KAHDESKYMMENES KAHDEKSAS LUKU.

Vaatimus kaksintaisteluun.

Silmäys maakartanoon tulee tämän äänettömyyden selittämään.

Lukijan jo tietämässä huoneessa oli don Mariano kahden tyttärensä kanssa; mutta he eivät olleet kolmenkesken. Molempien tyttöjen rinnalla seisoivat Arroyo sekä Bocardo, jotka, väkipuukko kourassa, määräsivät kartanon isännälle, mitä tämän oli tekeminen.

— Kuulkaahan, don Mariano de Silva, sanoi Arroyo; — minä pidän teitä liian kunniallisena miehenä rikkomaan vieraanvaraisuuden sääntöjä jättämällä vieraanne heidän käsiinsä.

— Tietystikin, vastasi kartanon isäntä, — te voitte olla vakuutettu…

— Minä tiedän, keskeytti Arroyo, — ettette meitä omasta tahdostanne pettäisi. Mutta tuo lemmon katteini tulee särkemään portit ja ottamaan meidät teidän vastalauseistanne huolimatta. Kuulkaatte siis, mitä minä vaadin teidän tekemään.

— Voitteko keksiä jotakin keinoa, estääksenne häntä sitä tekemästä.

— Eihän sen yksinkertaisempata olekaan, hyvä herra de Silva. Jos en erehdy, tuntee katteini jonkinlaista pientä heikkoutta kauniisen donna Gertrudis'een. Tästä syystä tulee häneen vaikuttamaan se vaara, joka tätä nuorta neitiä uhkaa.

— Vaara! Minä en teitä käsitä.

— Se käy teille piankin selväksi. Teidän on sanominen tuolle ulkona olevalle katteinille, että jos hän yrittää porttia särkeä, tulette te ynnä molemmat tyttärenne surmatuiksi. Käsitättekö minua nyt?

Kartanon isäntä käsitti tämän liiankin hyvin.

Samassa silmänräpäyksessä kuului torvi uudestaan rakennuksen läpi, ja ratsastajan ääni ilmaisi toistamiseen kehoituksensa.

Don Mariano antoi, levottomana lastensa tähden, jotka täydellisesti olivat noiden molempien rosvojen vallassa, tuon toisenkin kehoituksen jäädä vastauksetta.

— Lempo vieköön! huudahti Arroyo. — Miksi te epäilette? Menkäätte akkunaan ja ilmoittakaat tuolle hullulle katteinille, mitä teille olon sanonut… muutoin…

Torvi, joka toitotti kolmannen kerran, esti rosvon viimeisiä sanoja kuulumasta. Niin pian kuin torven ääni oli lakannut muurilla kaikumasta, kuului ulkoa ääni, joka Gertrudis'en sydämessä tässä silmänräpäyksessä herätti sekä pelkoa että iloa.

Se oli don Rafaelin ääni.

— Sitä seurasi korkeaääninen huuto ratsastajilta:

— Kuolema Espanjan vihollisille!

— Malttakaa silmänräpäys! huudahti don Mariano, rientäen akkunaan, josta hän voi nähdä alhaalla olevalle kentälle, — Minulla on teidän katteinillenne pari sanaa sanottavana. Missä hän on?

— Tässä, vastasi don Rafael, ratsastaen pari askelta eteenpäin.

— Suokaa anteeksi, lausui kartanon isäntä, katkerasti hymyillen; — tähän asti olen tuntenut katteini Tres-Villas'en ainoastaan ystävänäni. Enpä voi häntä tuntea sinä miehessä, joka perikadolla uhkaa huonetta, jonka vieraana hän on ollut.

Näiden varomattomien sanojen kuultua, joissa olevata ivaa don Mariano ei voinut salata, muuttuivat katteinin kasvot, jotka tähän asti olivat olleet kalman kalpeat, vihasta punaisiksi.

— Ja minä, hän vastasi, — voin teissä nähdä ainoastansa jumalattoman kapinan edistäjän sekä sellaisen asunnon omistajan, jossa rosvot ovat vieraina. Oletteko käsittäneet minun vaatimukseni? He ovat meidän käsiimme annettavat.

— Missään tapauksessa, vastasi kartanon isäntä, — en olisi niitä pettänyt, joille olen suojelusta luvannut. Kuten asiat nyt ovat, ei minulla ole vapaata toimintavaltaa tässä asiassa. Minä olen pakoitettu sanomaan teille niiden puolesta, joita te vainoatte, että he tulevat surmaamaan molemmat tyttäreni ja itseni, jos te aijotte särkeä portin. Meidän henkemme riippuu teistä, katteini Tres-Villas.

