NELJÄSKYMMENES KUUDES LUKU.

Iloisia ja surullisia sanomia.

Yö oli jo tullut, kun don Rafael lähti bamburuovostosta, joka häntä niin hyvin oli kätkenyt.

Tultuaan vakuutetuksi, ettei ketään näkynyt lähettyvillä, meni hän sen aukean paikan poikki joka virran metsästä eroitti, ja riensi erääsen viidakkoon, johon hän hevosensa oli sitonut.

Kuten isäntänsä, oli Roncador'kin välttänyt rosvojen nuuskimista, mutta se oli niin heikko janosta ja nälästä, että don Rafael epäili, jaksaisiko tuo eläinraukka häntä kantaakaan. Kaikissa tapauksissa oli hevonen ensiksi vietävä virralle juomaan. Tämän toimen tehtyä talutti eversti jälleen hevosensa rannalle, jolloin hän näki erään miehen tulevan kahlauspaikalta. Koska mies oli jalkasin ja yksinänsä, päätti don Rafael pysähtyä, häneltä kyselläksensä. Pistooli kourassaan hän siis asettui jalkamiehen tielle.

Tämä, joka näin näki oudon miehen, jolla oli kädessään ampumaan valmis pistooli, ja joka päästä kantapäähän asti oli mudan peittämänä, häntä ahdistavan, säikähtyi milt'ei mielipuoleksi.

— Ah, herra, hän huudahti; — auttakaa palvelijaparkaa, joka hakee apua isännällensä!

— Kuka sinun isäntäsi on? kysyi don Rafael.

— Don Fernando Lacarre, kuului vastaus.

— San Carlos'en maakartanostako?

— Niin, herra. Tunnetteko hänet?

— Tunnen; onko hän missään vaarassa?

— Äh, vastasi palvelija, — rosvot ovat ryöstäneet maakartanon, ja juuri minun sieltä lähteissäni kuulin isäntäraukkani vaikeroivan heidän päämiehensä, katteini Arroyon, ruoskan iskuista.

— Taasen tämä konna! vastasi don Rafael. — Ja teidän emäntänne, donna Marianita, hän lisäsi, — miten hänen laitansa on?

— Juuri sentähden, ettei isäntäni tahtonut ilmaista tämän piilopaikkaa, Arroyo häntä ruoskikin, vastasi mies. — Kaikeksi onneksi minä autoin emäntäni ulos sen huoneen akkunasta, jossa hän oli kätkössä. Sitten lähdin itse pois ja aijon nyt mennä Del Valle-kartanosta hakemaan avuksi sen urhollisia puollustajia, jotka eivät koskaan riko sotalakeja.

— Mutta miten te pääsette sinne sisälle? Eikö Arroyon väki enään maakartanoa piiritä?

— Ei, herra. Koko hänen joukkonsa on nyt San Carlos'essa.

— Hyvä! lausui eversti. — Tulkaa minun mukaani, niin lupaan teille pikaisen ja verisen koston.

Pitemmittä selityksittä hyppäsi don Rafael satulaan, käski palvelijan istumaan hänen taaksensa ja ratsasti nopeassa ravissa Del Valle'en päin.

— Mihin te emäntänne jätitte? kysyi don Rafael heidän eteenpäin ratsastaessaan.

— Ah, herra, vastasi palvelija, — minä olin niin hämilläni, kun hän minusta erkani, ett'en huomannut neuvoa häntä pakenemaan Del Valle'en. Minä pyysin häntä vaan rientämään San Carlos'en lähellä olevaan metsään. Tärkein oli hänen pelastamisensa Arroyon kynsistä, ja luulenpa hänen olevan turvassa viidakossa. Nuori vaimo-raukka! Hän oli vielä tänä aamuna niin onnellinen. Hän vartosi juuri tänä iltana isäänsä ja sisartansa… joita hän ei pitkään aikaan ole nähnyt.

Eversti ei voinut olla karmimista tuntematta.

— Oletteko varma, että don Mariano ja donna Gertrudis aikoivat tulla tänä iltana?

— Niin eräässä isännälleni lähetetyssä kirjeessä oli. Heidät oltiin karkoitettu Oajacasta epäluulonalaisina kapinan edistämiseen, ja heidän oli heti sieltä lähteminen. Suokoon Jumala, ett'eivät he edes joutuisi näiden jumalattomien ihmisten käsiin.

— Toivokaamme, ett'eivät he joudu, sanoi eversti hillityllä äänellä.

— On mahdollista, jatkoi palvelija, — että donna Gertrudisen sairaus olisi viivyttänyt heitä päivän tahi pari matkalla. Se olisi onnettominta, mitä tällä matkalla voisi tapahtua.

— Mitä te sanotte? Onko donna Gertrudis sairas?

