KAHDESKYMMENES YHDEKSÄS LUKU.

Viesti.

Vähän äsken kertomaimme tapausten jälkeen sai katteini Tres-Villas käskyn heti yhtymään rykmenttiinsä. Caldelas'en, joka tähän aikaan oli nimitetty majoriksi, täytyi myöskin jättää Del Valle, ja kartanon vartijaväki asetettiin sen vuoksi erään katalanin, luutnantti Veraeguin, komennon alle.

Lähinnä seuraavalla ajalla otti don Rafael tehokasta osaa sotaretkeen, ja taisteltuaan Mejikon milt'ei jokaisessa maakunnassa, komennettiin hän vihdoin takasin Oajacaan, olemaan avullisena Huajapamin piirityksessä. Tänne matkallansa hänet muutama silmänräpäys nähtiin Roquetan saaresta.

Huajapamissa hän tapasi vanhan toverinsa, Caldelas'en, joka oli ylennyt kenraaliksi, sillaikaa kun don Rafael, ollen vähemmän onnellinen, ei ollut ehtinyt pitemmälle kuin everstin arvoon.

Tällaiset olivat lyhykäisesti kerrottuina don Rafaelin kohtalot olleet siihen asti, kun Julian-niminen paimen tuli Huajapamin edustalla olevaan leiriin.

Tämän sanansaattajan tulo herätti don Rafaelin rinnassa ankaran liikutuksen. Poissaolo, joka tukahuttaa pintapuolisen lemmen, vaikuttaa aivan päinvastaisesti syvään rakkauteen. Tämä toteutui don Rafaeliinkin nähden. Hän eli toivossa, että Gertrudis kentiesi jonakuna päivänä lähettäisi hänelle anteeksiantamisen ja lemmen sanoman. Eipä siis ihme, että hän tuli liikutetuksi sanansaattajan saapumisesta näiltä maaseuduilta!

— Noh, Julian, sanoi hän teeskennellyllä, välinpitämättömällä äänellä, — teillä on minulle uutisia — poikaseni? Toivoakseni eivät kapinoitsijat ole valloittaneet linnoitustamme?

— Eipä suinkaan, herra eversti, vastasi Julian; — kartanossa olevat sotilaat valittavat ainoasti, ett'ei heillä ole mitään tekemistä. Pieni retki maakuntaan, jolloin he saisivat ryöstää jonkun rikkaan kartanon, olisi heistä mieluisempi. Niistä uutisista päättäen, joita minulla on kerrottavana, näkyy kuitenkin, ikäänkuin ei heidän enään tarvitsisi tätä kauan varrota.

— Te tuotte siis uutisia vihollisesta? kysyi eversti, tuntien pettyneensä.

— Niin, herra eversti, mutta minulla on muitakin viestejä, ja alkaakseni vähemmän tärkeästä, luulen teitä iloittavan kuulla, että minä tuon mukanani teidän lemmikkinne, Roncadorin.

— Roncadorinko?

— Niin, sen uskollisen hevosen, jonka te, herra eversti, menetitte Las Palmas'in luona.

— Kuka sen on lähettänyt? kysyi äkkiä don Rafael.

— Oh, herra eversti, kukapa muu kuin don Mariano de Silva! Yksi hänen miehistänsä toi tuon elukan Del Valle'en kolme päivää sitten ynnä terveisiä hänen isännältänsä, että tämä luuli noin uljaan hevosen omistajan mielellänsä haluavan saada sen takaisin. Koska satula ja päitset olivat joutuneet hukkaan, lähetti hän uudet palvelijansa mukana. Oh, kuinka komeat ne olivat, päitset kauniilla, punaisista silkkinauhoista tehdyllä töyhtöllä otsapuolessa!

— Missä ne nauhat ovat? kysyi don Rafael innokkaasti, ajatellessaan Gertrudis'in käden ne päitsiin sitoneen.

— Eräs meidän miehistä, Felipe, ne otti, tehdäksensä niistä kokardin.

— Felipe on pässinpää, ja tulee joskus saamaan maksaa sormisyhelmästänsä.

— Sen minäkin hänelle sanoin, herra eversti, mutta hän otti ne sittenkin. Sitäpaitsi oli don Marianon palvelijalla myöskin kirje teille.

