet tulivat joka silmänräpäys selvemmiksi ja ilmaisivat puhujain häntä lähestyvän. Hän huomasi näiden luultavasti tulevan näkyviin jossakin hänen läheisyydessänsä ja, voidaksensa edullisesti katsella ympärillensä, jos ne näkyisivät vihollisilta, ohjasi hän hevosensa takaperin puiden pimeimpään varjoon, sellaiseen asemaan, että hän voi nähdä tien.

Kuulemansa äänet olivat todellakin intianin ja neekerin, tuon salaperäisen näytelmän sankarien, jonka näkijänä don Rafael yksinänsä oli ollut.

Molemmatkin ystävät olivat, tultuansa alesputoavilta kiviltä keskeytetyiksi pakanallisissa menoissansa, lakanneet taikatempuistansa ja kulkivat nyt viidakon kautta, tullaksensa Las Palmas-nimiseen kartanoon vievälle tielle.

Lyhyen hetken perästä näyttäytyivät kumpikin seikkailija aukealla maalla, sen paikan lähellä, jossa katteini istui äänetönnä hevosensa seljässä. Hänen sikarinsa palava pää hehkui väliin pimeässä, valaisten hänen kasvojansa ja kultanauhaa, joka mejikolaisten tapaan oli hänen hattunsa reunaan kiinnitetty. Claro huomasi ensiksi tämän odottamattoman ilmiön.

— Katsokaas, Costal! lausui hän kuiskaten ja tarttuen toverinsa käsivarteen. — Katsokaas tuonne! Niin totta kuin elän, luulen sitä veden neidoksi. Näettekö hänen kasvoinsa ympärillä olevata kultakehää?

Intiani katsoi osoitettuun suuntaan ja huomasi siellä todellakin jotakin rengasmaista, joka kiilti kuin kulta punertavan tulipilkun hehkuessa.

Hän olisi tuntenut itsensä halukkaaksi hyväksymään toverinsa selityksen tuosta kummallisesta ilmiöstä, jos ei kuu samalla olisi pistäytynyt näkyviin pilvivaipasta, joka sitä tähän asti oli peittänyt.

— Upseri! jupisi Costal, kun ratsastajan ja hevosen vartalot jo tulivat täydellisesti näkyviin.

— Kuka siellä? kysyi hän sitten kovalla, äreällä äänellä?

— Hyvä ystävä! vastasi tyynesti don Rafael, joka puhujan heti oli tuntenut samaksi intianiksi, jonka taikatemppuja hän oli katsellut.

— Minua ilahuttaa, että teidät vihdoinkin tapasin, poikaseni, jatkoi katteini suoralla sotamiehen tavalla ja ratsasti noita kumpaakin seikkailijata kohti.

— Kentiesi emme me ole yhtä iloisia teitä nähdessämme, vastasi Costal raa'asti, muuttaen tuliluikkunsa yhdeltä olalta toiselle.

— Se pahoittaisi minun mieltäni, vastasi katteini ystävällisesti hymyillen tuuheaan partaansa, — sillä minä olen kovin kyllästynyt yksin täällä olemiseeni.

Näitä sanoja lausuessaan sitoi don Rafael, huolimatta intianin puolittain vihamielisestä kohtelusta, jälleen tuliluikkunsa satulaan, ikäänkuin sitä enään ei olisi tarvittu. Tämä teko ei jäänyt intianilta huomaamatta ja se, ynnä muukalaisen ystävällinen puhuttelu tekivät häneen silmänräpäyksessä vaikutuksensa.

— Suvaitsetteko kysyäni, mihin te aiotte, herra? kysyi hän nöyrästi.

— Las Palmas-nimiseen kartanoon.

— Las Palmasko?

— Niin… onko sinne pitkältäkin?

— Hm, vastasi Costal, se riippuu siitä, mitä tietä lähtee menemään.

— Minä haluaisin mennä suorinta. Minulla on kiire.

— Hyvä, silloin teidän tulee ratsastaa tuota suuntaa, ja intiani osoitti virrasta poispäin olevaan suuntaan.

Tässä silmänräpäyksessä kuului tuota kauheata kiljuntaa, joka jo oli matkustajaa kummastuttanut. Se tuli siltä suunnalta, jossa Costal oli osoittanut lyhimmän tien olevan.

— Mitä tuo on? kysyi upseri.

— Ainoastaan tiikeri, joka kiljuu saaliista, vastasi intiani tyynesti.

