NELJÄSTOISTA LUKU.

Vuodekatos jaguareista.

Nyt on aika palata tuohon ylioppilas don Kornelio Lantejas-parkaan, jonka jätimme nukkumaan makuuverkkoon kahden ison tamarindipuun väliin.

Äkkiä heräsi hän sikeästä unestaan tuntemastansa vilusta, joka häntä karmi, ja avattuaan silmänsä hän huomasi riippuvansa äärettömällä järvellä, jonka keltaset laineet vierivät makuuverkon alla, ei syrjäkämmentäkään hänen ruumiistansa. Tästä odottamattomasta näystä pääsi häneltä kauhistuksen huudahdus, johon heti vastasi äreä, mörisevä ääni, joka kuului tulevan hänen päänsä päältä, tamarindipuiden latvasta.

Levotoinna katseli hän ympärilleen, mutta näki ainoastansa koko maan olevan veden peitossa, joka kovana, vaahtoavana virtana vieri eteenpäin. Mitä oli hänen nyt tekeminen? Hän ei ollut kovinkaan taitava uimari, ja vaikka hän olisi ollutkin yhtä oppinut tässä taidossa kuin simpsukanpyydystäjä, ei se olisi häntä vähääkään hyödyttänyt tällä äärettömällä ulapalla, joka joka haaralla ulottui silmänkantamiin saakka.

Hänen asemansa, joka jo muutoinkin oli kylläksi kamala vedenpaisumisen tuottaman vaaran vuoksi, tuli pian aivan kauheaksi kokonaan toisesta syystä.

Muutamat säihkyvät esineet, jotka olivat hehkuvan hiilen näköiset, ja jotka äkkiä kiilsivät tamarindien lehtien välistä, kiinnittivät hänen huomiotansa. Tämä näky ynnä hänen äsken kuulemansa mörinä vakuuttivat häntä, että joitakuita villipetoja oli paennut puihin — epäilemättä jaguareja, koska hän ei luullut muiden eläinten voivan kiivetä ylös pitkin tamarindin siloista runkoa. Tuo ylioppilas-parka oli nyt pahassa pulassa. Hänen allansa oli kuohuva vesi, joka kentiesi tulisi nousemaan vieläkin korkeammalle ja hänet hukuttaisi, ja tuolla puiden latvassa nuo villipedot, jotka varmaankin sulkisivat häneltä tien, jos hän kiipeäisi korkeammalle, vaikka ne jättäisivätkin hänet rauhaan siinä, missä hän oli, joka oli kylläkin epäiltävää.

Tässä epätietoisuuden tilassa täytyi hänen viettää loppuyön.

Hän makasi ja odotteli aamua, mutta tuo vihdoinkin myöhään nouseva päivänvalo ei juuri rauhoittanut hänen levottomia tunteitansa. Pedot, joiden kiiluvat silmät koko yön olivat pitäneet häntä pelvossa, voi hän nyt selvään eroittaa puiden lehvien lomitse. Ne olivat todellakin jaguareja, neljä luvultaan, kaksi isoa ja kaksi pientä; eikä ollut vielä kylliksi noissa verenhimoisissa nelijalkaisissa: puiden latvassa oli myöskin muita yhtä kauhean näköisiä eläviä olentoja. Ne olivat isoja kärmeitä, jotka olivat kietoutuneet kiehkuraan oksien ympärille, pää kuroitettuna eteenpäin ja halkinainen kieli vilkkuen hampaiden välistä!

Kauhistunut ylioppilas heitti tutkivan silmäyksen ulapalle, nähdäkseen, eikö olisi mitään pakoonpääsemisen keinoa. Mutta hän näki vaan kuohuvan vedenpinnan, jossa siellä täällä oli isoja, juuriltaan temmattuja puita, joilla näkyi susia ja muita säikähdyksestä puolikuolleita petoeläimiä, ja korkealla hänen päänsä päällä kaareili kotkia, korppeja ja muita petolintuja, kimeästi kirkuen, joka oli soveliasta säestämistä tähän hävityksen ja kuoleman kohtaukseen.

Don Kornelio käänsi taaskin silmänsä jaguareihin, jotka makasivat kyyryisissään tamarindien oksilla. Ainoastaan pelko omasta hengestänsä näkyi estävän niitä ottamasta ylioppilaan henkeä. Väliin ne näkyivät torkkuvan, ikäänkuin välttäen hänen läsnäolonsa houkuttelemista.

Vaistomaisesti kietoen makuuverkon ympärillensä ja pitäen sitä molemmille käsillään makasi ylioppilas aivan hiljaa. Hän tuskin uskalsi henkiä, peljäten pienimmänkin liikkeen houkuttelevan kärmeitä tahi jaguareja käymään hänen kimppuunsa.