— Ah, miksi ette sitä ensiksi minulle sanonut?

— Minä aloin alusta, herra eversti, vastasi tuo hidasluontoinen Julian. — Tässä on kirje.

Don Rafaelin käsi vapisi kirjettä ottaessaan, ja teeskennellen välinpitämättömyyttä hän laski sen avaamatta kädestään vieressään olevalle pöydälle.

Hän luuli kirjeen olevan Gertrudis'elta, ja hän viivytteli siis sen lukemista, kunnes hän yksinäisyydessä saisi siitä nauttia.

— Noh, Julian, hän sanoi, hetken valjettuansa, — onko teillä minulle vielä jotakin kertomista?

— On, herra eversti; tärkein kaikista. Arroyo, Bocardo ja heidän rosvonsa ovat palanneet niille seuduille, ja luutnantti Veraegui käski minun teille sanomaan…

— Arroyo, Bocardo! huudahti don Rafael, samalla heräten suloisista unelmistansa koston mietteisiin. — Pyytäkää luutnantti Veraeguitaa antamaan hevosille kahta vertaa enemmän kauroja ja pitämään ne valmiina taisteluretkeen. Niin pian kuin voin, tulen hänen luoksensa, ja silloin takaa-ajo alkaa. Pyhän neitsyen nimessä, minä otan kiinni nämä molemmat konnat tahi sytytän koko maakunnan tuleen! Hyvästi, Julian.

Niin pian kuin sanansaattaja oli teltasta poistunut, otti don Rafael kirjeen pöydältä ja piti sitä muutaman sekunnin kädessänsä, rohkenematta sitä avata. Hänen sydämensä sykki ankarasti, sillä hän ei epäillyt sen olevan Gertrudis'elta, ja tämä oli ensimäinen muistamisen merkki, jonka don Rafael oli häneltä saanut milt'ei kahteen vuoteen eli aina siitä ajasta asti, jolloin hän rupesi kuningasvaltaa kannattamaan.

Vihdoin hän avasi kirjeen. Se oli naisen käsialaa, joka kuitenkin enemmän oli Marianitan kuin Gertrudis'in käsialan näköistä, ja sisälsi ainoastaan seuraavat sanat:

"Las Palmasin asukkaat eivät ole unhottaneet saareensa kokea ystävyyttä don Rafael Tres-Villas'elta sangen täpärissä oloissa ja luulevat tekevänsä eversti Tres-Villas'en mieliksi, lähettämällä hänelle takaisin sen jalon eläimen, jota eversti Tres-Villas'ella on niin paljon syytä pitää arvossa."

— Ystävyyttä, lausui don Rafael katkerasti, — mikä kiittämättömyys! Palvelus, jonka tähden olen rikkonut valan, jonka vannoin murhatun isäni pään nimessä. Tätä ne nimittävät ystävyydeksi… muka tavalliseksi kohteliaisuudeksi. Minun on koettaminen heittää mielestäni ne, jotka minun niin ovat unohtaneet.

Ja katkerasti huoaten meni eversti pääkenraalin telttaan, johon sotaneuvosto tällä hetkellä oli kokoontumaisillaan.

Mielikarvaudestansa huolimatta ei don Rafael kuitenkaan repinyt kirjettä eikä sitä poiskaan heittänyt. Kentiesi oli Gertrudis'en käsi sitä koskettanut, ja tätä ajatellen hän pisti sen huolellisesti lakkariinsa.

Pääkortteeriin mennessään tuli hän ajatelleeksi erästä asiata, joka hänen mieleensä tyynnyttäväsi vaikutti. Gertrudis tiesi, kuinka suuressa arvossa hän Roncadorin piti, jota tämä niin usein oli kädellänsä hyväillyt. Senköhän tähden hevonen lähetettiin hänelle takasin? Kentiesi se myöskin oli hän, joka oli sitonut ruusukkeen noihin päitsiin, muistuttaaksensa niistä onnellisista päivistä, joina tämä niin usein samalla tavoin oli hänen hevostansa koristanut?

Tämä mahdollisuus tuotti hänelle iloa.