YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Keskeytynyt oppi-ura.

Tammikuun alussa v. 1812. noin vuosi Las Palmas-nimisessä maakartanossa tapahtuneiden kohtauksien jälkeen, näkyi kaksi miestä, toinen istuen tölskästi tehdyn, karttojen ja kirjeiden peittämän pöydän ääressä, toinen seisoen hattu kourassa sen vieressä.

Paikka, missä, he olivat, oli eräässä suurimmassa ja vähimmän repaleisessa niistä monista teltoista, jotka tekivät Sabanavirran rannoille ja Acapulcon sataman läheisyyteen sijoitetun leirin.

Pöydän ääressä istuvalla miehellä oli kaulassaan pieniruutuinen puuvilla-huivi, ja hänen olkapäitänsä peitti valkoisesta pellavakankaasta tehty nuttu. Kullekin, joka häntä ei tuntenut, olisi ollut vaikeata luulla tuota yksinkertaiseen pukuun vaatehittua miestä tässä seudussa leirillä olevan kapinajoukon päälliköksi, ja kentiesi vieläkin vaikeampaa luulla häntä entiseksi Caracuaron apulaispapiksi, don José Marie Morelos y Pavon'iksi. Ja kuitenkin se oli hän.

Apulaispapin lähtiessä Las Palmas-nimisestä kartanosta aikoi hän mennä Hidalgon, kapinan siihenastisen johtajan luokse, tarjotakseen hänelle palvelustansa kapinoitsijain sotapappina. Tämän hakemuksen seuraus oli, että Hidalgo, sen sijan että olisi uskonut hänelle sotajoukkonsa sielunhoidon, velvoitti häntä valloittamaan Acapulco-nimisen, linnoitetun merikaupungin. Oikeastaan antoi Hidalgo pilan vuoksi ja päästäksensä Morelon kärkkäisyydestä apulaispapille tämän tärkeän toimen. Tämä oli syynä siihen, että Morelos oli kohottanut vapauden lipun eteläisissä maakunnissa ja tällä hetkellä johti Acapulcoa piirittävää kapinajoukkoa.

Se henkilö, joka seisoi Moleros'en edessä, hevosväen virkapuvussa, oli ylioppilas don Kornelio Lantejas!

Selittääksemme tämän aavistamattoman seikan, on tarpeellista palata siihen aikaan, jolloin jätimme tuon ylioppilaan sairasvuoteellensa Las Palmas-nimiseen maakartanoon.

Niin pian kuin don Kornelio oli taudistansa toipunut, lähti hän setänsä kotiin, ratsastaen nuorella, uljaalla, don Marianon lahjoittamalla hevosella, jolla kartanon omistajalla näitä oli tuhansittain omaamillansa laitumilla.

Kuulusteltuansa, kuten oli toimeksensa saanutkin, setänsä varallisuutta, läksi hän nopeasti paluumatkalle Valladolidiin, jossa hänen isänsä asui.

Eräänä edelläpuolen-päivänä näkyi tiellä kolme ratsastajaa, jotka tulivat häntä vastaan.

Ylioppilas juuri silloin johdatti muistoonsa niitä tapahtumia, jotka hänelle viime ajoilla oli sattunut, ja piti sen vuoksi ainoastaan höllästi ohjaksista. Äkkiä kompastui hänen hevosensa tiellä olevaan kuoppaan, ratsastaja putosi satulasta ja satutti päänsä kiveen niin pahasti, että hän meni tainnoksiin.

Tästä jälleen toinnuttuansa, hän huomasi istuvansa tienvierellä, päätä pakottaen ja hevosetta. Hänen luoksensa olivat nuo kolme ratsastajaa pysähtyneet, tarpeen vaatiessa häntä auttaaksensa.

— Poikani, sanoi yksi näistä ylioppilaalle, — teidän tilanne, vaikk'ei vaarallinen, on kuitenkin sangen arveluttava. Parhain, minkä voitte tehdä, on, että istutte jonkun minun palvelijani taakse ja ratsastatte meidän seurassamme takasin San Diego-nimiseen maakartanoon, johon on vaan tunnin matka. Hevosenne on mennyt samaan suuntaan, ja minä annan kartanon paimenten ottaa sen teille kiinni. Te tarvitsette pari päivää lepoa. Sitten voitte jatkaa matkaanne. Mihin te aijotte?

