KAHDESKYMMENES VIIDES LUKU.

Roquetan valloittaminen.

Turhaan koetti don Kornelio nukkua. Vaikka vuosikauden kestänyt sotilaselämä ja monessa verisessä taistelussa oleminen olivat häntä vaaroihin totuttaneet, oli hänestä kuitenkin jotain niin kiusallista siinä ajatuksessa, ett'ei pako olisi mahdollinenkaan, että hän ei saanut unen rahtuakaan silmäänsä.

Hänen maatessaan miettimässä onnetointa kohtaloansa palasi Costal tiedusteluretkeltänsä ja kertoi hänelle tutkimuksensa tulokset, jotka hän jo sitä ennen oli marsalkalle ilmaissut.

Intianin laskun mukaan oli tuossa espanjalaisessa vartiaväessä noin kaksisataa miestä, jotka olivat suljettuina pieneen, mullasta tehtyyn, saaren eteläosassa olevaan linnoitukseen, ei kauempana kuin kanunan kannon matkalla mejikoiaisesta leiristä. Linnoitusta suojeli kahdella kanunalla varustettu pengerrys. Kuunari, josta lähtenyt laukaus oli kanotille niin onnettomuutta tuottava, oli vähän matkan päässä maasta, pienessä lahdelmassa, joka ulottui linnoitukseen asti.

Päivän sarastaessa kutsui marsalkka pienen joukkonsa kokoon ja asetti sen riviin. Samalla kannatutti hän merkkiraketit eräälle leirin läheisyydessä olevalle kukkulan huipulle.

Nyt, ystäväni, hän lausui sotamiehille hillityllä äänellä — käymme vihollisen kimppuun, ja koska jokaista paikkaa, jossa olemme, voi pitää valloitettuna, onhan yhtä hyvä, jos heti ilmoitamme komentavalle kenralille Roquetan saaren sekä linnoituksen olevan meidän hallussamme. Sen olen hänelle luvannut.

Vastausta odottamatta otti marsalkka sikarin suustansa ja vei sen palavan pään yhden raketin sytytyslankaan, joka raketti seuraavassa silmänräpäyksessä nousi sähisten ilmaan, jättäen heleänpunaisen jäljen taivaan harmaalle pohjalle. Toinenkin raketti lähetettiin ilmaan, jonka jälkenä oli valkonen tulisäihky, ja sitten kolmas, joka loisti viheriäisen näköiseltä.

— Punaista, valkoista, viheriäistä, huudahti Galeana, — meidän kansallisvärejämme! Tästä merkistä olen sopinut kenraalin kanssa valloittamiseen nähden. Mejikolaisten leirissä olevat toverit ovat nähneet merkin. He luulevat meidän voittaneen, emmekä me saa heitä pettää. Eteenpäin voittohon!

Tämän käskyn annettuansa asettui Galeana miestensä eturiviin, jonka jälkeen koko joukko, Costalin opastamana, nopein askelin ryntäsi vihollista vastaan.

Linnoitusta lähestyessään kuului täältäpäin hätähuutoja, jotka ensin herättivät ryntääjissä suurta hämmästystä. Syy tähän tuli kuitenkin pian selville. Huudot eivät tulleet linnoituksesta vaan kuunarista, joka puiden lomasta näkyi taistelevan myrskyä vastaan ja täydellisesti olevan tyrskyjen vallassa. Karirivi oli tuulen alapuolella, ja tätä vastaan ajelehti tuo onnetoin laiva, huolimatta merimiesten ponnistuksista sen pelastamiseksi.

Kuunari oli myrskyn raivotessa menettänyt ankkurissa ja kulki nyt nopeasti perikatoonsa. — Jesus Maria! huudahti Galeana tämän nähdessänsä. — Toverit, mikä vahinko! Se joutuu epäilemättä hukkaan, ja minä kun luulin saavani sen saaliikseni. Peijakas, me saamme ainoastansa laivahylyn!

Tietysti oli kuunarin vaarallinen tila tietona linnoituksessakin, jossa se jo oli vaikuttanut melkoista häiriötä. Tämä muuttui nyt hämmästykseksi kapinoitsijain sisäänhyökätessä, ja Galeanan hurja, toveriensa kertoma sekä kovien ukkosen jyrähdyksien säestämä sotahuuto synnytti ikäänkuin säikähdystä espanjalaisessa linnaväestössä. Hyökkäys tuli niin äkkiä ja odottamatta, että se tuskin voi jäädä onnistumatta, ja lyhyen ottelun jälkeen pakeni osa linnaväestöä, samalla kun loput ehdottomasti antautuivat tuon voitolla olevan marsalkan valtaan.

