NELJÄSKYMMENES LUKU.

Karkulaiset vaarassa.

Zapoten ja hänen toverinsa, viestin viejän, tehtyä pitkän kierroksen metsän lävitse, pääsivät he Huajapamiin johtavalle tielle. Heidän aikomuksensa oli matkansa jatkaminen Huajapamiin, jossa arvelivat hallitusystävällisen sotajoukon vielä oleilevan ja jossa luulivat tapaavansa eversti Tres-Villas'en, jonka luokse tuo viestin viejä oli lähetetty. Eipä entinen rosvo eikä hänen toverinsakaan aavistanut, että he äsken olivat erinneet juuri tuosta everstistä.

— Vahinko, muistutti viestin viejä, — ett'emme kysyneet tuon herran nimeä. Se oli joku ylhäinen, hallituksen joukossa palveleva upseri, sen huomasin hänen virkapuvustansa.

— Hoh, vastasi Zapote. — Mitäpä hyötyä meillä hänen nimestänsä olisi? Hän on hukassa, pelkään. On siis saman tekevä, mikä hänen nimensä on.

— Kukapa tiennee, vastasi viestin viejä epäillen.

— Se minua enin suututtaa, jatkoi Zapote, — ett'emme voi tehdä mitään hänen eduksensa. Nyt se ainakin on liian myöhäistä, ja sitäpaitsi, Gaspar-hyväni, on meillä tätä nykyä täysi työ omaa tilaamme ajatellessa. Me olemme vielä kaukana turvallisuudesta.

Molemmat miehet jatkoivat matkaansa, hiipien hiljaa ja varovasti viidakon suojassa.

Tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut, kun he taasen kuulivat metsää samoelevien, don Rafaelia takaa-ajavien miesten äänet. Kumpikin pysähtyi pensaiden muodostaman verhon taakse kuultelemaan. Syvän äänettömyyden vallitessa he kuulivat oksien kahinan ja seuraavassa silmänräpäyksessä he näkivät erään miehen vähän matkan päässä. Hän kävi hiipivin askelin sekä tuliluikku kädessänsä, ja vähän jälkeenpäin ilmestyi kaksi lisäksi ensiksimainitun takana. Kaikki kolme hiipivät varovasti puulta puuhun, käyttäen puunrunkoja satunnaisena suojanansa ja kurkistellen eteenpäin.

Yhdessä näistä miehistä huomasi Zapote vanhan tutun.

— Halloo, Perico! hän huusi.

— Kuka minua huutaa? kysyi Perico.

— Minä… Juan el Zapote.

— Mitä sinä siellä teet? Mistä sinä tulet?

— Leiristä, vastasi Zapote; — katteini on lähettänyt…

— Vai niin, katteini siis tietää meidän ajavamme takaa erästä hallituksen puoluelaista, joka on paennut metsään? Me olemme häntä koko yön etsineet, mutta emme ole häntä vielä löytäneet.

Tässä silmänräpäyksessä liittyi neljäs mies noihin kolmeen jo paikalla olevaan. Zapoten ja viestin viejän onneksi olivat nämä neljä juuri se ryhmä, joka ei vielä ollut tavannut leiristä tulleita ratsastajia, ja he eivät siis tietäneet heidän vanhaa toveriansa, Zapotea, ajettavan takaa karkulaisena.

— Kuten sanottu, jatkoi Zapote, — katteini on lähettänyt minut eräälle asialle toverini, tämän Gasparin kanssa, ja meillä on kova kiire.

Ennenkuin menette, lausui yksi miehistä, — sanokaa meille, oletteko nähneet ketään?

— Ketään? Ketä sitte? Hallituksen ystävääkö, jota te etsitte?

— Niin, eversti Tres-Villasta.

— Eversti Tres-Villasta! huudahtivat Zapote ja viestin viejä kuin yhdestä suusta.

— Erästä pitkää herraa, mustilla viikseillä ja puettu rakuunaupserin virkapukuun.

Selitys sopi aivan tarkalleen siihen henkilöön, jonka Zapote ja Gaspar vähää ennen olivat kohdanneet. He iskivät salaa silmää toisellensa.

— Emme, vastasi sitten tuo entinen rosvo kuivasti, — emme ole nähneet emmekä kohdanneet ketään; mutta me hukkaamme aikaamme. Hyvästi!

— Jumala kanssanne, vastasi Perico.

Jäähyväiset lausuttuansa poistui Zapote toverinensa astuskellen, niinkauan kuin vielä olivat kapinoitsijain näkyvissä, mutta sitten juosten kaikin voiminsa.

Päästyään niin kauaksi, ett'ei heidän enään tarvinnut takaa-ajamista peljätä, heittäytyi Zapote nurmelle kovin alakuloisen näköisenä.

— Mitä meidän nyt on tekeminen? kysyi Gaspar synkällä äänellä.

Zapote ei heti vastannut. Hän näytti olevan mietteisin vajonneena. Äkkiä hän hypähti seisovallensa ja huudahti:

— Eräs miete, oiva miete!

— Ah, mikä sitten?

— Kuulkaapa. Minä tunnen Del Vallen maakartanon piirittäjät, ja te tunnette sen puollustajat. Sillä tavoin me voimme päästä sisään, ja kerran sisään päästyämme otan viisikymmentä miestä mukaani ja pelastan everstin.

— Mutta jos hän sitä ennen joutuu vangiksi tahi tulee surmatuksi? intti Gaspar.

— Silloin koetamme vangita Arroyon. Olemmehan sitten kaikissa tapauksissa ansainneet kunniallisen palkinnon.

— Niin, lausui Gaspar, — eversti voi kentiesi päästä viiran rannalla olevaan bamburuohostoon, ja silloin me kentiesi voisimme hänet pelastaa.

— Vähemmässä kuin kahdessa tunnissa voimme ennättää takaisin apumiehinemme. He voivat helposti hyökätä ulos Del Vallesta nyt, kun milt'ei kaikki piirittäjät ovat etsimässä. Pian, rientäkäämme joutuin maakartanoon!