— Valladolidiin, vastasi Lantejas. — Olen matkalla yliopistoon, papintutkintoani suorittamaan.

— Ah, sittenpä me kuulumme samaan säätyyn, vastasi ratsastaja hymyillen. — Minä olen tuo vähäpätöinen apulaispappi Caracuarossa, don José Maria Morelos, nimi, jota te luultavasti ette koskaan ole kuullut mainittavan.

Todella olikin tuo sittemmin niin kuuluisa Morelos tähän aikaan suurelle yleisölle täydellisesti tuntematoin, ja don Kornelion täytyi tunnustaa ei koskaan kuulleensa hänen nimeänsä.

Ylioppilas ei ollut vähän hämillänsä tuon miehen ulkonäöstä, joka oli ilmoittanut itsensä Caracuaron apulaispapiksi. Papin puvuksi olikin hänen vaatteensa todellakin sangen omituiset, paitsi että ne olivat kovin repaleiset. Lisäksi riippui hänen satulansa pu'asta kaksireikäinen pyssy, joista toinen reikä oli haljennut, samalla kun vanha, ruosteinen sapeli roikkui hevosen jalkojen välissä.

Kumpaisetkin palvelijat olivat vieläkin yksinkertaisemmin varustettuina ja pitivät, kukin aimo tuliluikkua kädessänsä.

— Ja te, isä-hyvä, kysyi ylioppilas vuorostansa, — mihin te aiotte, jos saan luvan kysyä?

— Minäkö? Niin, sanoi apulaispappi hymyillen, — kuten äsken teille sanoin, aijon San Diego-nimiseen maakartanoon ja sitten Acapulcoon, kaupunkia ja linnaa valloittamaan.

— Kuinka! Oletteko kapinoitsija? kysyi Lantejas, ei ilman salaisetta vavistuksetta.

— Aivan oikein! Se minä olen ja olen jo kauan ollut.

Koska ei apulaispapin eikä hänen kumpaisen palvelijansakaan päässä näkynyt niitä pirullisia koristuksia, jotka Oajacan piispa oli luvannut kaikille kapinaan osallisille, alkoi don Kornelio luulla, että ei ollut aivan varmaa, että kaikki kapinoitsijat joutuisivat paholaisen valtaan, ja koska hänellä sitäpaitsi ei muuta keinoa ollut, vastaanotti hän tuon äsken hänelle tehdyn tarjoumuksen sekä kiipesi erään palvelijan taakse. Hän kuitenkin päätti, ett'ei hän seuraisi apulaispappia pitemmälle kun San Diego-nimiseen maakartanoon ja että hän niin paljon kuin suinkin lyhentäisi niin epäiltävässä seurassa olemistansa. Tuskin oli hän kuitenkaan tällä tavalla omaatuntoansa rauhoittanut, ennenkuin auringon polttavat säteet, jotka häneen suoraan lankesivat, synnyttivät sellaisen sekamelskan hänen aivoissansa, että hän ei ainoastansa pitänyt kapinata sangen luonnollisena, vaan alkoi myöskin korkealla äänellä laulaa jonkunlaista samassa silmänräpäyksessä sepitettyä sotalaulua, jossa Espanjan kuningasta mainittiin kaikilla muilla paitsi kunnioitusta ilmaisevilla sanoilla.

Tästä hetkestä, aina kunnes tulivat San Diego-nimiseen maakartanoon asti, oli ylioppilas täydellisesti tietämätöin siitä, mitä tapahtui ja vielä monena päivänä jälkeenpäinkin, joina hän makasi polttavassa kuumetaudissa.

Vihdoin tuli hän jälleen tuntoihinsa ja, katseltuaan ympärilleen, huomasi hän kummastuksekseen olevansa pienessä, köyhänpuoleisesti kalustetussa huoneessa. Hän muisti nyt pudonneensa hevosen seljästä sekä Caracuaron apulaispapin kohtaamisen. Hetken kuluttua tunsi hän itsensä kyllin voimakkaaksi nousemaan vuoteeltansa ja hoiperteli akkunaan, saadaksensa selkoa ulkoa kuuluvasta hälinästä.