— Vai niin, eikö mitään muuta; minä luulin sitä vaarallisemmaksikin. Nyt, kun tiedän tien, saan teitä kiittää.

Tämän sanottuaan pani upseri hevosensa liikkeelle siihen suuntaan, mistä tiikerin kiljuminen oli kuulunut.

Malttakaahan! sanoi Costal häntä lähestyen ja puhuen äkisti ystävällisemmällä äänellä. — Rohkea mies kuin te ei väistä vaaraa, mutta ainahan on hyvä tietää, mikä vaara milloinkin uhkaa.

— Puhu, ystäväiseni, sanoi don Rafael, pysäyttäen hevosensa.

— Tullaksenne täältä Las Palmas-nimiseen kartanoon enään eksymättä tahi kiertelemättä, on teidän aina pitäminen kuu vasemmalla puolella, jotta varjonne kuvautuu oikealle… hiukka viistoon… juuri kuten nytkin. Sitäpaitsi neuvon teitä, ett'ette hetkeksikään pysähdy ennen kartanoon päästyänne. Jos te kohtaatte vesiojan, viidakon tahi rotkon, ratsastakaa vaan suoraan eteenpäin älkääkä koettako niitä kiertää.

Intiaani antoi nämä neuvot niin vakavalla äänellä, että don Rafael kummastuneena kysyi:

— Mikä vaara minua tiellä uhkaa?

— Vaara, vastasi Costal, — johon verraten kaikki näissä seuduissa ulvoneet tiikerit ovat lapsen leikkiä… vedenpaisumisen vaara. Tuskin tunnin kuluttua se tulee, syöksyen näiden nurmilakeuksien yli ikäänkuin kuohuva meri. Kuormankuljettajan ja hänen muulinsa samoinkuin paimenen ja hänen laumansa se tulee tempaamaan muassansa, jos eivät onnistu pääsemään kartanoon, johon tekin aijotte. Eipä tiikeritkään pääse pakoon, vaikka ovat kylläkin nopeita.

— Minä tulen tarkoin noudattamaan antamianne neuvoja, sanoi upseri ja oli juuri ratsastamaisillaan pois, kun hänen mieleensä muistui matkatoverinsa, jonka hän oli tielle jättänyt.

Muutamalla kiireisellä sanalla ilmoitti hän intianille tuon nuoren ylioppilaan kohtalon.

— Älkää häntä ajatelko, vastasi Costal. — Me tulemme huomenna viemään hänet kartanoon, jos hän vielä silloin on hengissä. Ajatelkaa vaan itseänne ja niitä, jotka teidän kuolematanne itkisivät. Jos kohtaatte tiikerit, älkää niistä olko millännekään. Jos hevosenne ei tahtoisi mennä niiden ohi, niin puhutelkaa sitä. Ja jos pedot tulevat teitä liian lähelle, niin karjukaa niille. Villimmätkin eläimet pitävät ihmisen ääntä kunniassa. Ja nyt, ratsastakaa eteenpäin niin nopeaan, kuin voitte.

Noudattaen kehoitusta kannusti upseri hevoistansa ja nelisti pois.

— Rohkea mies, lausui intiani, katsoen hänen jälkeensä; — tulisinpa pahoilleni, jos joku onnettomuus häntä kohtaisi. Vahinko, että hän tuli meitä keskeyttämään, mutta asia ei enään ole autettavissa, ja sitäpaitsi voimme koettaa huomenna uudestaan.

— Miten on meidän menetteleminen tuon nuoren miehen kanssa, jonka upseri jätti meidän huostaamme?

— Huomenna menemme häntä katsomaan. Nyt on meidän kuitenkin hiukan lepääminen. Kiivetkäämme ylös tästä rotkosta ja kantakaamme kanotimme tuolle lähellä olevalle harjanteelle. Siellä voimme nukkua rauhassa vedenpaisumusta pelkäämättä. Milt'eipä kadun, ett'en pyytänyt tuota nuorta upseria jäämään yöksi meidän kanssamme, sillä minä pelkään hänen tuskin ehtivän perille. Mutta hän näytti olevan halukas pääsemään kartanoon, varmaankin oli hänellä syytä siihen, ja sitäpaitsi onkin myöhäistä tässä asiassa enään mitään tehdä.

Molemmat ystävykset astuivat sitten rivakkaasti eteenpäin ja olivat pian sen jyrkän polun korkeimmalla kohdalla, joka johti ylös rotkosta.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings