KAHDESKYMMENES LUKU.

Sotamies vastoin tahtoansa.

Niin pian kuin mies oli mennyt, kurkisti ylioppilas päänalustansa alle. Aivan oikein, siellä oli eräs paperi, joka näkyi olevan don Kornelio Lantejalle annettu vänrikin valtakirja ja kapinoitsijajoukon pääkenraalin, don José Maria Molos y Pavon'in, allekirjoittama.

Hirmuisen ahdistuksen valtaamana syöksyi ylioppilas vuoteeltansa ja ryntäsi akkunaan, panemaan vastalauseen määräyksensä johdosta ja sanomaan itsensä irti kaikesta osallisuudesta kapinaan.

Mutta don Kornelion paha henki ei vielä hänestä ollut väistynyt. Juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa, kieltäytyäkseen kaikesta yhteydestä Espanian vihollisten kanssa, kohtasi häntä taasen houraileminen, ja tietämättänsä mitä sanoi, huusi hän kovalla äänellä:

— Eläköön Mejiko! Kuolema hirmuvaltiaalle! jonka jälkeen hän ponnistuksesta väsyneenä hoiperteli vuoteelleen.

Tällä kertaa kesti hänen pyörtymisensä ainoastaan lyhyen ajan, ja kun hän jälleen vähitellen toipui, kuuli hän vuoteensa ympärillä muutamia miehiä puhuvan hänestä tavallista suuremmalla innolla.

— Miten voi selittää tämän äkillisen hartauden meidän asiaamme? kuului Morelon ääni. Näyttääpä ikäänkuin tuossa nuoressa miehessä olisi jonkinlaiset kuumeenhoureet vaikuttamassa.

— Eipä suinkaan, herra kenraali, vastasi eräs Valdovinos-niminen upseri. — Jos ei siellä pohjalla kiehuisi mitä tulisin isänmaanrakkaus, ei sieltä kuohukaan pinnalle noin nousisi.

— Sama se! vastasi Morelos. — Mutta minä en voi uskoa vaikutuksekseni…

— Ja miksi ette, kenraali? vastasi toinen upseri, juuri kun Lantejas oli kunnollisesti saanut auki silmänsä — Miksi ei tämä nuori mies olisi antautunut teidän vaikutuksenne alaiseksi, samoinkuin minäkin? Tänään näen teidät ensi kerran, eikä teillä kuitenkaan ole innokkaampaa puolustajaa, kuin minä olen. Minä vastaan tästä nuoresta muukalaisesta.

Nämä sanat lausuessaan loi hän Lantejas'een niin viehättävän ja samalla niin ankaran silmäyksen, että se kokonaan valtasi ylioppilaan ja poisti hänestä kaiken vastustamishalun, vieläpä sai hänet vaistomaisella eleellä vahvistamaan tuon puhujan sanatkin.

Tämä mies, joka noin oli mennyt don Kornelioa takaamaan, oli tuo suuri, hirmuinen, voittamatoin Hermengildo Galeana, mejikolaisen kapinan Murat, joka sittemmin useammassa kuin sadassa taistelussa nähtiin hyökkäävän vihollisten taajimpaan riviin, ikäänkuin sodan jumala, nostaen sotahuutonsa: "Tässä tulee Galeana!"

— Noh… olkoon miten tahansa, sanoi Valdovinos, jatkaen puhettansa don Kornelion epäiltävästä isänmaallisuudesta — tiedän kenraali Callejan luvanneen hinnan tuon nuoren miehen päästä samoinkuin omastammekin.

Tässä silmänräpäyksessä jyrisi akkunan alla kanuunan pauke Morelonkin hämmästykseksi.

— Herra kenraali, sanoi Galeana, — tämä kanuna on perintökalu meidän perheessämme. Jonkun Galeanan syntyessä tahi kuollessa sillä ilmaisemme ilomme tahi surumme. Tänään sen pyhitämme koko mejikolaisen perheen palvelukseen. Se on teidän, samoinkuin miekkamme ja henkemmekin.

Tämän lausuttuaan meni Galeana akkunaan ja huusi ukkosen äänellä, joka sittemmin espanjalaisia aina säikähytti:

— Eläköön kenrali Morelos!

Kovaääniset eläköönhuudot vastasivat pihasta, sekoitettuina tupesta paljastettujen sapelien kahinaan ja kivärien kolinaan, joita voimallisesti lyötiin pihan kivilaskokseen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli huone tyhjä vieraistansa. Morelos oli mennyt pihaan tervehtimään uusia liittolaisiansa, ja muut upserit olivat häntä seuranneet.

Kaukana siitä että olisi ottanut osaa tuohon yleiseen, sotaiseen innostukseen, oli ylioppilas kauheassa tuskassa, ajatellessaan hintaa, joka oli hänen päästänsä luvattu.

Kulutettuaan yönsä mitä hirveimpien unien vaivaamana, herätti hänet aamupuhteella korkeaääninen melu pihasta. Kovemmin kuin mikään muu, kuului eräs kummallinen torven äänen kaltainen, milloin kimakasti, milloin käheästi karjuen, ikäänkuin paholainen itse olisi komentanut hevosen selkään hornan joukkojansa. Märkänä kylmästä hiestä syöksyi ylioppilas vuoteeltaan akkunaan. Kuten ennenkin, oli piha täynnä aseellisia. Kanuna oli heidän keskellänsä. Muuan neekeri sitä par'aikaa latasi. Eipä ilman hämmästyksettä don Kornelio tuntenut tuota neekeriä samaksi mieheksi, joka tiikerin pyydystäjän kera oli tuonut hänet Las Palmas'en kartanoon.

