NELJÄSKYMMENES TOINEN LUKU.

Vastahakoinen lähettiläs.

Heti Huajapamin valloituksen onnellisen lakkauttamisen jälkeen sai don Kornelio kenraali Morelos'elta luottamustoimeksensa Oajacaan menemisen, tiedustelemaan tässä kaupungissa, jota vastaan kenraali nyt aikoi kääntää voittorikkaat aseensa, olevien hallituksen joukkojen todellista voimaa.

Matkalla määräpaikkaansa olisi don Kornelion myöskin eräs toinen asia toimitettava. Molempien rosvojen, Arroyon ja Bocardon, sanottiin oleskelevan Ostutajärven lähettyvillä, jossa ne totuttuun tapaansa maakuntaa ryöstelivät. Tehdäksensä lopun tästä laittomasta tilasta, joka koko kapinata häpäsi, oli kenraali Morelos määrännyt don Kornelion käskemään noita kumpaistakin rosvoa heti lakkaamaan konnuuksistansa; muussa tapauksessa heidät reväistäisiin halki neljän hevosen välissä.

Toverikseen lähetysmatkallansa oli don Kornelio valinnut Costalin sekä Claron ja saman päivän ehtoopuolella, vähän sen jälkeen, kun don Rafael oli pensastoon piiloittaunut, näkyi katteini molempine toverineen ratsastavan Huajapamin tietä eteenpäin, lähellä Ostutan kahlauspaikkaa. Tälle paikalle tultuansa he pysähtyivät, ja heidän hevostensa syödessä tienvieressä kävi Costal jalkasin virran rantoja tutkistelemassa.

Tällä välin hommaili Claro paistamalla virittämässänsä roviovalkeassa vihriäisiä maissin tähkiä ynnä joitakuita kuivatuita häränlihaviipaleita, jotka tulisivat olemaan heidän päivällisensä.

— Kuulkaahan, Claro, sanoi don Kornelio hetkisen vaijettuansa, — enpä tarvitse teille sanoa sen asian, jonka olemme toimeksemme saaneet, vaativan mitä suurinta varovaisuutta. Minä pyydän siis, että te ja Costal lakkaatte nimittämästä minua tapanne mukaan Lantejas'eksi, joka nimi minulle on tuottanut pelkkää onnettomuutta, ja että te sen sijaan nimitätte minua don Lukas Alacuestaksi. Tämä on äitini nimi, ja se soveltuu minulle yhtä hyvin kuin joku muukin.

— Kyllä, katteini, vastasi neekeri; — minä en ole unohtava teidän käskyänne… vaikkapa teloittajan kirves olisi niskallani.

— Minä luotan siihen. Koska Costal viipyy, voitte sill'aikaa antaa minulle muutaman noista viipaleista, joita juuri paistatte. Kait ne jo ovat kypsiä, ja minä kuolen nälkään.

— Niin minäkin, lisäsi neekeri, luoden ahmatun silmäyksen häränlihaan.

Claro levitti katteinin eteen satulaloimen pöytäliinaksi, ja tälle hän sitten laski muutamia lihaviipaleita sekä pari maissintähkää. Sitten hän istui valkean ääreen, veti esiin hiililtä lopun lihan ja alkoi syödä niin ahnaasti, ett'ei se tietänyt yhtään hyvää Costalin ateriaosalle.

— Ohoh, sanoi katteini, — jos te tuolla lailla jatkatte, jää teidän toverinne, Costal, todellakin päivällisettä.

— Costal ei tule syömään ennen huomenta, vastasi neekeri vakavalla äänellä. — Tänään on kolmas päivä juhannuksesta, ja tänä yönä on täysikuu. Costal paastoaa, rukoillaksensa jumaliaan.

— Uskotteko te Costalin pakanallisia taruja?

— Minulla on syytä niiden uskomiseen, vastasi neekeri vakavasti. — Ristittyjen jumala asuu taivaassa, Costalin jumalat asuvat Ostutajärvessä. Tlaluc, vuoren jumala, asuu Monopostiakin kukkulalla, ja hänen puolisonsa, Matlacuezc, veden emäntä, kylpöö siinä järvessä, joka tuota lumottua vuorta ympäröi. Kolmas yö kesäpäivän tasauksesta, täysikuun aikana, on se aika, jolloin he ilmestyvät Tehuantepekin kasikein jälkeläisille… viisikymmentä vuotta täyttäneille… ja Costal aikoo juuri tänä yönä niitä rukoilla.

Don Kornelio oli juuri istuttamaisillaan neekeriin järjellisempätä uskontoa, kun Costal palasi.

— Noh, sanoi katteini, — oletteko saaneet tietää, onko Arroyon leiri todellakin Ostuta-virran rannoilla?

— Olen, vastasi intiani, — muuan tuttu, jonka sattumalta tapasin, sanoi minulle Arroyon ja Bocardon olevan kahlauspaikalla, jossa he estävät kulun kaikilta sinnepäin aikovilta. Se on heti tässä lähellä, joten voitte jo tänä iltana viedä hänelle viestinne. Kun tämä on tehty, pyydän täksi yöksi lomaa Clarolle ja itselleni. Me haluamme viettää tämän yön tuon pyhän järven rannalla.