— On, herra, vastasi palvelija, — donna Gertrudis on ikäänkuin entisen olemisensa varjo. Joku salainen suru häntä jäytää. Mutta, herra, onko teillä vilu? kysyi mies, joka, pitäen kiinni don Rafaelin käsivarresta, tunsi tämän vapisevan.

— Ei se mitään ole, vastasi eversti, — mutta sanokaatte minulle, tietääkö kukaan hänen surunsa syytä?

— Kysykää pikemmin, herra, kuka sitä ei tietäisi? Donna Gertrudis rakastaa nuorta upseria, ja se rakkaus on niin sydämellinen, että hän lienee leikannut kauniin tukkansa uhriksi pyhälle neitsyelle, jos se pelastaisi tämän hengen eräässä vaarapaikassa. Ja sittenkin on tämä hänen näin rakastamansa hänet hyljännyt.

— Todellakin? kysyi don Rafael vaistomaisesti.

— Niin, jatkoi palvelija, — ja tuo nuori tyttöparka kuolee, koska hänet näin on hyljätty… kuolee hivumalla, mutta varmaan… Kuinka, herra, ettekö voi hyvin? Sydämenne tykyttää kättäni vasten, ikäänkuin se pyrkisi ulos rinnastanne.

— Minussa on todellakin kova sydämentykytys-tauti, vastasi don Rafael, — mutta pian se lakkaa. Tunnen jo itseni terveemmäksi. Jatkakaa kertomustanne. Oletteko koskaan kuulleet sen nuoren upserin nimeä?

— En, vastasi palvelija; — mutta olisinpahan minä hänen sijassansa, en antaisi tuon nuoren tytön kuolla, sillä enpä ole milloinkaan nähnyt hempeämpää ihmistä.

Nämä sanat olivat viimeiset tässä asiassa lausutut sanat, sillä samassa kuului etuvartijan ääni maakartanon muureilta.

— Sanokaa luutnantti Veraeguille, käski don Rafael vastaukseksi tunnustushuutoon, — että täällä on eversti Tres-Villas.

Sisäpuolelta kuuluvien torvien äänet ilmaisivat pian miehistön ilon entisen päällikkönsä palajamisesta, samalla kun don Fernandon palvelija joutuin laskeusi ales hevoselta, pyytäen anteeksi, ett'ei hän ollut huomannut toverinsa ylhäistä arvoa.

— Minullapa on suurin syy kiitollisuuteen, sanoi don Rafael. — Pysähtykäätte tähän, kunnes minä palajan. Minä teitä kentiesi tarvitsen eräässä tärkeässä asiassa.

Palvelija kumarsi kunnioittaen, ja don Rafael kääntyi sitten luutnantti Varaegui'in, joka useain, soihtuilla varustettuin sotamiesten kanssa oli tullut ulos esimiestänsä tervehtimään.

Ensimäisten tervehdyksien vaihdettua, kertoi luutnantti don Rafaelille, että he juuri olivat hankkeissa retkeilemään Arroyon rosvoja vastaan.

— Te siis tiedätte, missä ne oleskelevat? kysyi don Rafael.

— Emme aivan tarkalleen, mutta eipä ole noiden roistojen jälkien löytäminen vaikeata.

— Se on kylläkin totta, vastasi eversti; — sattumasta minä kuitenkin heidän tyyssijansa tiedän. He ovat San Carlos'en maakartanossa. Pitäkää huolta, luutnantti Veraegui, että miehenne ovat varustetut tarpeeksi asti köysillä. Ottakaa myöskin aasin selässä tykki mukaanne; me tulemme kait sitä portin särkemisessä tarvitsemaan.

— Mutta, herra eversti, mitä te köysillä teette? kysyi luutnantti.

— Noiden konnien mestaamiseen, herra luutnantti; me tulemme hirttämään heidät joka ainoan miehen.

— Hyvä, vastasi tämä. — Mutta kuulkaahan, herra eversti, kaksi epäluulon alaista velikultaa saapui tänne hetkinen sitten. He kertoivat kohdanneensa teidät metsässä, ja että kapinalliset ajoivat teitä takaa… sentähden me oikeastansa hankimmekin ulos. Koska ainakin toinen näistä miehistä näytti kovin epäiltävältä, panin minä ne varmuuden vuoksi lukon taakse, varsinkin kun he sanoivat haluavansa teitä puhutella.

— Minulla ei nyt ole aikaa heidän kanssansa puhella, vastasi don Rafael, joka ei voinut aavistaakaan sitä riemua, jonka heidän ilmoituksensa olisi hänessä vaikuttanut. — Minä puhun palattuani heidän kanssansa. Me olemme menettäneet liian paljon aikaa… San Carlos'en isäntä laskee varmaankin levottomana minuutteja. Minä en vaihda pukuakaan, joutukaatte siis ja käskekää miehet satulaan.