VIIDESTOISTA LUKU.
Reading edition
Ylioppilaan pelastus.
Tuo kummallinen näky hälvensi vieläkin kerran intianin vakavuuden; hän antoi aironsa levätä ja rupesi uudestansa nauraa hohottamaan.
Makuuverkon silmien läpi voi ylioppilas nyt nähdä häntä pelastamaan tulevia. Hän näki intianin kääntyvän kumppaniinsa päin ja osoittavan puiden latvoihin, joita neekeri näytti katselevan yhtä suurella pelvolla kuin hän itsekin.
Don Kornelio ei voinut myöskään käsittää, mitä nauramista tässä näyssä oli, joka kahtena kauheana tuntina aina päivän noususta asti oli hänessä vaikuttanut mitä suurinta kauhistusta; vaan sanaakaan virkkamatta hän odotti tämän sopimattoman ilkkumisen selitystä.
— Soutakaamme hiukan etäämmälle, änkytti neekeri, — voidaksemme paremmin neuvotella, mitä meidän on tehtävä.
— Mitäkö on tehtävä! huudahti Costal, puhuen nyt vakavasti. — Siitä ei tarvitse mitään neuvottelua.
Tätä lausuessaan laski hän aivan tyynesti aironsa purren pohjalle ja otti tuliluikkunsa.
— Mitä aijotte tehdä? kysyi Claro peloissansa.
— Ampua yhden tiikereistä tietysti. Sen saatte heti nähdä. Pysykää hiljaa, herra ylioppilas, jatkoi hän, puhuen don Korneliolle, joka yhä lojui kyyryisissään makuuverkossa ja joka pelvosta ei voinut puhua eikä liikkua.
Tässä silmänräpäyksessä antoi jaguari kuulua murinaa, joka pani veren Claron suonissa hyytymään, ja kiskoi käyrillä kynsillänsä irti tamarindipuun kuorta; samalla kun sen hehkuvat silmät olivat kiinnitetyt Costaliin, joka oli lähinnä.
Jaguarin raivosta huolimatta, kohotti intiani tuliluikun olkapäähänsä, tähtäsi tarkkaan ja laukasi. Milt'ei yht'aikaa kun pamahtikin, tuli tuo mahdotoin eläin suin päin puusta ja putosi raskaasti veteen.
— Pian, Claro! huudahti intiani. — Yksi nykäys airolla… pian, muutoin on tuo toinen meidän niskassamme!
Costal veti puhuessaan vyöltään pitkän veitsensä, valmiina itseänsä puolustamaan.
Niin halukas kuin neekeri olisi ollutkin pääsemään tästä pois, lamautti pelko hänen voimansa, ett'ei hän saanut purtta hievahtamaankaan. Naarasjaguari kiukuissaan koiraksen kuolemasta ja levotoinna pentujensa puolesta antoi kuulua ilkeätä kiljuntaa ja syöksyi sitten ylioppilaan kimppuun. Tästä heilahti kuitenkin äkkiä makuuverkko, jolloin jaguari päästi kyntensä irti ja putosi purteen. Pedon ruumiin paino vei tuon pienen purren kumoon, ja samassa katosivat intiani, neekeri ja jaguari veteen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyivät kuitenkin kaikki kolme taasen vedenpinnalla, Claro puolihulluna säikähdyksestä ja huitoen ympärillensä epätoivon voimalla.
Neekerin onneksi osasi Costal uida kuin haijikala, ja äkkiä syöksyi hän Claron ja jaguarin väliin, pitäen veitseään hampaidensa välissä.
Nuo kaksi vastustajaa, jotka nyt iskivät silmää toisillensa, pysähtyivät hetkeksi, ikäänkuin mitatakseen välillänsä olevata matkaa. Silmä katsoi silmään, ampujan silmäin ilmaistessa tyyntä rohkeutta, samalla kun jaguarin silmät rajusti kierivät kuopissansa.
Äkkiä ampuja sukelsi, ja naarasjaguari, hämillään vihollisensa äkillisestä katoamisesta, jäi hetkeksi liikkumatta veteen. Sitten se kääntyi ympäri ja alkoi uida takaisin puuta kohden, johon oli pentunsa jättänyt.
Ennen sinne pääsemistänsä alkoi se kuitenkin rajusti huitoa käpälillänsä, vajosi sitten osaksi veden alle, ikäänkuin joku pyörre olisi vetänyt sitä alespäin. Sitten se taasen kohosi vedenpintaan, kääntyi seljälleen ja meni hengetönnä virran mukana. Pitkä, punanen haava ammotti sen vatsasta, ja vesi oli sen ympärillä tummaa sekä verensekaista.
Intiani nousi nyt vuorostansa veden pinnalle, vilkasi ympärillensä ja ui sitten purren luokse, jonka virta oli vienyt kappaleen matkaa puista. Purren saavutettuansa, käänsi hän sen jälleen pystyyn, kiipesi siihen ja souti takasin ylioppilaan luokse.
Lantejas ei ollut vielä toipunut intianin kylmäverisyyden vaikuttamasta hämmästyksestänsä, ennenkuin tämä saapui puiden luokse ja alkoi veitsellänsä halkaista makuuverkkoa. Hän valitsi yksinkertaisimman keinon ylioppilaan pelastamiseksi, kuin että olisi koettanut saada häntä pois makuuverkon reunan yli.
Tässä silmänräpäyksessä kuului Claro, joka vielä uiskenteli vedessä, huutavan:
— Jaguarien nahat! Aijotteko jättää ne hukkaan? Ne ovat, Costal, kahdenkymmenen dollarin arvoiset.'
— Uikaa niiden jäljessä, Claro, minulla ei ole aikaa, vastasi intiani, vetäen Lantejaan makuuverkon pohjasta kanotiin.
— Vaikka olisin simppu, vastasi neekeri, — en sitä tee. Kuka sen tietää, vaikka ne vielä olisivat hengissä? Menkööt ne minulta maailman ääriin saakka! Ohoi, Costal! soutakaa tänne ja ottakaa minut purteenne. Minulla ei ole laisinkaan halua uida noiden tamarindipuiden alle, joissa kalkkarokäärmeitä vilisee.
— Noh, tulkaa sitten, mutta varovasti, sanoi Costal, — muutoin te kaadatte purren uudestaan.
— Jesus, Jumala! huudahti don Kornelio, vihdoinkin kyeten puhumaan. — Jesus, Jumala! hän kertoi, ollen, ei juuri aivan pelvotta, kahden oudon parissa, joista toinen oli punainen ja toinen musta, ja joista tippui vettä molemmistakin, ja joiden tukka oli keltaisen vaahdon peittämä.
— Mitä, herra ylioppilas? muistutti Claro sävyisästi. — Siinäkö onkin kaikki kiitos, jonka teille tekemästämme palveluksesta meille annatte?
— Suokaatte anteeksi, hyvät herrat, änkytti don Kornelio; — minä olin niin kauheasti peljästyksissäni. Onpa minulla paljon syytä olla teille kiitollinen.
Ja nyt, saatuaan enemmän luottamusta, ilmaisi, ylioppilas heille soveliailla sanoilla lämpimän kiitollisuutensa sekä lopetti toivottamalla intianille onnea pelastumisensa johdosta noista häntä uhkaavista vaaroista.
— Niin, vastasi Costal, — olen todellakin antautunut vaaraan. Olin aivan hikinen, ja tämä lemmon vuorivesi on jääkylmää. Enpä laisinkaan kummastuisi, jos saisin aika nuhan tästä kylvystä.
Ylioppilas kuuli hämmästyneenä tätä odottamatointa selitystä. Tuo mies, jonka vallattomuuteen asti menevätä rohkeutta hän äsken oli katsellut, ajatteli ainoastaan nuhan saamisen vaaraa.
— Kuka te olette? kysyi don Kornelio väkisinkin.
— Minäkö? vastasi Costal. — Olenpa intiani, kuten näette… zapoteki… don Matias de la Zancan entinen tiikerin pyydystäjä… nykyään don Mariano de Silvan palveluksessa… huomenna tiesi missä.
— Don Matias de la Zancan! kertoi ylioppilas. — Sehän on minun setäni.
— Vai niin, lausui Costal, — vai teidän setänne. Jos te aiotte mennä hänen kartanoonsa, en voi teitä sinne viedä, sillä se sijaitsee kukkuloilla, joihin ei pääse kanotilla. Mutta kentiesi teillä onkin hevonen?
— Olihan minulla sekin, mutta luultavasti on tulva vienyt sen mukanansa, eikä minulla ole juuri minkäänlaisia syitä sen menettämistä suremaankaan.