Tuskin oli linnoitus joutunut voittajain valtaan, kun kuunari rajusti törmäsi terävätä karia vastaan sillä seurauksella, että se alkoi upota vaahtoaviin laineisin. Rannalla olevat valloittajat eivät nyt muuta ajatelleet kuin noiden onnettomien merimiesten auttamista, joiden henki oli mitä suurimmassa vaarassa. Rannalta heitettyjen nuorien avulla useimmat näistä kuitenkin pelastettiin.

Hetkisen perästä loi aurinko keltaisia säteitänsä meren myrskyävälle pinnalle, mutta sen nousu ei voinut laisinkaan myrskyä asettaa. Tämä meurusi yhä yhtä raivokkaasti kuin ennenkin.

Juuri samassa kun viimeinen haaksirikkoinen oli päässyt maihin, näkyi eräs espanjalainen sotalaiva lahden suussa, taistellen myrskyä vastaan sekä koettaen päästä aavalle ulapalle. Näitä ponnistuksia tehdessään se kulki niin Roquetan saaren läheltä, että linnoituksesta voi nähdä laivalla olevan väen, jopa eroittaa välikannella olevien upseerien kasvot sekä virkapuvunkin.

Costal, Claro ja Lantejas seisoivat linnoituksen rintavarustuksella, katsellen tuon vieraan laivan liikkeitä, kun intianin terävä silmä äkkiä kiintyi erääsen laivalla olevaan upseriin.

— Tunnetteko vielä tuota upseria, häntä, joka yksinään on rakunaväen virkapuvussa? kysyi Costal, osoittaen sitä miestä, johon hänen huomionsa oli kiintynyt.

— En, vastasi Lantejas, — en voi muistaa koskaan ennen häntä nähneeni.

— Se on se sama mies, vastasi Costal, jonka me kolme ennen olemme tunteneet katteiniksi kuningattaren rakunaväessä… don Rafael Tres-Villas'eksi. Nyt hän hän on eversti Tres-Villas.

— Lempo vieköön! lausui eräs lähellä seisova sotamies. — Eversti Tres-Villas! Hänpä naulasi Antonio Valdez'in pään maakartanonsa portin harjalle.

— Ja antoipa hän, sanoi eräs toinen soturi, — Aguas Calientes-nimisen kaupungin valloitettua keritä tukan kolmelta sadalta hänen vankinansa olevalta naiselta!

— Sanotaan hänellä olleen hyvät syyt tekoonsa, jupisi Costal vastaukseksi.

— Vaikka olisi ollutkin, lausui soturi — mutta jos satun hänet kohtaamaan, tulee hän saamaan palkkansa.

Soturin juuri tätä lausuessa peittyi laiva sakeaan usvaan, joka tässä silmänräpäyksessä levisi veden pinnalle, ja kun laiva taasen tuli näkyviin, ohjasi se suuntaansa merelle päin. Sovelias tuulen kääntyminen oli tapahtunut, ja tätä käyttäen katosi laiva pian kaukaiseen taivaan rantaan.

Costal oli nähnyt oikein. Rakunaväen virkapuvussa oleva upseri ei ollut kukaan muu kuin don Rafael Tres-Villas, joka oli sotalaivalla palajamassa Oajacaan eräästä pohjoisemmasta satamasta, vieden mukanaan Tehuantepekin rannoille synkän ja parantumattoman alakuloisuuden.

* * * * *

Roquetan saaren valloittaminen oli tärkeä askel Acapulcon kukistamiseen. Kaupunki itse oli joutunut kapinallisten käsiin milt'ei samalla hetkellä; sillä kun Morelos näki tuon Hermengildon kanssa sovitun merkin, hyökkäsi hän heti kaupungin kimppuun niin kiivaasti, että tämä, varoillansa olemattomana tuli voitetuksi.

Roquetan valtaansaaminen teki kapinoitsijakenraalille linnan täydellisen piirittämisen mahdolliseksi, ja vähän ajan kuluttua täytyi tämänkin antautua.

Piirityksen näin onnellisesti lopetettua, vetäytyi Morelos voitonsaaneine soturineen Oajacan maakuntaan, auttamaan erästä kapinoitsijajoukkoa, joka tähän aikaan oli suljettuna Huajapamin kaupunkiin. Sinne viemme nyt, vaikka muutama päivä edeltäpäin, lukijankin.