KAHDESKYMMENES KOLMAS LUKU.

Uiskenteleminen haj-kalojen parissa.

Haaksirikkoon joutunut merimies, joka ajelehtelee laivanpirstaleella, ei voi olla riippuvaisempi aaltojen ja tuulien sääliväisyydestä kuin nuo kaksi miestä, jotka istuivat harareisin kumoon menneellä kanotilla. Heidän asemansa oli epäilemättä kamala. Ensimäinen suuri laine voisi jälleen helposti keikahuttaa nurin heidän heikon purtensa.

Uhkaavasta vaarasta huolimatta Lantejas vielä toivoi intianin rohkeuden tulevan hänet pelastamaan tästäkin vaarasta samoinkuin niin monesta muustakin. Tämän heikon uskon elähyttämänä hän piti silmänsä kiinnitettynä Costalin kasvoihin, lukeaksensa niistä hänen ajatuksensa heidän asemastansa.

Tähän asti oli intianin järkähtämättömän tyynet kasvot antaneet hänen toverillensa toivoa; mutta kun aika kului eikä pyydystäjävenheitä näkynytkään, alkoivat myöskin Costalin kasvot ilmaista levottomuutta.

— Noh, Costal, mitä te tästä asiasta ajattelette? kysyi Lantejas peloissansa.

— Hm, vastasi intiani, — enpä ymmärrä, miksi venheet eivät laukauksen kuultua lähestyneet. Viipyminen ei ole marsalkan tapana. Hän ei usein tarvitse kahta merkkiä…

Tuulen vihuri esti Lantejasta kuulemasta intianin viimeistä sanaa. Hän näki tämän kuitenkin vajonneen onnettomuutta ennustavaan äänettömyyteen, ja hänen kasvonsa ilmaisivat enenevää levottomuutta.

Sillävälin olivat aallot kiihtyneet ja näyttivät tulevan yhä suuremmiksi. Tuo heikko pursi kieppui vedessä kuin munan kuori.

— Kuulkaahan, herra don Kornelio Lantejas, intiani vihdoin lausui; — tiedän teidät kuolemata pelkäämättömäksi mieheksi. Luulen tekeväni väärin, jos salaan teiltä… yhden asian…

— Minkä sitten?

— Sen, että jos jäämme tänne vielä tunninkin ajaksi, täytyy meidän molempain mennä pohjaan. Aallot kiihtyvät, kuten näette, yhä enemmän…

Ja mitä voimme tehdä? kysyi Lantejas epätoivossaan.

— Joko vartoavat venheet, vastasi Costal, — meitä siellä, jossa niistä erkanimme, tahi myöskin ovat ne menossa saareen. Mahdotonta on otaksua niiden palanneen kaupunkiin. Kun saa käskyn hyökätä jonkun määrätyn paikan kimppuun, ei palaja koetusta tekemättä. Niidenkin täytyy siis olla sen paikan läheisyydessä, johon ne meistä jäivät.

— Mitä te tarkoitatte.

— Koska minä nyt helposti voin uida niiden luokse…

— Kuinka! noiden petojenkin parissa, jotka äsken silmäimme edessä nielivät meidän toverimme?

— Hoh, vastasi intiani halveksivaisesti; — minä voin vähimmättäkään vaaratta uida haj-kalain parissa. Sen olen huvikseni tehnyt satoja kertoja Tänään teen sen henkemme pelastamiseksi.

Ajatus, että hän jäisi yksinänsä, tuotti katteinille uutta pelkoa. Hän epäili hetkisen, ennenkuin vastasi. Costal, joka otaksui hänen vaitiolonsa suostumiseksi, jatkoi:

— Niin pian kuin olen saavuttanut yhden venheistä, annan lennättää raketin ilmaan merkiksi, että olen venheessä. Sitten me soudamme tännepäin, ja teidän on huutaminen niin kovasti kuin voitte, jotta me teidät löytäisimme.

Ennenkuin don Kornelio ennätti vastata, hyppäsi intiani suin päin mereen.

Täällä hän ui muutaman sekunnin veden alla, jolloin syvyyden verenhimoiset asujamet, ikäänkuin tunnustaen hänessä olevan mahtavan voiman, äkkiä vetäytyivät syrjään.

Kun intiani jälleen nousi veden pinnalle, huusi hän katteinille muutamia kehoituksen sanoja ja rupesi sitten uimaan suoraan, pistettyään puukon hampainsa väliin.

Eipä se ollut pelko, joka pani hänet käyttämään tätä varakeinoa. Se oli vaan tavallisen viisauden vaatima keino. Hän tiesi haj-kalojen ahnauden pian pakoittavan niitä palajamaan, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin hän huomasi kahden näistä uivan samaan suuntaan kuin hän itsekin. Toinen näistä pysyi noin kymmenen metriä hänestä oikealla, toinen yhtä kaukana vasemmalla. Niin vastenmieliseltä kuin kaksi tuollaista seuralaista voisi näyttääkin, ei uija alussa pitänyt näistä suurtakaan lukua. Hän ajatteli muita seikkoja, pääasiallisesti, onnistuisiko hän löytämään venheet. Tämä näkyi synkässä pimeydessä kylläkin epäiltävältä. Mutta pelko yhteydessä hänen uskonsa kanssa välttämättömään sallimukseen teki intianin välinpitämättömäksi haj-kalojen läsnäolosta.

