KAHDESKYMMENES KUUDES LUKU.

Huajapamin tasangolla.

Oli eräs kesäkuun aamu. Auringon säteet virtasivat polttavan kuumina tuhkaharmaalle Huajapamin tasangolle, joka oli ikäänkuin suunnatoin pyöröteaatteri niin kaukaisien kukkuloiden ympäröimänä, että niiden sinertävät juovat milt'ei sulivat niiden yläpuolella olevaan heleänsiniseen taivaasen.

Tällä kentällä näkyi espanjalainen lippu liehumassa monien telttojen katolta, joiden edessä palavat yönuotiot vielä tupruttivat sinertäviä savupatsaita. Vähän väliä kuului täältä hirnuntaa, rummun pärrytystä ja torven toitotusta.

Muutaman sadan askeleen päässä espanjalaisesta leiristä oli Huajapamin pieni kaupunki, jota kolmesataa kapinallista jo yli kolmen kuukauden oli puollustanut viisi kertaa suurempata hallituksen joukkoa vastaan. Tämän rohkean puollustuksen urhollinen johtaja oli eversti Trujano, joka lukijalle jo on tuttu muulinajaja don Valerion nimellä.

Yllämainittuna aamuna näkyi kaksi tiedustelulle lähetettyä rakuunaa palajavan, vieras ratsastaja keskellänsä, ja ratsastavan espanjalaiseen leiriin. Vieras oli paimenen puvussa ja oli rakuunoille sanonut tuovansa viestiä eversti Tres-Villas'elle. Paitsi sitä hevosta, jolla hän ratsasti, toi hän vielä mukanaan toisenkin, joka oli uljas, kastanjanruskea eläin.

Tämä viimeksi mainittu hevonen, säikähtyneenä niiden ruumiiden näkemisestä ja lemusta, joita ylt'ympäri loikui maassa, kuorsaeli vähän väliä omituisella tavalla, joka herätti rakuunain huomiota.

Kun nämät olivat vieneet paimenen yhden osan poikki leiriä, pysähtyivät he erään isoimman teltan edustalle. Tässä oli mies hevosta satuloimassa; se oli eversti Tres-Villas'in huoneenlämmittäjä.

— Mikä teidän nimenne, ystäväni, on? kysyi tämä paimenelta.

— Julian, vastasi vieras. — Minä palvelen Del Valle-nimisessä maakartanossa. Eversti Tres-Villas on sen isäntä, ja minulla on sangen tärkeä viesti hänelle.

— Hyvä, vastasi toinen, — minä menen sanomaan everstille teidän olevan täällä.

Näin sanoen meni huoneenlämmittäjä telttiin.

Tänä päivänä aikoi piiritysjoukko tehdä viidennentoista rynnäkkönsä kaupunkia vastaan, ja eversti Tres-Villas oli pukeumaisillansa juhlapukuun, ottaaksensa osaa siihen sotaneuvostoon, jonka tuli päällehyökkäys-suunnitelmasta neuvotella.

Kuultuaan huoneenlämmittäjänsä mainitsevan "sanansaattajaa", kävivät everstin kasvot äkkiä kalpeiksi.

— Hyvä on, hän jupisi, muutaman silmänräpäyksen epäiltyänsä, mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä. — Minä tunnen sanansaattajan; te voitte antaa hänen olla omin päinsä. Minä vastaan hänestä. Päästäkää hänet heti sisään.

Huoneenlämmittäjä meni ulos teltasta ja ilmoitti everstin vastauksen, jonka kuultuaan rakunat ratsastivat tiehensä, jättäen paimenen esteettä toimittamaan everstille asiaansa.

On tarpeellista tässä kertoa don Rafaelin kohtalot siitä ajasta, jolloin hän nelisti pois Del Valle-nimisestä maakartanosta, siihen hetkeen asti, jolloin hänet jälleen tapaamme hallituksen joukkojen Huajapamin ulkopuolella olevassa leirissä. Kun ensimäinen katkera suru isänsä murhasta sekä tuo ankara taistelu lemmen ja velvollisuuden välillä oli ohi ja hänen mielensä hiukan tyyntynyt, näki hän ainoastaan yhden tien edessänsä: Oajacaan heti menemisen ja pyytämisen tämän maakunnan kuvernöriltä sotamiehiä, joiden avulla hän voisi palata murhaajaa rankaisemaan. Onnettomuudeksi ei kuvernöri voinut luopua ainoastakaan sotamiehestä. Maakunta oli jo sellaisessa kapinan kiihkossa, että kaikki saatuvilla olevat sotilaat tarvittiin pitämään maakunnan pääkaupunkia hillissä.

Kuvernöriltä sai hän kuitenkin sen tiedon, että muuan espanjalainen upseri, don Antonio Caldelas, pestaili hallitukselle sotilaita Oajacan läheisyydessä. Kostonhimoisena riensi don Rafael liittymään Caldelas'een, joka heti suostui jättämään pienen joukkonsa rakunakatteinin huostaan Valdezin takaa-ajamiseksi.

Molemmatkin marssivat tuota entistä paimenta vastaan ja tapasivatkin hänet toverinensa Chacahuan lähellä, jossa nämä olivat tehneet linnoituksen. Ottelu syntyi, jolloin Valdez karkoitettiin linnoituksestaan, mutta hänen onnistui muutamine toverinensa päästä pakoon.

Neljätoista päivää kului turhassa etsimisessä: sissipäällikön onnistui yhä välttää leppymättömän takaa-ajajansa kostoa. Tämän ajan kuluttua houkuteltiin kapinoitsijat uuteen otteluun hallituksen sotilaiden kanssa, mutta tälläkin kertaa joutuivat he häviölle. Kun Valdezin hajoitetut toverit illalla kokoontuivat sovitulle yhtymäpaikalle, he huomasivat päällikkönsä olevan poissa.

He eivät tätä enään nähneet milloinkaan elävänä. Hänen kuollut ruumiinsa löydettiin kappaleen matkaa ottelupaikasta; mutta se oli päätöinnä, ja tuo puuttuva ruumiinosa löydettiin sittemmin naulattuna Del Valle-nimisen maakartanon portin harjalla, hänen ja surmaajansa nimet allekirjoitettuina.

Valdez oli miestensä häviölle jouduttua paennut taistelukentältä; vaan ennenkuin oli ehtinyt pitkälle, kuuli hän takanansa erään hevosen käheän nyyhkimisen. Se oli don Rafaelin juoksijain.

Muutamalla harppauksella oli sissi saavutettu. Lyhyt ottelu syntyi noiden kahden ratsastajan välillä, joka päättyi siten, että upserin voimakas käsivarsi nosti Valdezin satulastaan ja paiskasi hänet kovasti maahan. Ennenkuin hän ennätti toipua, oli don Rafaelin lasso kiedottu hänen ympärillensä, ja tultuaan laahatuksi kappaleen matkaa upserin hevosen perässä; hän makasi hengetöinnä maassa.