KAHDESKYMMENES SEITSEMÄS LUKU.

Epäkohtelias vastaanotto.

Valdezin kuolema, ensimmäinen sovintouhri, joka tuli tarjotuksi don Rafaelin murhatun isän haahmulle, lievitti johonkin määrään hänen kiihkoista kostonhimoansa. Hän tuli tyvenemmäksi mieleltään, ja muut hellemmät tunteet, jotka kauan olivat uinailleet hänen sydämensä pohjalla, alkoivat jälleen hänessä vaikuttaa. Hän huomasi välttämättömäksi antaa selitystä muuttuneista valtiollisista periaatteistansa, jotka hän tiesi olevan epäselvät Las Palmas-kartanon asujamille, joita hän ei koston innossansa ollut ehtinyt käydä tervehtimässä.

Eräänä aamuna hän siis lähti pois Del Valle-kartanosta, joka oli hänen retkiensä lähtöpaikkana kapinoitsijoita vastaan, etelään päin matkalle Las Palmas'een. Koska hän tiesi seudun olevan sangen epävarman, piti hän paraimpana ottaa mukaansa puoli tusinaa sotamiehiä, viisas varokeino, kuten sittemmin näkyikin.

Kuljettuansa sen kukkularivin ohitse, joka eroitti nämä molemmat kartanot toisistansa, ratsastivat katteini ja hänen suojellusväkensä suoraan Las Palmas-kartanon takaportille. Tämä oli kuitenkin jostakusta syystä suljettu, ja heidän täytyi siis mennä pääportille. Don Rafael oli kuitenkaan tuskin ennättänyt erääsen muurin kulmaan, ennenkuin näki edessänsä parikymmentä konnannäköistä ratsastajaa, jotka sulkivat tien, samalla kun yksi heistä, nähtävästi heidän päällikkönsä, huudahti:

— Kuolema petturille! Kuolema sakaaleille!

Samassa ryykäsi yksi heistä eteenpäin ja satutti hevosensa niin ankarasti don Rafaelin hevoseen, että tämä kaatui maahan.

Tästä vaarallisesta asemasta pelastui don Rafael vikkelyydellään ja jättiläisvoimallaan. Irroittaen itsensä silmänräpäyksessä hevosestaan, hyppäsi hän heti toisen, erään kapinallisen juuri surmaaman sotamiehen, hevosen selkään; ja lyhyen ottelun perästä, jossa joitakuita päällekarkaajoista kaatui, onnistui don Rafaelin sekä loppujen viiden sotamiehen vetäytyä takasin harjun luokse, jonne vihollinen ei uskaltanut heitä seurata.

Yksi hänen miehistänsä surmattuna, hänen lemmikkihevosensa menetetty, sellainen loppu oli don Rafaelin koetuksella itsensä puhdistamiseen. Ei siis mikään kumma, että hän katkerilla tunteilla palasi takasin Del Valle-kartanoon.

Don Rafaelin ja hänen soturiensa ratsastaessa sitä ylämäkeä, joka johti rakennuksen takapuolelta, lausui eräs sotamies toverillensa:

— Sangen kummallista! Arroyon ja Bocardon sanotaan jättäneen maakunnan; mutta jos en erehdy…

— Aivan varmaan he olivat ne, vastasi toinen. — Minä ne varsin hyvin tunsin, vaikka en tahtonut sitä katteinille sanoa. Hän on niin raivoissaan näihin kahteen mieheen, että jos hän olisi tietänyt heidän olevan päällemmekarkaajia, ei meillä olisi ollut suurta toivoa saada vetäytyä takasin, kuten nyt olemme tehneet.

Mies oli tuskin vaijennut, kun kartanon katolta laukaistun kiväärin pamaus kaikui pitkin harjua, ja hän putosi kuolettavasti haavoitettuna satulasta.

Katkera hymy ilvehti don Rafaelin huulilla, verratessaan näitä jäähyväisiä, joita hän nyt kartanosta sai, niihin, jotka kaksi kuukautta sitten oli hänen osaksensa tulleet.

Sotamiehen pudotessa lausui hänen toverinsa, joka samoin oli sanonut kapinoitsijat tunteneensa, epähuomiossa:

— Se oli Arroyo, joka ampui tuon laukauksen!

— Arroyo! huudahti katteini vihaisen hämmästyksen äänellä. — Arroyoko tuossa kartanossa, ettekä te ole minulle sitä sanoneet! hän lisäsi kiukkuisella äänellä.

Sotamies oli saamaisillaan kalliisti maksaa vaitiolonsa; mutta don Rafael hillitsi itsensä ja, seurauksia ajattelematta, hän käski yhden miehistänsä heti ratsastamaan Del Valle-kartanoon, tuomaan viisikymmentä aseellista miestä ynnä yhden kanunan, jolla Las Palmasen portti pestattaisiin.

Sanansaattaja poistui nelistäen, sillävälin kun don Rafael ja hänen kolme jäljellä olevata ratsastajaansa harjun selänteen suojassa istuivat ääneti satulassa, varroten tämän palajamista.

Viipyipä kauan, ennenkuin don Rafaelin veri alkoi jäähtyä, ja samassa määrin kuin tämä tapahtui, tunsi hän hiukan surua, ajatellessaan sitä hanketta, jota hän juuri oli puuhaamaisillaan Gertrudis'in isää vastaan.

Ankara taistelu alkoi hänen rinnassansa kahden milt'ei yhtä voimakkaan, ristiriitaisen tunteen välillä. Joko hän pysyisi päätöksessään tahi siitä luopuisi, tuntui se hänestä yhtä rikokselliselta. Velvollisuuden ja lemmen ääni puhui hänessä yhtä voimakkaasti. Kumpaistako hän tottelisi?

Ennenkuin hän vielä oli tehnyt minkäänmoista päätöstä, tuli apujoukko paikalle. Tämä ratkaisi hänen päätöksensä. Hankkeesta luopuminen oli jo myöhäistä. Siis eteenpäin maakartanoon!

Don Rafael paljasti sapelinsa, asettui joukon eturiviin ja ratsasti ales kukkulalta.

Muutama minuutti myöhemmin pysähtyi joukko ison portin edustalle, vähän matkaa muurista. Eräs ratsastaja meni lähemmäksi, puhalsi torveensa sekä kehoitti katteinin kuninkaallisessa sotajoukossa, don Rafael Tres-Villas'in, nimessä don Mariano de Silvaa antamaan heidän käsiinsä kapinoitsijat Arroyon ja Bocardon kuolleina tahi elävinä.

Tämän pyynnön esitettyä istui don Rafael kalpein kasvoin ja kuultavasti leipovin sydämin liikkumattomana satulassa, odottaen asian päätöstä.

Äänettömyys, syvä äänettömyys oli ainoa vastaus ratsastajan kehoitukseen.