Ainoastansa väliin ja silloinkin enemmän varovaisuudesta kuin pelvosta hän katsoi oikeaan ja vasempaan, ottaaksensa selkoa siitä, mitä hänen molemmat matkatoverinsa yrittelivät. Hän huomasi joka kerralla niiden tulevan yhä lähemmäksi!

Ponnistaen kovasti vedessä, kohotti hän nyt ruumiinsa korkealle vedenpinnasta ja loi läpitunkevan silmäyksen ympärillensä. Ei yhtään venhettä näkynyt!

Nopea silmäys oikeaan ja vasempaan näytti hänelle noiden kahden haj-kalan nyt olevan lähempänä kuin milloinkaan. Ei kumpikaan ollut hänestä viittä metriä kauempana!

Intiani ei kuitenkaan antanut näiden säikähyttää itseänsä; paljoa enemmän hän pelkäsi tuota hänen ympärillänsä olevata, suunnatonta ja autiota vedenpintaa.

Kuinka rohkea mies olleekin, on kuitenkin hetkiä, jolloin hänen välttämättömästi täytyy tuntea pelkoa. Costalin tila oli kylläkin vaarallinen, masentaakseen useampain miesten rohkeutta. Uimisessa myrskyisellä merellä, maata tahi muuta esinettä näkemättä, kahden nälkäisen haj-kalan seuraamana ja synkkä taivas yllä sekä varmaan tietämättä, mitä suuntaa on noudattaminen, on kylliksi syytä herättämään levottomuutta urhollisimmassakin.

Olkoon uimari kuinka vankka tahansa, ei hän kuitenkaan voi lopulla välttää väsymistä, varsinkaan jos hän, kuten Costal, pitää hampaidensa välissä puukkoa, joka häntä estää vapaasti hengittämästä. Mutta intianin ei ollut ajatteleminenkaan aseensa poisheittämistä, joka oli hänen ainoa pelastuksensa, jos haj-kalat kävisivät hänen kimppuunsa, ja huulet kovaan puristettuna sen terään, hän yhä ui eteenpäin.

Jonkun ajan kuluttua tunsi Costal sydämensä rupeavan ankarasti lekoittamaan. Tätä poistaaksensa hengityksen helpottamisella, otti hän puukon huuliltaan ja piti sitä toisessa kädessään.

Tämä viimeinen varokeino oli hyvin tarpeen; sillä molemmat haj-kalat näkyivät vähitellen kääntävän suuntansa samaan linjaan, jota intianinkin oli noudattaminen, jos hän yhä uisi suoraan eteenpäin. Välttääksensä sellaista yhtymistä, poikkesi Costal äkkiä oikiaan; mutta haj-kalat noudattivat heti hänen esimerkkiänsä ja uivat hänen kumpaisellakin puolellaan, kuten ennenkin.

Muutaman minutin, pitkän ja kauhean minutin, oli hänen pakko noudattaa uutta suuntaansa. Hän alkoi luulla joutuvansa pois siltä tieltä, jota hänen oli pyrkiminen, ja oli juuri poikkeamaisillaan vasempaan, kun hänen silmänsä huomasi esineen, joka pani hänet ilosta huudahtamaan.

Tietämättänsä olivat häntä ohjanneet oikeaan suuntaan juuri nuo viholliset, joita hän koetti paeta. Venheiden näkeminen hänessä tuon ilohuudahtuksen vaikutti.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huusi kovalla äänellä, herättääksensä miehistön huomiota. Hän kuuli iloksensa vastauksen; mutta koska ei kukaan pimeässä häntä voinut nähdä, täytyi hänen jatkaa eteenpäin uimistansa.

Molemmat haj-kalat olivat hänestä nyt ainoastaan pituutensa matkan. Costal huomasi voimansa riittämättömäksi kierroksen tekemiseen, ja että hänellä ei ollut muuta kuin uida suoraan lähimpätä venhettä kohti. Hän jatkoi siis matkaansa sykkivin sydämin ja puukko lujasti kouraansa puristettuna, valmiina pistämään sen ensimäisen kurkkuun, joka hänen kimppuunsa kävisi. Ponnistaen viimeiset voimansa potkasi hän kiivaasti vedessä sekä huusi, minkä jaksoi, säikähyttääksensä pois vaaralliset naapurinsa. Kaikeksi onneksi hänen ponnistelunsa menestyivätkin. Nuo kamalat eläimet muljottivat häneen kiiluvilla silmillänsä, mutta poistuivat hiukan etäämmälle, intianin uhkaavista liikkeistä peljästyneinä.

