NELJÄSKYMMENES YHDEKSÄS LUKU.

Levotoin yö.

Onnellisesti pelastuttuansa Arroysta ja hänen rosvoistansa seurasi don Kornelio vaistomaisesti Costalia, joka joutuin ohjasi suuntansa Ostutajärvelle, voidaksensa alkaa loihtimisensa ennen kuun nousemista.

— Päästyänsä järven lähelle, ilmoitti katteini tovereilleen aikomuksensa jäädä odottamaan heidän palajamistansa, sittenkun he olisivat kohdanneet Tlalocin ja hänen puolisonsa Matlacuezc'in. Costal myöntyi saneen mielihyvissään tähän esitykseen ja lupasi etsiä katteinille soveliaan lepopaikan.

Vähän tämän jälkeen ilmaisi tuulen viileys, ett'ei järvi enään ollut kaukana, ja kaunis, siimekkäinen palmulehto tarjosi ystävällistä suojaa don Korneliolle. Neekerin valmistettua tähän sammalista ja parista huopapeitosta katteinille vuoteen, menivät hän sekä Costal järvelle päin ja olivat pian näkyvistä.

Yksin jääneenä pani katteini maata niin mukavasti, kuin asianhaarat sallivat, ja alkoi mielessään muistella päivän vaihtelevia tapauksia; mutta pian hänen silmänsä ummistuivat ja hän vajosi uneen.

Hänen leponsa ei kuitenkaan jäänyt kauan häiritsemättä, sillä tuskin tuntiakaan siitä, kun hän oli nukkunut, herätti hänet eriskummainen ääni, ikäänkuin kellonläppäys jostakin läheisestä kirkosta.

Alussa luuli hän uneksivansa, ja että tuo kuulemansa ääni tuli hänen syntymäkaupunkinsa kirkonkelloista; mutta silmänräpäyksen mietintö sanoi hänelle, että hän oli valveilla.

Ääni, joka hetkeksi oli valjennut, alkoi uudestansa, ja don Kornelio laski kaksitoista lyöntiä, heleitä sekä harvoja, ikäänkuin iso kello ilmoittaisi keskiyön hetkeä. Todella olikin nyt tämä aika yöstä, kuten don Kornelio voi nähdä kuusta, ja tämä huomio tuntui kauhealta hänen mielessään.

Nuo kummalliset kellonlyönnit kuuluivat taaskin ilmassa, ja don Kornelio kuuli nyt niiden tulevan järveltä tahi sen keskellä olevasta velhovuoresta. Ne tuntuivat olevan merkkejä intianilaisten jumalain herättämiseksi vuosisataisesta unestansa.

Voidakseen, jos mahdollista keksiä, noiden kamalien äänien syytä, päätti don Kornelio kiivetä erääsen lähellä olevaan, korkeaan puuhun.

Tähän päästyään hän loi tähysteleviä silmäyksiä järvelle, jonka yli hänen korkeasta asemastansa oli lavea näköala. Ei mitään outoa ollut nähtävissä; mutta sen sijaan hän nyt kuuli uuden äänen, yhtä kammottavan kuin nuo salaperäiset kellonlyönnitkin. Kuului ikäänkuin kokonainen kööri ääniä, ja ne tuntui tulevan joidenkuiden tähän asti tuntemattomain jättiläisolentojen keuhkoista.

Ajatus jostakin yliluonnollisesta pani katteinin vapisemaan niin, että hän oli puusta putoamaisillaan. Hänen puun juurella seisova hevosensa säikähti yhtä lailla kuin herransakin ja, temmaten itsensä irti, juoksi se Costalin ja Claron hevosten luokse, jotka seisoivat rantaa lähempänä.

Toisellakin taholla olivat nuo omituiset kellon lyönnit herättäneet säikähdystä. Tuskin kauempana kuin pyssynkantaman matkalla katteinista ja puiden takana piilossa voitiin huomata nelimiehinen ryhmä keskenänsä juttelevan. He olivat don Marianon palvelijoita.

Heidän isäntänsäkin oli kuullut läppäyksen ja koetti turhaan selittää tuota outoa ilmiötä.

Tässä silmänräpäyksessä kuuluivat nuo takana olevasta metsästä tulevat, kamalat kirkunat, jotka herättivät donna Gertrudis'en ja panivat häntä nostamaan päätänsä, kauhistuksesta kiljahtaen.

Samassa tuli eräs palvelija, Castrillo, kantotuolille, kasvot lumivalkeina säikähdyksestä.

— Mitä siellä on? kysyi don Mariano, peljästyneenä palvelijan kurjasta näöstä.

— Ah, herra, vastasi palvelija, tämä paikka on varmaankin lumottu, ja mitä pikemmin me pääsemme tästä pois, sitä parempi.

