KOLMASKYMMENES SEITSEMÄS LUKU.

Vilvakka vuode.

Jätimme don Rafaelin matkalle Huajapamista Del Valleen.

Tarpeetointa on kaikkien niiden varokeinojen kertominen, joita hän noudatti, päästäkseen kapinoitsijoista, jotka joka haaralla samoilivat seudussa, jossa hän ratsasti. Riittää, kun sanoo hänen enimmästänsä yöllä matkustaneen. Mutta tälläkään tavalla ei hän laisinkaan ollut turvassa, ja useammin kuin kerran, täytyi hänen käyttää kaikkea sitä rohkeutta ja mielenmalttia, jolla luonto hänet oli varustanut.

Kolmannen päivän ehtoona, juuri hämärässä, pääsi hän maakartanon läheisyyteen. Hän toivoi pian olevansa turvassa sen muurien sisäpuolella, kun nuo kaksi jo mainitsemaamme etuvartijaa joutuivat hänet näkemään ja hyökkäsivät esiin, ottaaksensa hänet vangiksi. Tämä toiminta oli sopusoinnussa Arroyon määräyksiin, joka oli käskenyt, että kaikki maakartanon lähellä nähdyt henkilöt otettaisiin kiinni ja tuotaisiin hänen luoksensa.

Don Rafael oli alussa epätietoinen vihollisesta, jonka kanssa hän oli tekemisissä; mutta hän ei ollut se mies, joka sovinnolla antautui niin raa'an kohtelun alaiseksi, kuin mitä etuvartijat osoittivat. Hänen vastarintansa loppuna oli näiden molempienkin saattaminen tappeluun kykenemättömäksi, mutta taistelun tapahtumat olivat Gaspachon siitä antamassa ilmoituksessa jokseenkin vääristeltyjä, jott'ei hän ärsyttäisi Arroyta kertomalla hänelle enemmistä tappioista.

Tosi on, että toisen sotamiehen olkapään luoti musersi; mutta tämä oli samalla mennyt niin läheltä sydäntä, että mies oli tunti jälkeenpäin kuollut. Mitä toiseen etuvartijaan tulee, oli eversti aivan oikein paiskannut hänet maahan, kuten kerrottiinkin, mutta sitä ennen oli hän työntänyt väkipuukkonsa tämän rintaan.

Vaikka hän jätti nämä molemmat kykenemättöminä hälinän nostamiseen, oli hänen pistoolinsa pamaus pahaksi onneksi ilmaissut hänen läsnäolonsa rosvoille. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua ajoi kymmenkunta näistä häntä takaa.

Kun eversti oli vapauttanut itsensä kummastakin vastustajastansa, epäili hän silmänräpäyksen, ratsastaisiko hän takasin, tahi jatkaisi matkaansa maakartanoon. Tämän epäilyksen ajalla nuo takaa-ajavat ratsastajat lähestyivät, ja yksi näistä, tuo ennenmainittu Pepe Lobos, hänet tunsi.

Kun don Rafael huomasi ratsastajat, kiekkasi hän äkkiä hevosensa ympäri ja ratsasti takasin samaa tietä, jota hän oli tullutkin. Hänen toivonsa pakoonpääsemisestä perustui hänen hevosensa erinomaisen nopeuden tuntemiseen. Päästyään vähän matkaa edellepäin, aikoi hän paeta siihen taajaan metsään, jonka läpi hän äsken oli kulkenut. Tässä tarkoituksessa hän palasi sinne nelistämällä.

Arvellen olevansa tarpeeksi kaukana takaa-ajajistaan, poikkesi hän jyrkästi tieltä ja riensi eteenpäin taajan viidakon läpi, kunnes läpitunkematon kude oksista ja köynnöskasvista hänet esti etenemästä. Tähän hän pysähti, laskeusi ales satulasta sekä talutti hevosensa erään puun luokse. Sitten hän alkoi etsiä jotakin paikkaa, jossa hän turvallisesti voisi saada muutama tunti lepoa niistä ponnistuksista, joita hänellä päivän kestäessä oli ollut.

Muutama askel tästä näki hän jättiläis cedrelapuun, jossa kasvoi niin taajaan lehtiä, että se näytti lupaavan turvallisen piilopaikan oksiensa välissä. Peljäten takaa-ajajansa mahdollisesti vieläkin voivan löytää hänen jälkensä, päätti don Rafael kiivetä cedrelapuuhun, jonka tummat lehvät tulisivat hänet salaamaan terävimmältäkin silmältä. Tultuaan puuta lähemmäksi, huomasi hän sen suunnattoman paksuksi ja siihen kiipeämisen itsellensä mahdottomaksi. Ei hän myöskään voinut ulottua puun alimmaiseen oksaankaan. Keino tämän vaikeuden voittamiseen kuitenkin tarjoutui.

Mahdottoman suuri köynnöskasvi roikkui maahan puun ylimmäisistä oksista, ja sitä myöten voi don Rafael kiivetä ylös.

Puuhun päästyään hän laskeusi maata kahden suunnattoman oksan väliin, valmistautuen, niin hyvin kuin asianhaarat sallivat, jäämään sinne, kunnes huomisaamu koittaisi.

Hän toivoi takaa-ajajansa hänen jälkensä hukattua jakautuvan kaksi- tahi kolmehenkisiin ryhmiin, voidaksensa sitä tarkemmin tutkia metsän. Tässä tapauksessa hän luuli voivansa ne kaikki surmata, yhden toisensa jälkeen, suuren rohkeutensa ja voimansa avulla, joihin hänellä oli rajaton luottamus.

Muutaman minutin hän tarkasti kuulteli. Hän ei kuitenkaan kuullut mitään, ei ainakaan mitään, joka olisi ilmaissut ihmisten läsnäoloa.

Vähitellen hän tunsi silmäluomensa tulevan yhä raskaammiksi, ja hetken kuluttua hän huomasi unen voittavan hänen päätöksensä pysyä valveilla. Turvatakseen itsensä puusta putoamiselta nukkuessaan, irroitti hän uumallansa olevan vyön ja sitoi itsensä sillä lujasti kiinni oksiin. Sitten hän vaipui syvään uneen.