— Noh, jatkoi Costal, sittenpä on parasta, että seuraatte minua kotiini. Sieltä voitte kyllä saada hevosen, joka vie teidät setänne kartanoon. Mutta ensiksi, hän lisäsi, luoden silmänsä tamarindipuihin, — on minun etsiminen tuliluikkuni, joka kanotista putosi. Se kivääri on liiaksi hyvä poisheitettäväksi. Se on kaiketikin tuolla, missä kanoti meni kumoon, ja teidän suostumuksellanne, herra ylioppilas, minä sen etsin. Kas niin, Claro, soutakaapa takaisin makuuverkon alle.
Claro totteli, vaikka silminnähtävästi hiukan vastahakoisesti. Kärmeiden sihinä kuului vieläkin hänen korvissaan.
Perille tultuansa asettui Costal kokkaan, nosti kätensä päänsä yli ja sukelsi uudestaan veteen. Isoon aikaan eivät katselijat häntä laisinkaan nähneet; mutta siellä täällä vedenpinnalla nousevat kuplat näyttivät, missä hän liikkui etsimässä verratointa tuliluikkuansa.
Vihdoinkin nousi hänen päänsä vedenpinnalle ja sitten koko ruumiinsa. Hän piti kiväärinsä lujasti toisessa kourassaan, ja muutamalla voimakkaalla nykäyksellä ui hän kanotin luokse, johon hän vikkelästi kiipesi. Costal otti nyt airon käteensä ja alkoi soutaa Las Palmas-nimistä maakartanoa kohden.
Vaikka tulvan ankaruus tähän aikaan jo osaksi oli tauonnut, oli kuitenkin virta vieläkin sangen kova, joka ynnä ympäri ajelehtivien puiden ja muiden esineiden tuottamat vaarat tekivät purren varovasti ohjaamisen tarpeelliseksi. Täten viipyi matka niin, että ylioppilas ja hänen pelastajansa vasta päivällisen aikaan pääsivät kartanon näkyviin.
Samassa silmänräpäyksessä näkyi kaksi venhettä tulevan tuolta rintavarustuksella suojatulta tieltä, joka johti kartanoon, ja ohjaavan suuntansa sitä korkeata harjua kohti, joka oli kartanon takana, hiukka sen pohjoispuolella. Ensimmäisessä näistä venheistä näkyi kaksi soutajaa ynnä eräs jokseenkin papin puvun näköiseen matkapukuun vaatehittu mies sekä satuloittu ja suitsilla varustettu muuliaasi. Toisessa venheessä oli kaksi herraa ja kaksi naista Nuo viimeksi mainitut olivat nuoria tyttöjä, molemmillakin tuuheat kukkaseppeleet päässänsä ja hoitaen taitavasti airojansa. Nämä olivat don Mariano de Silvan kaksi tytärtä, Gertrudis ja Marianita. Toinen herroista oli don Mariano, ja toisen tunsi Costal ilomielin tuoksi rohkeaksi upseriksi, joka häneltä oli kysynyt tietä, ja ylioppilas eilispäivän matkatoveriksensa: don Rafael Tres-Villakseksi.
Hetken kuluttua ennättivät nämä kaksi venhettä harjun juurelle, ja matkustaja nousi muulinensa maihin. Kiivettyään ensin satulaan, tervehti hän toiseen venheeseen jääneitä ja ratsasti sitten pois, don Marianon ja hänen tyttärensä huutaessa:
— Hyvästi, hyvästi, herra Morelos! Hyvästi!
Kumpikin venhe palasi sitten kartanoon, johon saapuivat milt'ei samaan aikaan kuin kanotikin, jossa ylioppilas, intiani ja neekeri olivat.
— Sennor don Mariano, lausui Costal, — tässä on muuan matkustaja, jonka olen rohjennut tuoda teidän vierasvaraiseen kotiinne.
Tätä lausuessaan osoitti intiani tuota kanotissa istuvata ylioppilasta.
— Hän on tervetullut! vastasi don Mariano,ja käskettyään vieraan tulemaan mukana, nousi seurue maalle sekä katosi pian kartanon pääportin kautta, sillä välin kun Costal, Claro ja palkolliset soutivat venheet kartanon ympäri ja tulivat sen sisälle erään takaportin kautta.