KOLMASKYMMENES KAHDEKSAS LUKU.

Huolimatoin etsiminen.

Kun takaa-ajajat olivat ennättäneet sille kohdalle, jossa don Rafael oli poikennut tieltä, he epätietoisina pysähtyivät. Tähän saakka oli heille ollut hänen jälkensä seuraaminen helppoa, mutta metsän hämärässä he ne hukkasivat, vaikka kuutamokin oli. Nyt syntynyt neuvottelu loppui siihen päätökseen, että heidän etsimisensä helpoittamiseksi olisi laskeuminen satulasta ja kaksittain yhdessä ryhmässä etsiminen koko metsän läpi. Sitten olisi heidän, jos eivät etsimisessänsä onnistuisi, palajaminen paikkaan, johon olivat hevosensa kytkeneet.

Päätös pantiin toimeen, ja miehet hajosivat eri haaroille.

Alussa he tekivät työnsä sangen tarkasti, mutta vähitellen heidän intonsa laimeni. Sama ajatus oli heissä kaikissa yht'aikaa herännyt. He muistivat, kuinka helposti eversti oli voittanut kaksi vastustajaansa, etuvartijat, ja nyt johtui heidän mieleensä, että hajaantumalla olivat tehneet kovin hätäisesti ja näin voimansa heikontaneet.

— Niin kirkkaasti kuin kuu nyt kumottaa, huomautti Pepe Lobos etsimätoverillensa, — herättää se minussa erään mietteen…

— Että everstikö voi nähdä meidät, ennenkuin me hänet? keskeytti hänen toverinsa.

— Oh, ei mitään sellaista, vastasi Pepe; tuon saakelin hallituksenpuoltajan kiinnisaaminen on mahdotointa. Ei, minä ajattelin, koska nyt on milt'ei yhtä valoisa kuin päivälläkin, että nyt olisi oiva tilaisuus teille näyttämään, mitä niin kauan minulle olette luvanneet.

— Mitä sitten?

— Juuri tuota temppua, jolla aina voi montepelissä voittaa. [Espanjalainen uhkapeli, jota tähän aikaan Mejikossa paljon käytettiin.]

— Mutta siihen tarvitsee tietysti kortit.

— Ne minulla on… aivan uudet kortit.

— Noh, koska kerta olen luvannut, eikä, kuten aivan oikein olette huomauttaneetkin, meillä ole tuon hallitusystävällisen everstin kiinnisaamisen toivoa, tahdon tehdä teidän mieliksenne.

Kumpikin kapinoitsija istuutui sitten nurmelle, erääsen kuun kirkkaasti valaisemaan paikkaan, ja Pepen otettua esille korttipakan lakkaristansa alkoi opetus, johon opettaja ja oppilas pian olivat niin vaipuneet, että unohtivat kaikki ympärillänsä.

Vähän matkan päässä tästä oli kaksi muuta don Rafaelin, Suarez ja Paoheco-nimistä, takaa-ajajata.

— Kuulkaapa Suarez, sanoi viimeksimainittu. — Viisisataahan dollaria katteini on luvannut sille, joka voi vangita tuon everstin hengissä?

— Niin vastasi Suarez, — viisisataa dollaria, ja se on kaunis raha. Mutta luulettekohan katteinin antavan mitään kaupanpäälliseksi, jos saisi kätensä poikkiammutuksi tahi säärensä poikkihakatuksi tuota hornan everstiä vangitessa?

— Hm, enpä tiedä. Sen kuitenkin luulisin.

— Noh, kuulkaatte minua, Suarez. Viisisataa dollaria olisi sangen hyvä asia teille, joka olette naimisissa ja jolla on perhettä. Minä, joka olen naimatoin, pidän niistä vähän lukua. Minä luovutan siis oikeuteni teille, ja te saatte etsiä everstiä, miten parhain voitte.

Näin sanoen heittäysi Pacheco pitkäksensä nurmelle ja valmistiihe nukkumaan.

— Näinä kahtena viimeisenä yönä, hän lisäsi, — en ole saanut unta rahtuakaan silmiini, ja minun on mahdoton pysyä valveilla kauemmin. Saatuanne everstin vangiksi, tahi kaikissa tapauksissa ennen päivänkoittoa, voitte tehdä hyvin ja palata minua herättämään; muutoin kentiesi nukun liian myöhään.

— Raukka! huudahti Suarez. Minä jatkan ilman teittäkin ja ansaitsen palkinnon yksinäni.

Kova kuorsaaminen oli Pachecon ainoa vastaus.

Tuskin oli Suarez eronnut makaavasta toveristaan, kun hänenkin johtui mieleensä, että koska tämä, joka oli naimatoin, niin pelkäsi henkeänsä, oli hänellä, ollen naimisissa ja perheellinen, vieläkin suurempi syy peljätä omaansa. Näytettyään toverilleen rohkeuttansa, jonka näyttäminen ei hänelle mitään maksanut, päätti hän noudattaa tämän esimerkkiä muuhunkin nähden. Mentyään vielä sata askelta kauemmaksi, hän ojensi itsensä nurmelle ja oli pian unen vallassa.

Don Rafaelin kymmenestä vihollisesta oli siis neljä herennyt takaa-ajamisesta.

