KOLMASTOISTA LUKU.

Vedenpaisumus.

Juuri kun Marianita oli menemäisillään ulos tiedustelemaan meluamisen syytä, syöksyi sisarusten kamarineiti huoneesen, huudahtaen:

— Ave Maria! sennoritat (neidit)! Vedenpaisumus tulee! Muuan paimen tuli juuri nelistäen tuomaan tietoa vesitulvan olevan ainoastansa kymmenen kilometriä kartanostamme!

— Vedenpaisumus! kertoivat molemmat sisaret yhdestä suusta.

Marianita teki ristinmerkin, samalla kun Gertrudis syöksyi matoltansa ja ryykäsi akkunaan.

— Jesus! sennorita! huudahti kamarineitsyt Gertrudiselle — luulisipa teidän juoksevanne lakeudelle muka jotakuta hädässä olevaa pelastamaan.

— Don Rafael, Jumala häntä suojelkoon! huudahti Gertrudis epätoivossaan.

— Don Fernando! lausui Marianita väristen.

— Lakeus tulee olemaan yhtenä suurena järvenä, jatkoi palvelijatar; onnetoin se, jonka vesi saavuttaa! Mitä don Fernandoon tulee, voitte olla huoletta, sennorita. Tänne tullut paimen toi terveisiä don Fernandolta don Marianolle, että hän saapuu tänne huomenna venheellänsä.

Annettuaan nämä tiedot meni kamarineitsyt ulos, jättäen jälleen nuo molemmat sisarukset kahdenkesken.

— Venheellä! huudahti Marianita. — Ah, Gertrudis! hän jatkoi, joutuen äkkiä peljästyksestä mitä suurimpaan ihastukseen. — Ah, kuinka tulee hauskaa! Me menemme purjehtimaan isolla venheellämme, jonka koristamme kukkasilla ja…

Marianitan kääntyessä ympäri, pysähtyi äkkiä hänen itsekkäinen ilonpurkauksensa, nähdessään sisarensa, tukka hajallaan ja epäjärjestyksessä, polvillaan erään neitsyt Marian kuvan edessä. Noudattaen katumuksen tunnetta lankesi hänkin polvillensa, yhtyen Gertrudis'en rukoukseen, sillävälin kun hätäkello yhä antoi kauheita varoituksiansa.

— Ah, Gertrudis-raukka! lausui hän, tarttuen sisarensa käteen, samalla kun hänen kyyneleensä runsaasti valuivat noille kiiltäville kutreille; — suo minulle anteeksi, ett'en oman iloni kyllyydessä tullut ajatelleeksi, mitä sinä kärseit. Don Rafael… sinä siis häntä lemmit?

— Jos hän hukkuu, tulen minäkin kuolemaan… siinä kaikki, mitä tiedän, kuiskasi Gertrudis, tukahuttaen nyyhkimisensä.

— Älä pelkää, Gertrudis; Jumala tulee häntä suojelemaan. Hän tulee lähettämään enkelinsä don Rafaelia pelastamaan, lausui Marianita lapsellisessa luottamuksessansa.

— Mene akkunaan! pyysi Gertrudis hetken kuluttua — katsomaan, vieläkö ketään näkyy lakeudella. Itse en voi sitä tehdä, koska silmäni ovat kyynelissä. Minä jään tähän.

Marianita totteli heti ja meni avonaiseen akkunaan. Tuo kultainen aure, joka tähän saakka oli levinnyt lakeudelle, alkoi vivahtaa sinipunervalta, mutta vieläkään ei ketään ratsastajaa näkynyt.

— Hän on saanut ajoissa varoituksen, lausui Marianita, haluten rauhoittaa sisartansa. — Varmaankaan hän ei ole tänään lähtenyt kotoaan.

— Ah, ei… ei! huudahti Gertrudis, väännellen käsiänsä. — Sinä erehdyt. Minä tunnen don Rafaelin vallan hyvin ja arvostelen hänen sydäntänsä omani mukaan. Olen varma siitä, että hän koettaa päästä tänne tänään. Yksi päivä myöhempään olisi liian pitkä aika hänestä. Hän tulee halveksimaan jokaista vaaraa, ainoastaan saadaksensa nähdä minut tuntia varhemmin… minä tiedän hänen sen tekevän ja että hän on tulossa tässä silmänräpäyksessä.

