VIIDESKYMMENES LUKU.

Loihtiminen.

Palajamme Costaliin ja Claroon. Olemme nähneet intianin raivaavan itsellensä tietä ruovoston läpi ja uivan velhovuorta kohden, yhtä välinpitämättömänä Ostutajärven alligatoreista kuin sitä ennen tyynenmeren haj-kaloista. Jos don Marianon palvelijat olisivat voineet häntä seurata vuoren synkkään varjoon, olisivat he nähneet hänen sinne päästyänsä nousevan ylös vedestä, mustan toverinsa kintereillään seuraamana.

Kiivettyään kappaleen matkaa vuoren kuvetta, pysähtyivät Costal ja hänen oppilaansa ison obsidianikiven lohkareen viereen, yhden niistä monista, joita oli siellä täällä vuoren kupeilla. Milloin vajonneena syviin mietteisin, milloin matalalla äänellä ja esi-isäinsä kielellä höpisten muutamia rukouksia, odotti intiani sitä hetkeä, jolloin kuu nousisi korkeimmalleen ja varsinainen loihtiminen alkaisi.

Vihdoinkin tuo toivottu hetki tuli.

— Claro, sanoi intiani vakavalla äänellä, — kun minun esi-isäini jumalat, vanhojen Tehuantepekin kasikein jälkeläisen, joka on nähnyt viisikymmentä sadeaikaa, rukoilemana kuulee ne äänet, joita minä nyt tulen päästämään ja joita he turhaan ovat kolme vuosisataa odottaneet, tulee epäilemättä joku heistä näyttäymään.

— Minä toivon sen, vastasi Claro.

— Varmaankin he tulevat näyttäymään, sanoi Costal, — mutta kuka heistä, sitä en tiedä; joko Tlaloc tahi hänen puolisonsa Matlacuezc.

— Luulisin, ett'ei se vaikuta mitään asiaan sanoi neekeri.

— Matlacuez, sanoi Costal, — on helppo tuntea. Hän on jumalatar ja käy aina valkoisessa puvussa, puhtaana ja valkoisena kuin lilja. Hänen hiuksensa riippuvat vapaina hänen hartioillansa, ikäänkuin ylhäisen sennoran levätti. Hänen silmänsä loistavat ikäänkuin tähtipari, ja hänen äänensä on laulurastaan ääntä suloisempi. Kaiken tämän ohessa on kuitenkin hänen silmäyksensä kauhea ihmiselle, ja ainoastansa harvat sen kestävät.

— Oh, minä voin sen kyllä kestää, sanoi neekeri; älkää sitä peljätkö.

— Tlaloc, jatkoi Costal, — on pitkä kuin jättiläinen. Hänen päätänsä ympäröi seppele eläviä käärmeitä, jotka, hänen hiuksiinsa palmikoituna, alituisesti sihisevät. Hänen silmänsä hehkuvat kuin jaguarin, ja hänen äänensä on raivoisan sonnin äänen kaltainen. Miettikäätte siis hyvissä ajoissa, voitteko kestää sellaista näkyä.

— Olen sanonut teille, vastasi Claro päättävästi, — että tahdon kultaa, ja minusta on yhdentekevä, Tlaloc vaiko hänen vaimonsa näyttää, missä sitä on. Kaikkien kristittyjen ja pakanain jumalien nimessä, enpä olekaan kävellyt näin pitkälle, antaakseni nyt itseäni säikähyttää.

— Näen teidän olevanne vakaa päätöksessänne, toverini. Noh, sittenpä huudankin jumaliani avukseni.

Näin lausuen, otti intiani suuren kiven, meni obsidianilohkareen luokse ja löi kiveä sen kulmaan koko voimallansa. Lyönnit synnyttivät kellon läppäämisen kaltaista ääntä.

Kaksitoista kertaa uudisti Costal saman liikkeen, kullakin kerralla yhtäläisellä voimalla. Lyönnit kaikuivat järven yli ja sen rannoilla olevilta metsäpoluilta; mutta tuskin oli niiden kaukainen ääni tauonnut, kuin vastaus kuului metsästä. Se tuli mitä hirmuisimpana kiljuntana, samana, joka oli kauhistanut don Korneliota puussa ollessaan.