Don Rafael kauhistui, ajatellessansa Gertrudis'en joutuvan rosvojen väkipuukon uhriksi, ja helpoituksen tunteella hän näki keinon päästä velvollisuudesta, jonka täyttämisen hän tähän asti oli pitänyt niin välttämättömänä.

— — Noh, niin, hän lausui, hetken valjettuansa, — sanokaa Arroyo-nimiselle miehelle, ettei hänellä ole mitään peljättävänä, jos hän näyttäytyykin. Sen lupaan kunniasanallani.

— Oh, en tarvitse teidän kunniasanaanne, lausui rosvo, asettuen häpeämättömästi don Marianon rinnalle. — Minulla on täällä eräs panttivanki, joka varmemmin kuin teidän sananne suojelee henkeäni. Te haluatte minua näyttäymään? Mitä te, herra katteini, minusta tahdotte?

Otsasuonet paisuneina, jotta ne näkyivät olevan ratkeamaisillaan, huulet väräjävinä raivosta sekä silmät säkenöivinä vihasta katseli don Rafael isänsä murhaajata, miestä, jota hän niin kauan oli suotta ajanut takaa, rosvoa, joka oli hänen käsissänsä, vaan jonka hänen täytyi päästää.

— Mitä minä teistä tahdon, katteini vihdoin vastasi, — on se, että muistooni painaisin teidän kasvonne, jotta teidät jälleen tuntisin, ensikerran teidät tavatessani, ja laahaisin teidän kuolleen ruumiinne hevoseni hännässä.

— Jos te vaan, luvatakseni minulle sellaista suosiota, olette kutsuneet minut tänne… lausui rosvo, tehden liikkeen ikäänkuin mennäksensä jälleen huoneeseen.

— Pysähtykäät… kuulkaa minua! huudahti don Rafael, tehden eleen. — Teidän henkenne on turvassa; mutta jos teidän kurjassa sydämessänne on rahtuistakaan rohkeutta, niin nouskaa hevosen selkään, valitkaa, minkä aseen tahdotte, ja tulkaa ulos. Minä vaadin teitä kaksintaisteluun.

Loukkaus, jonka don Rafael oli tehnyt rosvolle, olisi kiihoittanut kurjintakin pelkuria; mutta Arroyolla oli ainoastansa korppikotkan rohkeutta.

— Oh, todellakin! hän ivallisesti vastasi. — Hm! Luuletteko minua niin hassuksi, että tulisin sinne ulos? Viisikymmentä yhtä vastaan!

— Minä lupaan kunniasanallani, jatkoi katteini — upserina sotamiesteni läsnäollessa, kristittynä Jumalan läsnäollessa, että tulkoon taistelun loppu minkälaiseksi hyvänsä s.o., jos minä kaadun, ei teille tule mitään pahaa tapahtumaan.

Hetkisen näkyi rosvo epäilevän; mutta hän tunsi liian hyvin katteinin voiman ja vikkelyyden. Hän ei uskaltanut ryhtyä kaksintaisteluun.

— Minä kieltäyn, hän vihdoin lausui.

— Nouskaa hevosenne selkään. Minä lähetän omani pois ja taistelen seisovaltani.

— Minä kieltäyn, sanon teille, vastasi rosvo ivallisesti nauraen.

— Pois, pelkuri! Te ette ansaitse miehen nimeä, ja kun tämä käsi saa teidät kiinni, ette te, sen lupaan koston Jumalan nimessä, tule kuolemaan kuin mies, vaan kuin hullu koira.

Lausuttuaan tämän kauhean jäähyvästin kannusti katteini hevoistansa ja käänsi, tehden suurinta ylenkatsetta ilmaisevan eleen, rosvolle selkänsä.

Torvi puhalsi "eteenpäin", joukko nelisti kartanon muurin ympäri ja kulki harjun poikki.

Muiden katkerien ajatusten joukossa, joita tämä kohtaus don Rafaelissa oli herättänyt, ei hänen pelkonsa Gertrudis'en turvallisuudesta ollut vähemmän tuskallinen. Hän tunsi liian hyvin niiden rosvojen luonteen, joiden valtaan hänen täytyi jättää lemmittynsä.

Don Rafaelin pelko toteutui kuitenkin vaan osittain. Kaksi päivää myöhemmin sai hän eräältä vakojaltansa tietää Arroyon ja Bocardon jättäneen sen seudun, ja ettei don Mariano eikä hänen tyttärensä olleet kärsineet häneltä muuta vahinkoa kuin kartanonsa ryöstämisen. Tästä olivat rosvot nimittäin ottaneet kaiken, millä oli arvoa, ja vieneet sen mukanansa.