Akkunan alla oleva piha oli täynnä aseilla varustettuja miehiä, joista toiset olivat jalkaisin, toiset ratsain. Keihäitä, sapeleja, pyssyjä ja muita aseita näkyi kaikkialla auringon valossa loistavan. Hevoset hyppelivät pystyyn sekä hirnuivat, ja miehet puhuivat kovalla äänellä, lyhyesti sanoen, piha näytti sotajoukon satunnaiselta leiripaikalta.

Don Kornelion täytyi kuitenkin pian väsymyksestä palata vuoteellensa, jossa hän maltittomasti odotti jonkun tulevaksi, joka voisi antaa hänelle selityksen niistä kummallisista seikoista, jotka hänen ympärillänsä tapahtuivat.

Hetken kuluttua tulikin huoneesen mies, jonka ylioppilas tunsi apulaispapin palvelijaksi. Hän tuli isäntänsä puolesta kysymään, miten sairaan terveys oli.

— Missä, ystäväiseni, minä olen? uteli Lantejas, vastattuaan palvelijan kysymykseen.

— San Luis-nimisessä maakartanossa. Ylioppilas koetti muistella, mutta hän ei päässyt San Diego nimistä maakartanoa pitemmälle. — Te varmaankin erehdytte, hän sanoi.

— Eikö tämä ole San Diego-niminen maakartano?

— Ei, me lähdimme San Diegosta eilen, kun emme olleet enään turvassa siellä. Kuinka te, herra, voitte olla niin varomatoin! Vaikka olisi kuinka hyvä isänmaan ystävä tahansa, ei sitä aina tarvitse huutaa tuulen kuultavaksi.

— En teitä käsitä, ystäväiseni, sanoi Lantejas.

— Kentiesi kuume vielä pitää päätäni pyörällä.

— Sanottuni oli kyllin selvää, vastasi palvelija. — Meidän täytyi lähteä San Diegosta, jossa hallituksen joukot olisivat meidät vanginneet erään isänmaan ystävän, don Kornelio Lantejan, kovalla äänellä pitämän, valtiollisen puheen vuoksi.

— Kornelio Lantejanko! huudahti ylioppilas hätäisellä äänellä. — Mutta sehän olenkin minä!

— Sen kyllä tiedän. Te teitte niin, että kaikki kuuli teidän nimenne. Huoneenne akkunasta te kaikin voimin huusitte ja julistitte isäntäni kaikkien kapinoitsijain ylipäälliköksi. Meillä oli täysi työ, estäessämme teitä ryntäämään Madridiin.

— Madridiin… Espanjassako?

— Noh, parin sadan penikulman merimatka oli teidän mielestänne aivan vähäpätöinen asia. "Minäpä, Kornelio Lantejas," te huusitte, "minäpä tulen kukistamaan hirmuvaltiaan." Vihdoin täytyi meidän lähteä matkaan, ja me otimme teidät mukaamme kantotuolissa; sillä isäntäni ei tahtonut luopua niin innokkaasta liittolaisesta, joka sitä paitsi oli käyttäynyt tyhmästi tässä hyvässä asiassa. Nyt olemme täällä San Luis-nimisessä kartanossa, jossa te, sen vanhan joukon turvissa, joka meihin on liittynyt, voitte ilmaista isänmaanrakkautenne niin kovalla äänellä, kuin haluatte. Sitäpaitsi ei se enään voi teitä vahingoittaa, koska luultavasti hinta jo on luvattu teidän päästänne.

Ylioppilas kuulteli kauhistuksesta mykkänä tätä kertomusta omista teoistansa.

— Ja nyt, herra, jatkoi palvelija, — on minun isäntäni kiitollisuuden osoitteeksi siitä, että julistitte hänet pääjohtajaksi, määrännyt teidät vänrikiksi ja samalla lähetiksensä. Päänalustanne alta löydätte määräyksenne.

Tämän sanottuaan meni palvelija ulos, jättäen tuon uuden lähetin niiden kummallisten tietojen masentamaksi, joita hän äsken oli saanut.