— Pitäkää aseenne valmiina, vastasi don Mariano, — kaiketi ovat ne jaguareja, jotka tässä ympäristöllä kiljuvat.

— Ah, herra, vastasi palvelija, pudistaen päätänsä; — jaguarit eivät koskaan kilju tuolla lailla, ja kaikki meidän aseemme olisivat hyödyttömiä pimeyden valtoja vastaan. Kuulkaa… nyt se taasen alkaa?

Jälleen kuului metsästä pitkäveteistä kiljuntaa, joka vastaanväittämättä oli sangen vähän jaguarin tahi muun tunnetun eläimen äänen kaltaista.

— Oi, isäntä, paetkaamme tästä paikasta, kun aikaa vielä on.

— Mutta mihinkäs me menisimme? vastasi don Mariano, luoden levottoman silmäyksen kantotuoliin. Lapsiraukkani… hän voi tuskin kestää matkan jatkamisen vaivoja.

— Ah, isäni, sanoi Gertrudis, — älkää minua ajatelko. Minä kävelisin ennemmin vaikka jalkasin, kuin jäisin tähän kauheaan paikkaan kauemmaksi.

— Noh, niin, sanoi don Mariano. Tapahtukoon, kuten sinä sanot. Valjastakaa juhdat, hän lisäsi, kääntyen palvelijaan, — ja lähtekäämme heti. Koettakaamme päästä San Carlos'een.

Sillä aikaa istui don Kornelio yhä puussansa, milt'ei puolikuolleena säikähdyksestä, kuunnellen, kuten hän luuli, puhetta jonkun intianilaisen jumalan ja tämän pakanallisen palvelijan, Costalin, kesken.

Äkkiä kiljunta taukosi. Äänettömyys kesti kuitenkin vähän aikaa, sillä pari minuuttia tämän jälkeen kuuli katteini toista ääntä, ikäänkuin kaukana olevilta ihmisiltä.

Vähitellen tulivat äänet lähemmäksi, ja don Kornelio rupesi luulemaan heitä Costaliksi ja Claroksi, jotka palaisivat. Hän huomasi kuitenkin pian erehdyksensä. Äänet eivät tulleetkaan järveltä, vaan vastakkaiselta taholta. Sitäpaitsi hän nyt näki useita valkeita, ikäänkuin palavia soihtuja, joita nuo puhujat näkyivät kantavan ja joita, siitä nopeudesta päättäen, jolla ne etenivät, hevosella ratsastavat miehet pitelivät.

— Keitähän he lienevät? ajatteli don Kornelio; — eihän he vaan lienee Arroyo rosvoinensa?

Tuskin oli hän lausunut tämän arvelun, kun eräs ratsastajajoukko ratsasti lähellä järvenrantaa olevalle aukealle, ja don Kornelio tunsi heti ne kaksi etupäässä ratsastajaa Arroyoksi sekä Bocardoksi.

Ratsastajat näkyivät ratsastavan edestakasin, etsien pensastosta joka haaralta, ikäänkuin he jotakin hakisivat.

Ratsastajat, lähestyessään rantaa, kulkivat pitkin ruovostoa, huomaamatta noita kolmea, puiden alla seisovata hevosta.

Soihdut heitettiin nyt pois, ja ratsastaen erään järven muodostaman lahdelman ympäri, katosivat ratsastajat don Kornelion näkyvistä.

Kuu, joka samassa silmänräpäyksessä kumotti kirkkaammin, salli hänen paremmin nähdä järveä ja sitä ympäröivää ruovostoa. Taasen vallitsi paikalla äänettömyys, kun don Kornelio äkkiä luuli havaitsevansa liikettä ruovostossa, ikäänkuin joku raivaisi tietä sen lävitse. Seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi eräs olento, alussa varjonkaltainen ja hämärä, hänen hämmästyneisiin silmiinsä. Heti sen jälkeen se sai ihmisolennon ja, mikä don Kornelioa vielä enemmän hämmästytti, naisen haamun! Tämän hän selvään näki ja huomasi myöskin naisen olevan puetun valkoisiin, ja varustetun pitkällä, mustalla tukalla, joka riippui ales hänen hartioillensa.

Kylmä hiki valui don Kornelion otsalta nähdessään haamun olevan naisen, ja hänen silmänsä jäi siihen kiinnitetyiksi, voimatta niitä siitä irroittaa. Hän ei epäillytkään näkevänsä Tlalocin puolison, tuon kauhean Matlacuezcin, joka äsken oli noussut Ostutajärvessä olevasta vesilinnastaan, josta hän Costalin loihtimisella oli yli-ilmoihin manattu.