Claro oli yhtä säikähtynyt kuin don Kornelio, mutta toisesta syystä. Hän luuli tuota kiljuntaa pakanallisten jumalain vastaukseksi hänen toverinsa rukouksiin. Hetkisen kuluttua hänen itseensäluottamuksensa palasi, ja hän viittasi Costalille jatkamaan.

— Lyö taaskin, hän sanoi hillityllä mutta vakavalla äänellä. — Se on Tlaloc, kun vastaa. Lyö taaskin.

— Hoh, lausui intiani ivallisesti nauraen, — oletteko niin vähän perehtynyt metsäelämään, että luulette erään mitättömän eläimen kiljuntaa zapotekein jumalan ääneksi.

— Miten, eläinkö tuollaista meteliä pitää? huudahti Claro kummastuneena.

— Niin aivan, eläin se on, vastasi Costal.

— Vähäinen marakatti, jonka voisitte lyödä kuoliaaksi sauvallanne ikäänkuin reppurotan. Ei, suuren Tlalocin ääni on paljon peljättävämpi. Mutta katsokaa, mitäs tuolla on?

Costalin puhuessa osoitti hän toverillensa erästä ratsastajaryhmää, joka, soihdut käsissä, tutki metsän reunaa, ikäänkuin jotakin etsien.

Molemmatkin ystävykset odottivat, kunnes soihdut sammuivat ja ratsastajat katosivat läheisen metsän peittoon.

Costal aikoi juuri jatkaa rukouksiansa, kun hän samalla kohtaa rannalla, josta ratsastajat olivat poikenneet, huomasi näyn, joka pani hänenkin pelkäämättömän sydämensä vapisemaan. Ruovostoon ja aivan veden reunaan ilmestyi äkkiä eräs valkoinen olento ikäänkuin järvestä nousneena.

Se ei ollut pelko, joka pani intianin vapisemaan, vaan uhkuva voittoriemun tunne.

— Vihdoinkin on aika tullut! hän huudahti, tarttuen toverinsa käsivarteen. — Tehuantepekin kasikein loisto tulee nyt jälleen uudistumaan. Katsokaapa tuonne!

Ja puhuessaan hän osoitti erästä naishaamua liljavalkeassa puvussa ja jonka pitkät, mustat kiharat riippuivat hartioilla ikäänkuin ylhäisen sennoran viitta.

— Se on Matlacuezc, jupisi neekeri, tuskin voiden salata kauhistusta, jonka tuo ilmiö hänessä herätti.

— Niin, siitä ei ole epäilemistäkään, vastasi Costal hätäisesti ja riensi neekerin seuraamana järvelle.

Päästyänsä kallion juurelle hyppäsivät molemmatkin veteen ja alkoivat uida takasin rannalle.

Don Kornelio voi nyt puustansa nähdä nuo molemmat seikkailijat, kun he voimallisilla vedoilla halkasivat vettä, ja hän huomasi myöskin heidän nähneen tuon valkosen haamun sekä että he nyt suuntasivat tätä kohden kulkuansa. Hän näki intianin menevän aivan sen lähelle ja hän hämmästyi, huomatessaan hänen ojentavan tätä kohti käsivartensa, ikäänkuin veden jumalattareen tarttuaksensa, kun hänen korvissansa äkkiä kuului kova ääni, joka lausui sanat:

— Kuolema Gaspachon murhaajalle!

Samaan aikaan kuin äänikin, kuului pyssynpamahdus kaikuvan pitkin rantoja.

Costal ja Claro näkyivät kumpikin sukeltavan veteen laukauksen kuullessaan, eikä don Kornelio voinut hetkeen nähdä heitä kumpaakaan.

Tuo valkonen haamu oli myöskin kadonnut, mutta sillä kohdalla, missä se oli seisonut, liikkuivat ruovot kiivaasti, ja don Kornelio luuli kuulevansa sieltä hätähuutoakin; seuraavassa silmänräpäyksessä oli kaikki jälleen ääneti.