Juuri nyt kuului ikäänkuin kaukaisen ukkosen jyrinä sekaantuvan kellon heleään ääneen, ja samalla näkyi punertava valo äkkiä leviävän tuolle nyt milt'ei pilkkopimeälle lakeudelle, valaisten tummia palmuryhmiä. Se lähti niistä roviovalkeista, joita don Mariano oli antanut virittää, toisia maakartanon asemalleja toisia sen takana olevalle korkeammalle harjulle, toivoen siten ohjaavansa niiden kulkua, jotka kentiesi vielä olivat lakeudella. Sekä silmää että korvaa siis varoitettiin tuosta uhkaavasta vaarasta, ja väen liikkuessa noiden leimuavien rovioiden ympärillä, kuvautui heidän varjonsa, jättiläisen kaltaisiksi isonneina, kauaksi aavikolle.

Minutit kuluivat vitkallisesti kauheiden ja peljästyttävien äänien kuuluessa. Vesitulvan kumea meuruaminen kuului joka silmänräpäys yhä selvemmin veden vyöryessä rajusti eteenpäin. Jo kuului se milt'ei ankarimman ukkosen jylinältä, kun tuo mahtava virta näkyi välkkyvän leimujen valossa ainoastansa muutama sata askelta kartanon lännenpuolisesta muurista!

— Ah, sisareni! huudahti Gertrudis epätoivossaan. Katsopas ulos taasen! Eikö siellä ketään näy? Laupeutta!

Marianita seisoi yhä akkunassa, ahkerasti tähystellen lakeutta ja ponnistellen pimeänkin läpi, nähdäkseen sen piirin ulkopuolelle, jota roviot valaisivat.

— Ei… ei ketään! hän vastasi. Oi surkeutta! hän sitten äkkiä huudahti kauhistuksen äänellä. — Minä näen kaksi ratsastajaa… niin ne ovat ratsastajia. Vapahtajan äiti! He rientävät kuin tuuli! Ah, ah, he tulevat liian myöhään!

Hänen puhuessansa kuului huutoja huoneen katolta, jolle don Mariano ynnä joukko hänen palvelijoitansa olivat nousseet. Toiset nelistivät penkerettä, jolla rakennus sijaitsi, heiluttaen pitkiä lassojansa päänsä päällä, valmiina heittämään ne ulos, kun molemmatkin ratsastajat tulisivat kantomatkalle. Alhaalla olevat miehet huusivat myöskin korkealla äänellä, nähdessään nuo kaksi miestä, jotka hirmuisesti taistelivat, ehtiäksensä tuon meuruavan vesitulvan tieltä. Jo syöksyi virta ikäänkuin tulilaineet leimuavien roviovalkeiden valossa kartanon muureja vastaan. Huoneessa olevat sisarukset kuulivat huudot, näkemättä tahi tietämättä mitään niistä toimista, joihin oli ryhdytty noiden molempien ratsastajain pelastamiseksi vaarallisesta asemastansa.

— Gertrudis! huudahti Marianita, kumartuen ulos akkunasta ja kädet kouristellen kalteritankoa. Tule tänne heitä katsomaan! Sinä voit sanoa, onko se don Rafael. Minä häntä en tunne. Jos se on hän, voisi sinun äänesi kentiesi häntä rohkaista.

— Minä en voi… en voi! vastasi Gertrudia vapisevalla äänellä. — Ah, Marianita! En rohkene katsella sellaista kohtausta. Hän se on… sydämeni sanoo, että hän se on… minä voin hänen edestänsä ainoastaan rukoilla.

— Kumpikin ratsastaa tummalla hevosella. Toinen heistä on pieni mies. Hän on muulinajajaksi puettu. Se ei voi olla don Rafael!

— Toinen? Toinen? kysyi Gertrudis tuskallisesti.

— Toinen, vastasi Marianita, — on päätänsä toista pitempi. Hän istuu hevosen seljässä kuin centauri. Nyt voin selvästi eroittaa hänen näkönsä. Hänellä on kauniit, jalot kasvot ja mustat viikset. Vaara ei näy häntä peloittavan. Ah, hän on uljas mies!

— Hän se on! huudahti Gertrudis. — Niin… se on don Rafael! kertoi hän, syöksyen seisovillensa, ikäänkuin aikomuksensa olisi ollut nähdä häntä viimeisen kerran, ennenkuin tulva hänet nielisi. — Missä, Marianita? Missä? hän jatkoi, rientäen akkunaan; mutta ennenkuin oli ottanut kolme askelta, pettivät hänen voimansa, ja hän vaipui puolittain tainnoksissa lattiaan.