Niin, tykkimies ei ollut kukaan muu kuin Claro, nyt määrätty sen kanunan päämieheksi, joka sittemmin El Ninon nimellä tuli niin kuuluisaksi mejikolaisen kapinan historiassa. Ylioppilas näki myöskin sen koneen, josta nuo hornan äänet olivat lähteneet, joita hän luuli jossain ennenkin jo kuulleensa. Hän ei erehtynytkään; sillä kanunan lähellä seisoi pitkävartaloinen intiani, joka huulillansa piti jättiläissimpsukata, josta nuo salaperäiset äänet lähtivät. Se oli Costal, joka tässä silmänräpäyksessä palveli ensimäisenä merkinpuhaltajana Morelon sotajoukossa. Morelo itse taapiupserien ympäröimänä seisoi tuon avaran pihan päässä, jakamassa kiväärejä äsken saapuneille joukoille.

Lantejas käsitti piankin välttämättömäksi, ruveta varustaumaan siihen poislähtöön, joka selvästi oli käsissä, ja puettuaan itsensä meni hän pihaan sekä sekautui muihin upsereihin, ollen epäilemättä onnettomin vänrikki koko kapinoitsijajoukossa.

Heti Lantejan tultua antoi kanuna taaskin kuulla jyskävän äänensä: se oli poislähdön merkki. Tuo pieni joukko läksi liikkeelle ja kulki pois San Luis-nimisestä kartanosta, uusi upseri oli muiden joukossa paikallansa.

* * * * *

Pian oli Morelon vähäinen joukko kasvanut pieneksi armeijaksi, ja kahden kuukauden pitkien marssien sekä ankarien ottelujen perästä espanialaisten joukkojen kanssa oli kapinoitsijapäällikkö Tyynen meren rannalla olevan Acapulco-nimisen kaupungin edustalla.

Mitä ylioppilaaseen tuli, oli kahdenkuukautinen sotaretki tehnyt hänestä tyydyttävän sotamiehen. Hän oli voittanut suurta kunnioitusta urhollisuudesta, vaikka hänen rohkeutensa vaaran hetkellä usein oli hänet pettämäisillään.

Ensikerran tulessa ollessaan seisoi hän don Hermengildo Galeanan vieressä, joka oli saavuttanut täydellisen vallan hänen ylitsensä ja jonka tuimia silmäyksiä hän pelkäsi enemmän kuin itse vihollista. Don Hermengildo soti tietysti ensimäisessä rivissä, josta hän keihäällään sekä pitkällä sapelillaan kaatoi kaikki vastassaan olijat, jotta tuon vapisevan vänrikin miekalle ei jäänyt mitään tekemistä. Kun Lantejas ensimäisessä ottelussa oli oppinut käsittämään tällaisen aseman edun, toimitti hän sittemmin aina niin, että pysyi tuon peljättävän don Hermengildon läheisyydessä.

Toinen, joka myöskin taisteli Galeanan rinnalla ja tuskin jäi tätä jäljelle urhollisuudessa, oli Costal, ja näiden kahden suojelemana ei Lantejalla juuri ollut vaaraa tulisimmissakaan taisteluissa, samalla kun hän yhä niitti lisää kunniaa.

Hänen maineensa häntä kuitenkin kovin rasitti, ja hän oli sentähden kirjoittanut isällensä, pyytäen häneltä neuvoa, miten hän pääsisi tästä tukalasta asemastansa. Kirjeisiinsä, sillä hän oli kirjoittanut niitä monta, sai hän vihdoinkin vastauksen. Tässä kehui isä häntä hänen tekemistänsä sankaritöistä, samalla kun hän ilmaisi kummastuksensa niistä, ja lopetti kirjeensä ilmoittamalla pojallensa, että hän oli varakuninkaalta hankkinut anteeksiannon lupauksen, ehdoilla, että hän luopuisi kapinoitsijoista ja käyttäisi miekkaansa Espanjan puolesta.

Tämä ehto ei oikein Lantejasta tyydyttänyt. Espanjalaisessa sotajoukossa hän varmaankin saisi turhaan etsiä kahta sellaista suojeliaa, kuin mitkä hänellä nyt olivat. Jos hän yhtyisi espanjalaisiin, voisi hän sitä paitsi jonakuna päivänä vihollisena joutua seisomaan vastakkain tuon hirmuisen Galeanan kanssa. Pelkkä ajatuskin sellaisesta yhtymisestä pani hiukset pöröön hänen päässänsä.

Kului joku aika, ennenkuin hän voi päättää, mitä hänen olisi tekeminen. Vihdoin hän kuitenkin teki päätöksensä. Sen sijaan että uskaltaisi yrittää karkaamista kapinallisten leiristä, päätti hän, ollen vaiti isänsä kirjeen sisällöstä, jos mahdollista, hankkia päälliköltä lyhyen loman, jonka hän aikoi ulottaa epämääräiseen aikaan.

Tässä tarkoituksessa hän oli tullut kenraalin telttaan ja seisot nyt, hattu kädessään, piirittävän sotajoukon päämiehen edessä, odottaen vastausta pyyntöönsä.