Täten oli nyt runsas tunti kulunut, kun don Kornelio kuuli kummallisen äänen. Se oli torven äänen kaltaista, ja kuului väliin karheammalta sekä vakavammalta, jokseenkin hänen tamarindien latvassa olevien hirveiden naapuriensa mörinältä. Ääni tuli eräästä simpsukasta, jonka omistaja ei ollut kukaan muu kuin Costal, joka don Rafaelille antamansa lupauksen mukaan oli lähtenyt kanotillansa, jos mahdollista, pelastamaan ylioppilasta ja sillävälin koetti käyttää aikaa hyväksensä veden neidon ilmoille loitsimiseen.

Pian onnistui Kornelio huomaamaan tuon pienen kanotin, joka matkan päässä luikui veden pinnalla molempine miehineen, toinen istuen keulassa, toinen perässä. Väliin heitti intiani, joka oli tällaiseen kulkuun tottunut, aironsa ja pani simpsukan huulillensa. Lantejas näki silloin, että ne äänet, jotka äsken olivat hänen kummastustansa herättäneet, lähtivätkin tällaisesta soittokoneesta. Tähän asti eivät Costal eikä Claro olleet huomanneet ylioppilasta, jota makuuverkon pienet silmät salasivat ja joka pelkäsi pienintäkin liikahtamista; mutta nyt tuli heidän korviinsa matala, ikäänkuin naamarin takaa puhuvan henkilön ääni.

— Kuulitteko mitään, Costal? kysyi neekeri.

— Kuulin jotakin huudon tapaista, vastasi Costal; — varmaankin tuo ylioppilas-parka meitä huutaa. Lempo vieköön! Missähän hän lienee? Minä, näen vaan kahden puun välissä olevan makuuverkon. Ah, niin totta kuin elän, hän makaakin siinä!

Tämän lausuttuaan purskahti Costal korkeaääniseen nauruun, joka ylioppilaan korvissa kuului taivaalliselta soitannolta. Se ilmaisi hänelle noiden kahden miehen hänet huomanneen.

Claro otti osaa intianin nauruun, kun aivan toisenlainen soitanto äkkiä tukahutti naurun hänen huuliltansa. Se tuli jaguareilta, jotka kaikki neljä, ylioppilaan äänestä äkkiä heränneinä, yht'aikaa rupesivat kiljumaan.

— Herra armahda! huudahti Claro, kauhistus kasvoillansa. — Tuossa ovat tiikerit taasen.

— Niin, lausui intiani, — siitäpä se melkein näyttää. Halloo, herra ylioppilas, jatkoi hän korkeammalla äänellä; vietättekö lepoaikaanne yksinänne, vai onko teillä seuraa tamarindipuissa?

Don Kornelio koetti vastata, mutta hänen sanansa olivat käsittämättömät sekä intianille että neekerille. Todellakin oli pelko siihen määrään lamauttanut hänen kielensä, että hän oli kykenemätöin selvään puhumaan.

Hetkeksi nousi hänen käsivartensa makuuverkosta ikäänkuin osoittaaksensa hänen hirveitä, puiden latvassa olevia naapurejansa. Mutta taajat lehdet peittivät vielä jaguarit Costalin silmiltä ja tekivät ylioppilaan eleen yhtä käsittämättömäksi kuin hänen huutonsakin.

Pysähdä Jumalan nimessä! huudahti Claro. — Kentiesi ovat tiikerit paenneet tamarindien latvaan.

— Sitä suurempi syy on meillä sinne soutamaan, vastasi intiani. — Tahdotteko antaa tuon nuoren miehen jäädä makuuverkkoonsa, kunnes vesi alenee?

Näin sanoen souti Costal entistä nopeammin ja ohjasi, huolimatta toverinsa vastustelemisesta, kanotin suoraan makuuverkolle.

— Mutta ajatelkaahan toki, Costal, sanoi Claro pelkurimaisella äänellä, — jos ne ovat samat tiikerit, joita eilen häiritsimme, ja noiden pentujen naukuminen minua siitä juuri vakuuttaa… ajatelkaahan vaan, kuinka kiukuissaan ne mahtavat meille olla!

— Mitähän luulette minun siitä huolivan, vastasi Costal, pakoittaen kanotia heikkenemättömällä vauhdilla eteenpäin.

Muutama aironveto vei tuon keveän parren pyssynkantaman matkalle tamarindipuista, ja nyt vasta sai Costal oikein näkyviinsä ylioppilaan, makuuverkkoon kyyristyneenä, jossa hän näytti mukavasti lepäävän ikäänkuin itämaalainen satraapi, jaguarein ja kärmeiden muodostaman vuodekatoksen alla.