NELJÄSKYMMENES ENSIMMÄINEN LUKU.

Pelastettu.

Yksin jääneenä alkoi don Rafael tyynesti miettiä asemaansa. Hän ei voinut kieltää pakoonpääsemisen toiveensa olevan sangen epävarmoja, ja että hänellä, jos ei joku aavistamatoin sattumus häntä auttaisi, oli äärettömän vähän toivoa tulla häntä uhkaavasta vaarasta pelastetuksi.

Hänellä ei kuitenkaan ollut yhtään aikaa hukattavana, vaan hänen täytyi heti tehdä päätöksensä.

Hän viipyi ainoastansa silmänräpäyksen, miettiäksensä, miten hänen olisi hevosellansa menetteleminen. Ensiksi hän ajatteli jättää sen sinne, mutta sitten johtui hänen mieleensä, että tuosta eläimestä kentiesi tulisi olemaan hänelle hyötyä. Se voisi olla jonkinlaisena liikkuvana suojuksena, jonka takana hän voisi suojella itseänsä takaa-ajajiensa luodeilta. Ja jos hän ensiksi pääsisi onnellisesti viidakosta, voisi hän sitten helposti paeta Roncadorin nopeuden avulla. Tästä syystä hän päätti jälleen etsiä hevosensa.

Hän ei ollut käynyt montakaan askelta, kun epäselvä äänien sorina tuli hänen korviinsa. Hän kuulteli, mutta kun äänet eivät kuuluneet lähestyvän, jatkoi hän matkaansa siihen viidakkoon, johon hän Roncadorin oli jättänyt.

Tuo eläinraukka ei ollut, vaikka nälän ja janon vaivaamana, tehnyt minkäänlaisia irtipääsemisen yrityksiä. Se seisoi yhä vielä sen puun juurella, johon don Rafael oli sen sitonut.

Taluttaen hevosta ohjaksista, alkoi don Rafael nyt niin joutuin kuin suinkin astua sen pensas- ja köynnöskasvi-sokkelon läpi, joka peitti maan. Aurinko, joka silloin tällöin vilahteli lehvien lomatse, teki hänen suuntansa etelään päin ohjaamisen mahdolliseksi, suuntaan, johon Zapote oli häntä neuvonut menemään.

Eipä viipynyt kuitenkaan kauan, ennenkuin äänien kuuluminen sieltäpäin pakoitti häntä pysähtymään.

Sieltä kuului selvästi useamman miehen ääniä, jotka huutelivat toisillensa, ja don Rafael huomasi levottomana näiden häntä lähestyvän. Hän kuulteli tarkasti, vastaisiko tähän yhtään ääntä vastakkaiselta taholta, koska hän siinä tapauksessa olisi saarretuksi tulemisen vaarassa. Hän ei tietänyt vihollistensa lukua, mutta huudot ilmaisivat hänelle, ett'ei jono vielä ollut häntä täydellisesti saartanut, ja että siis vielä oli hiukan pelastuksenkin toivoa.

Hänen näin korvat pörössä kuullellessaan, oivalsi hän erään äänen, josta hän tajusi, ett'ei se tullut keltään ihmisolennolta. Se oli eräin tikan kuivaneesen puuhun nokittamista. Tämä ääni kuului hänen korviinsa ikäänkuin ystävän ääni. Se ilmaisi hänelle, ett'ei sillä taholla, josta se tuli, yksikään ihminen ollut metsän hiljaisuutta häirinnyt.

Silmänräpäystäkään epäilemättä alkoi don Rafael mennä ääntä kohti, linnun kestävän nokituksen johtamana.

Hän oli vielä vähän matkan päässä siitä kuivaneesta puusta, josta tikka haki ruokaansa, kun tuo lintu hänet huomasi ja pakeni metsään.

Don Rafael pysähtyi nyt ja käänsi korvansa kuultelemaan. Iloksensa luin huomasi takaa-ajajiensa äänen heikommaksi. Hän oli siis heistä kau'ennut.

Turvatakseen itseänsä takaa-ajajilta, käytti don Rafael nyt viekkautta, jonka hän oli oppinut intianeja vastaan tehdyillä sotaretkillänsä. Hän otti maasta kaksi kuivaa oksaa, joita hän löi toisiinsa, synnyttäen täten tikan nokittamisen kaltaista ääntä. Tehtyänsä tätä jonkun kerran, hän palasi takasin siihen suuntaan, josta äänet olivat pakoittaneet häntä poikkeamaan. Hän oli vakuutettu tien nyt olevan auki tähän suuntaan, jos ei vaan hänen takaa-ajajansa jälleen palajaisi, joka kuitenkaan ei ollut luultavaa.

Puolen tuntia kuljettuansa pensastossa, pysähtyi don Rafael, virkistääkseen itseänsä papaupuun hedelmillä, jotka hänen ympärillänsä kasvoivat. Niiden mehukas, meloninkaltainen ydin sammutti sekä nälän että janon.

Puolipäivä oli jo kulunut, ja auringon säteet valuivat vinoon oksien lomatse don Rafaelin jatkaessa matkaansa. Vähän tämän jälkeen hän huomasi harvemmiksi tulevien puiden välistä Ostuta-virran, joka virtasi tyynenä, juosten korkeita bamburuohoja kasvavien rantojen välissä. Hän ei viivytellyt piilopaikan etsimistä. Sen metsän reuna, josta hän oli tullut, ulottui muutaman askeleen bamburuohostosta, ja mennen tuon avonaisen paikan poikki niin joutuin kuin suinkin, katosi pakolainen bamburuohostoon.

Tuon jättiläisruohon peitossa hän tunsi itsensä turvallisemmaksi. Piilopaikastansa voi hän katsella virran yli, ja muutamista isoista kivistä, jotka olivat virran keskellä, tunsi hän sen paikan ja tiesi, ett'ei hän voinut olla etäällä Ostuta-virran poikki vievästä kahlauspaikasta, johon kaksi vuotta sitä ennen hänen Arroyon ja tämän rosvojen takaa-ajaminen oli häntä johtanut. Äkkiä hän kuuli takanansa huutoa ja hevosen astuntaa. Nämä äänet tulivat siitä joukosta, joita Arroyo oli lähettänyt häntä takaa-ajamaan ja jotka nyt tyhjin toimin leiriin palasivat.

Paremmaksi vakuudeksi vetäytyi don Rafael peremmälle ruovostoon, varovasti taivuttaen kädellään tieltänsä bamburuokoja, eikä ratsastajilla, vaikka he ratsastivat ainoastansa vähän matkaa hänestä, ollut aavistustakaan vihollisensa niin lähellä olemisesta.

Yhä kuullellen, kuuli don Rafael kahlauspaikan yli menevien hevosten molskimisen, ja muutama minuutti sen jälkeen vallitsi tällä-paikalla syvä hiljaisuus.