— Armahda! lausui Marianita milt'ei kivettyneenä kauhistuksesta. — Jesus Maria! Vielä yksi harppaus heidän hevosiltansa, niin he ovat pelastetut! Jumala! Liian myöhään… myöhään. Kuule tuota hirmuista meuruamista! Kuule, kuinka muurit jyskävät. Vapahtajan äiti! suojele näitä rohkeita miehiä! He pitävät toisiaan kädestä! He painavat kannuksensa hevosen kupeisin! He ratsastavat pelkäämättä eteenpäin! He syöksyvät eteenpäin vaahtoavassa vedessä, ikäänkuin he kävisivät vihollisen kimppuun!

— Laupias isä! lausui Marianita. — Minä en näe heitä enään. Vesi on heidät saavuttanut!

Hetkisen vallitsi huoneessa kuoleman hiljaisuus, jota ainoastansa luonnonvoimain mellastaminen ja katolla olevain miesten huudot katkaisivat. Sitten kuului taasen Marianitan ääni:

— Nyt minä taasen heidät näen, hän sanoi.

— Mutta ei, näen ainoastansa toisen. Ainoastansa yksi heistä on satulassa. Se on tuo pitempi… hän, jolla on viikset. Tuo toinen on poissa. Ei, nyt näen hänetkin, mutta hän on pudonnut hevosen seljästä, ja tulva vie hänet mukanaan. Ah, nyt sai toinen hänestä kiinni! Tuo nostaa hänet ylös ja panee hänet poikkipuolin hevosensa selkään. Kuinka voimakas käsivarsi hänellä mahtanee ollakaan… hän nostaa tuota toista kuin lasta. Hevonenkin näyttää yhtä vankalta kuin omistajansakin. Kuinka rohkeasti se tulvaa vastustaa, molemmat miehet seljässänsä! Kuinka kummallista ääntä sen sieramista lähtee! Nyt he ratsastavat muureja kohti. Pyhä neitsyt! voitko sallia tämän rohkean miehen hukkuvan?

— Niin, lausui Gertrudis, saaden jälleen voimaa ja puhuen kiihkeän ylpeyden valtaamana; — se on don Rafael, siitä olen varma! Ei kukaan muu voisi tehdä sellaista sankarityötä!

Äkkiä hänen rohkeutensa taasen masentui, kuullessaan sisarensa jälleen puhuvan hätäisellä äänellä.

— Ah, ah! lausui Marianita, — kauhean iso puu ajelehtii heitä kohden! Se tulee sattumaan hevoseen! Se tulee vetämään heidät ales veteen.

— Oi, enkeli, jonka kaima hän on, huudahti Gertrudis, — suojele häntä! Neitsyt Maria, lievennä veden raivoa ja pelasta hänet hukkumasta! Pyhä neitsyt, pelasta hänet, niin lupaan uhrata hiukseni hänen hengestänsä!

Tämä oli kallein, mitä tuo nuori kreolinainen tiesi luvata neitsyt Marialle, ja ikäänkuin olisi tämä vastaanottanut hänen lupauksensa, kuului Marianitan ääni tässä silmänräpäyksessä iloisemmalla väreellä.

— Jumalan kiitos, hän lausui; — he voivat vielä pelastua! Tusina lassoja on puurungon ympärillä. Niitä on väki huoneesta heitellyt. Kas, puu ei vieri enään eteenpäin. Nuorat sitä pidättävät. Tuo urhollinen ratsastaja voi helposti nousta sen selkään. Mutta ei! Hän ei tahdo jättää jaloa hevostansa eikä miestä, jota hän pitää käsivarsillaan. Kas, hän ratsastaen kiertää puuta. Hänen rohkea juoksiamensa syöksee veden läpi, ponnistellen kaikin voiminsa. Taasen vastustaa hän tulvaa… eteenpäin… eteenpäin… Ah, kuuletko noita riemuhuutoja. Hän on muurilla! Hän on pelastettu!

Kaikuva hurraa-huuto, joka nousi alahalta ja yhtyi samanlaiseen kartanon katolta tulevaan huutoon, vahvisti Marianitan puheen todeksi. Molemmatkin sisarukset heittäytyivät toisensa syliin.

— Ah, Gertrudis, lausui Marianita hetken kuluttua; — sinä olet luvannut hiuksesi neitsyt Marialle! Kauniit hiuksesi, jotka ovat kuningaskunnan arvoiset!

— Niin, vastasi Gertrudis, — ja vaikka ne olisivat koko maailmankin arvoiset, olisin ne sittenkin antanut jalon don Rafaelin hengestä. Ah, niin, ja hän saa omin käsin leikata ne päästäni.