Costal käytti tätä kallista lomaa ja ui nopeasti eteenpäin sekä onnistui saamaan kiinni erään venheen laitaan.

Tusina ystävällisiä käsivarsia vetivät hänet heti ylös; mutta kun hänen toverinsa kumartuivat häntä likemmäksi, huomasivat he hänen tainnottomaksi. Ponnistelu oli uuvuttanut hänen voimansa.

Costalin näkeminen niin kurjassa tilassa ilmaisi, siltä ainakin näytti, kanotin ja siinä olevien miesten kohtalon.

— Täällä kauemmin viipymisestä ei ole mitään hyötyä, sanoi amiraali. — Kanoti on kait uponnut. Nyt, poikaset, ohjaamme suuntamme suoraan saarta kohden.

Sitte hän paljasti päänsä ja lausui:

— Rukoilkaamme onnettomien toveriemme sielujen puolesta… varsinkin katteini Lantejaan. Hänessä olemme menettäneet urhollisen upserin.

Tämän lyhyen ruumissaarnan perästä don Kornelion muistoksi pantiin venheet taasen liikkeelle ja soudettiin lyhintä tietä saareen.

Sillä välin istui tuo onnetoin Lantejas kumossa olevalla kanotilla, surkeasti katsellen ympärillään olevia aaltoja, jotka yhä tulivat kiihkeämmiksi ja korkeammiksi. Milloin ne olivat mustat, milloin ne loistivat kuni valkea, salaman raottaessa hänen päänsä päällä olevia mustia pilviä.

Hän kuulteli tarkasti. Hän kuuli tuulen rajusti pieksevän aaltoja, ikäänkuin ratsastaja kiihoittaisi hevoistansa piiskalla ja kannuksilla, hän kuuli aaltojen tyrskyn ähkävän, ikäänkuin oppimaton varsa tekisi vastarintaa ratsastajallensa.

Vähän väliä hän huusi tarmonsa takaa, mutta tuuli toi takasin hänen huutonsa vaahdon mukana, joka hänen kasvoihinsa loiskui.

Apua ei kuulunut eikä näkynyt. Costal oli kaiketi hukkunut tahi tullut niellyksi, ja tuo onneton upseri oli tullut siihen täydelliseen vakuutukseen, että sama kohtalo tulisi hänenkin osaksensa, kun eräiden esineiden näkeminen äkkiä pani hänet ilosta värisemään. Salaman valossa hän oli huomannut venheet erään mahdottoman aallon harjalla.

Hän näki ne ainoastansa silmänräpäyksen, sillä salaman sammuttua peittyivät venheet taasen yön pimeyteen.

Don Kornelio huudahti kovasti ja kuulteli vastausta. Ei yhtään ihmis-ääntä tullut hänen korviinsa. Hänen oman äänensä tukahutti aaltojen pauhina, eikä venheissä oleva väki voinut sitä kuulla.

Hän huusi huutamistansa, mutta samalla seurauksella… ei yhtään vastausta.

Taasen joutui hän syvimpään tuskaan, jopa milt'ei epätoivoonkin, kun hän seuraavan salaman leimahtaessa jälleen näki venheet vähän matkaa luotansa, mutta suoraan päinvastaisessa suunnassa. Ne olivat pimeässä soutaneet hänen ohitsensa ja menivät nyt tiehensä.

Hän luuli niin, mutta venheet olivat vielä samassa suunnassa kuin ennenkin; muutos tuli don Korneliosta itsestänsä, joka, kumossa oleva kanoti alustanaan, oli laineiden vaikutuksesta pyörinyt puoliympyrän.

Tässä silmänräpäyksessä lensi raketti synkkää taivasta kohti ja antoi katteinille uutta rohkeutta. Taasen kohotti hän äänensä ja huusi kaikella kurkkunsa sekä keuhkoinsa yhdistyneillä voimilla. Tämän huudon päästettyänsä hän henkimättä ja jännityksellä kuulteli.

Tällä kertaa tuli vastaus, huuto, sitä enemmän riemua herättävä hänen korvissaan, kun hän siinä tunsi Costalin äänen.

Don Kornelio kertoi nyt huutamistansa vähän väliä, jotta hän lopulta tuskin sai ääntäkään kurkustaan. Hän jatkoi kuitenkin huutamistansa, kunnes yksi venheistä liukui esiin lähellä kanotin kylkeä. Sitten hän tunsi voimakkaiden käsien itseensä tarttuvan ja seuraavassa silmäräpäyksessä hän nostettiin venheesen, johon hän, vaikka toisesta syystä kuin intiani, pyörtyneenä kaatui.

Don Kornelion onneksi oli, että Costalin pyörtyminen oli kestänyt ainoastaan lyhyen hetken. Toinnuttuansa oli intiani muutamilla sanoilla kertonut kanotin tilan. Sovittu merkki annettiin heti, ja se johti hänen onnettomuus-toverinsa pelastamiseen.