— Hm! jupisi don Kornelio kysymystä oivaltamatta. — Niin lähellä! hän jatkoi, puhuen itseksensä ja lakaten heti syömästä. — Mitä muuta teidän tutullanne oli sanomista? Kuulitteko jotakin entisestä isännästänne, don Mariano de Silvasta?

— Kuulin. Hän on jo aikoja sitten jättänyt Las Palmas'en maakartanon ja asuu nyt Oajacassa. Mitä Del Valle'en tulee, pitävät hallituksen joukot sitä vielä piirityksessä.

— Tuskinpa Arroyo ja Bocardo, vastasi Costal, — lienevätkään kenraali Morelos'en käskyjä tuovan upserin vihollisia. Mitä Claroon ja minuun tulee, olemme me sellaisia miehiä, jotka emme näitä rosvoja pelkää.

— Niin, sen tiedän, vastasi katteini, — sen tiedän… Kuitenkin… minä mieluummin… Ah, mikä ratsastaja tuo on, joka nelistää tännepäin, tuliluikku kädessä?

Kysymyksessä oleva ratsastaja ei ollut kukaan muu kuin Gaspacho. Hän ratsasti eteenpäin ylpeän näköisenä, ja laisinkaan tervehtimättä hän kääntyi katteinin puoleen, joka, ollen valkeaihoinen, näkyi hänestä enin huomiota ansaitsevalta.

— Sanokaa minulle, ystäväiseni… hän alkoi.

— Ystäväisenikö! huudahti Costal häntä keskeyttäen. — Kenraali Morelos'en sotajoukossa palveleva katteini ei ole teikäläisen ystävä.

— Mitä tuo intiani-hölmö sanoo? kysyi Gaspacho, luoden ylenkatseellisen silmäyksen Costaliin.

Intianin silmät oikein säihkyivät raivosta, ja hänen eleensä uhkasi Gaspachoa hirmuisella rangaistuksella, kun don Kornelio, sitä estääksensä, kysyi:

— Mitä te tahdotte?

— Haluan tietää, oletteko sattuneet näkemään tuota Juan el Zapote-lurjusta ja hänen kelpo toveriansa Gasparia?

— Emme ole nähneet Zapotea emmekä Gasparia.

— Jos ei niitä saavuteta, tulee luultavasti katteini Arroyo hirttämään Perico-ystäväni, joka heidät tapasi ja päästi pakoon.

— Te siis olette Arroyon palveluksessa?

— Minulla on se kunnia.

— Kentiesi voitte sanoa, missä minä varmimmin voin hänet tavata.

— Se on kylläkin vaikeata. Kentiesi voitte hänet tavata kahlauspaikalla… jos hän ei ole mennyt muualle… esimerkiksi San Carlos'en maakartanoon… kaikissa tapauksissa on teidän meneminen kahlauspaikan poikki, ja sieltä voitte saada tietoa hänen olopaikastansa. Mutta onpa teillä muhkea viitta yllänne. Se näyttää liian isolta teille ja näkyy olevan aivan sovelias minun kokoiselleni miehelle.

Nämä sanat lausuen kannusti rosvo hevostansa ja nelisti tiehensä.

— Minä pelkään, sanoi don Kornelio, tullen hiukan levottomaksi tuon vieraan puheesta hänen viittaansa nähden, — minä pelkään täällä joutuneemme jumalattomien ihmisten joukkoon. Te näitte, kuinka vähän tuo risapekka piti lukua Morelon upseereista, ja varmaankin hänen isäntänsä sitä vielä vähemmin tekee. Niin, meidän on oltava varoillamme ja odottaminen ehtoosen, ennenkuin koetamme mennä heidän kimppuunsa.

— Varovaisuus ei aina ole huonoin rohkeuden korvaus, huomautti Costal, olkapäitänsä kohottaen. — Me te'emme kuten tahdotte, herra katteini, ja minä tulen toimimaan niin, ett'emme joudu hallituksen joukkojen emmekä Arroyon miestenkään käsiin, ennenkuin tulemme mainitun herran omaan läheisyyteen. Muutoin menetän kentiesi sen päivän elämässäni, jota niin kovin olen ikävöinyt. Sillävälin teemme viisaasti, jos hiukan nukahdamme… varsinkin Claro ja minä, koska emme koko ensi yönä tule uinahtamaankaan.

— Te olette oikeassa… minä yhdyn teihin täydellisesti. Nukkukaamme siis joka mies hetkisen.

Koska aurinko vielä paistoi kuumasti, pani Claro ja Costal maata tuuhean puun juurelle, ja osoittaen sitä välinpitämättömyyttä vaarasta, jota seikkailija-elämä synnyttää, olivat molemmat pian vajonneet sikeään uneen.

Don Kornelio sitävastoin makasi kauan valveillansa, levottomana pian tapahtuvasta kohtauksesta Arroyon kanssa. Vihdoin hänkin kuitenkin vajosi uneen.