Kahden muun välillä heistä oli seuraava keskustelu:

— Oletteko milloinkaan nähnyt kuun kumottavan näin kirkkaasti? kysyi toinen. — Jos eversti on piilossa läheisyydessä, täytyy hänen meidät nähdä.

— Sepä olisi sangen onnetointa, vastasi toinen. — Jos hän sattuisi meidät näkemään, menisi hän varmaankin tipotiehensä.

— Hm, jupisi toinen, — enpä ole aivan varma siitä. Hän ei ole niitä, jotka menevät tiehensä. Oletteko kuullut, miten hän nosti Panchiton satulasta?

— Olen, ja minua karmii jo sitä ajatellessanikin. Pyhä Maria! Kuulitteko mitään?

Nuo kaksi kapinoitsijaa pysähtyivät kuultelemaan. Se oli vaan väärää hälytystä, mutta se sai heidät toisellensa ilmaisemaan sitä pelkoa, jonka everstin maine heissä oli herättänyt. Kun naamari täten oli heitetty pois, sopivat kumpikin siitä, että heti palajaminen määrättyyn kohtauspaikkaan olisi viisainta.

Loput neljä takaa-ajajata jatkoivat nuuskimistansa, mutta tekivät sen niin huolimattomasti, että he pari, kolme tuntia etsittyänsä palasivat yhtä hyvinä aukkoon, jossa heidän toverinsa heitä jo odottivat, paitsi Suarez ja Pacheco, jotka eivät vielä olleet heränneet.

Kuu oli jo laskenut, ja päivä oli sarastamaisillaan. Nuo kahdeksan kapinoitsijaa olivat istuutuneet aukon keskelle ja, tuliluikut polvillansa sekä väkipuukot pistettyinä saappaanvarsiin, he kuultelivat Pepeä.

— Suarez ja Pacheco eivät koskaan tule palajamaan, lausui Pepe vastaukseksi toveriensa arveluihin. Lyönpä vetoa, että tuo Belzebubin eversti on pannut heidät murskaksi, samoinkuin hän teki Panchito-paralle… ja koska me olemme etsineet koko yön, jälkeäkään löytämättä, niin…

— Me etsimme aluemme mitä suurimmalla tarkkuudella, keskeytti yksi, joka oli näyttänyt suurinta pelkoa everstin kohtaamisesta.

— Samoin teimme mekin, lisäsi Pepe. — Kysykääpä tuolta toveriltani. Vaikka emme ole voineet hänen jälkiänsä huomata, on selvä, että tuo hallituksen ystävä on jossakin paikassa tässä metsässä… mihinkäs Suarez ja Pacheco muutoin olisivat voineet joutua? Minun neuvoni on siis, että palajamme sille kohdalle, jossa hän poikkesi maantieltä, ja sitte seuraamme siitä hänen hevosensa jälkiä.

Toiset suostuivat tähän esitykseen, joka myöskin heti pantiin toimeen.

— Saatuamme vihiä hänen piilopaikastansa, jatkoi Pepe, — voimme jakautua kahteen ryhmään, neljä miestä kuhunkin. Toinen ryhmä lähestyy yhdeltä, toinen vastakkaiselta puolelta. Siten saamme hänet väliimme, ja ensimmäinen, joka hänet huomaa, ampuu hänet kuin hullun koiran. Se on varmin keino. Nuo viisi sataa dollaria, jotka katteini on luvannut sille, joka ottaa hänet kiinni hengissä, olisivat kyllä sangen hyvät; mutta minä sanon: kostoa ennen kaikkia. Sitäpaitsi hän kentiesi tuleekin vaan haavoitetuksi, ja silloin voimme kaikissa tapauksissa saada tuon palkinnon.

Pepen neuvo saavutti yleisen hyväksymisen, ja päätettiin viivyttelemättä palata maantielle.

He tulivat tielle, juuri auringon alkaessa kullata palmujen korkeita latvoja, ja nyt alkoi jälkien etsiminen metsän läpi.

Hevosen kavion jäljet, eräs katkennut oksa ja muutamat vihriät sassafrasi-puun lehdet osoittivat selvään sen paikan, missä don Rafael oli metsän läpi ratsastanut.

Seurattuaan hänen jälkiänsä hetkisen, luulivat kaikki, ett'ei karkulainen enään voisi olla kaukana. Kapinoitsijat jakautuivat nyt, kuten päätetty oli, kahteen ryhmään, joista toinen seurasi jälkiä, samalla kun toinen teki kierroksen, ja tunki vastakkaiselta taholta viidakkoon.

Tuon viimeksimainitun ryhmän tehdessä kiertävää liikettänsä, kohtasivat he äkkiä ne ratsastajat, jotka olivat lähetetyt Juan Zapotea ja tuota karannutta viestin viejää takaa-ajamaan. Äskentulleet päättivät nyt yhtyä noihin muihin ja noudattaa yhteistä suunnitelmaa. Tässä tarkoituksessa he jakautuivat kolmeen osastoon ja lähestyivät näin sitä kohtaa, jossa otaksuivat don Rafaelin olevan piilossa.

Neljä ryhmää tunki nyt siis yhteistä keskipistettä kohti, ja tämän keskipisteen sydämessä oli tuo iso cedrelapuu, johon don Rafael oli lymynnyt. Tämä oli everstille sangen vaarallinen hetki.