NELJÄSKYMMENES KOLMAS LUKU.

Don Kornelio vangiksi otettuna.

Aurinko oli laskemaisillaan, kun katteini Lantejas molempine uskollisine toverineen istuutui satulaan, lähteäksensä Ostuta-virran kahlauspaikalle.

Mitä lähemmäksi he matkansa päämaalia pääsivät, sitä suuremmaksi kiihtyi don Kornelion levottomuus, ajatellessaan, että hän piakkoin tulisi seisomaan naama naamaa vastaan tuon peljätyn rosvopäällikön kanssa. Hän olisi mielellään ehdoittanut tuon vierailla käynnin lykkäämistä toiseen päivään, mutta sekä Costal että Claro, ratsastaen hänen rinnallansa, näyttivät niin suurta välinpitämättömyyttä vaarasta, että häntä hävetti näyttäyminen vähemmin rohkealta kuin hekään, ja siten hän vaitonaisena jatkoi ratsastamistansa.

Eipä viipynyt kauan, ennenkuin he saivat virran näkyviinsä ja samalla kertaa voivat nähdä kahlauspaikan molemmilla puolella olevat rannat. Tämä näköala tyynnytti don Kornelioa. Eipä näkynyt hevosia, ratsastajia eikä telttoja. Ei siellä ollut jälkeäkään Arroyon leiristä, paitsi noita vielä hehkuvia leirivalkeita ja niitä erilaisten esineiden tähteitä, joita oli hajallaan maassa.

— Jos minä, lausui Costal katteinille, — osaan saada selville totuuden niistä valheista, joita tuo heittiö minulle sanoi… hän, joka teidän viittaanne niin ihastui… luulen voivani sanoa olevamme etsimänne miehen luokse johtavalla tiellä. Luultavasti on hän tätä nykyä San Carlos-nimisessä maakartanossa.

— Mutta otaksukaamme, että San Carlosta suojelee espanjalainen vartijaväki, intti don Kornelio?

— Menkäämme ensin virran poikki, lausui Costal, — niin voitte jäädä sen toiselle puolen Claron kanssa, sill'aikaa kun minä teen pienen tiedusteluretken.

Tämä ehdotus oli don Kornelion mieleinen, ja noiden kolmen ratsastajan kahlattua virran poikki, ratsasti intiani eteenpäin ja oli pian näkyvistä kadonnut.

Hyvä aika kului, Costalin palajamatta. — Jospa minä nelistäisin kappaleen matkaa eteenpäin, esitteli Claro, — katsomaan, eikö häntä jo näy?

Katteini, joka oli tullut levottomaksi Costalin pitkällisestä viipymisestä, myöntyi ehdotukseen, mutta käski neekeriä neljännestunnin kuluessa palajamaan, vaikk'ei hän saisikaan selkoa intianista.

Claro oli tuskin päässyt näkyvistä, ennenkuin don Kornelio alkoi laskea minuutteja. Neljännestunti tuntui hänestä tunnilta, ja sen kuluttua kumpaisenkaan toverin palajamatta, tuli katteini levottomaksi, milt'ei säikähtyneeksi.

Ajatuksiaan huvitellaksensa hän verkalleen ratsasti noin neljännestunnin tietä eteenpäin, mutta ei vieläkään ketään näkynyt. Tästä enemmän peljästyneenä aikoi katteini pysähtyä, kun hän eräässä tien mutkassa huomasi valoa, joka näkyi liehuvan edestakasin puiden latvoissa, kappaleen matkaa hänen edessänsä.

Tarkemmin tutkisteltuansa don Kornelio huomasi maan kohoavan sillä kohdalla, jossa hän oli, ja hän voi nyt eroittaa erään suuren rakennuksen haahmun, jonka akkunat olivat sisältäpäin niin kirkkaasti valaistut, että näytti, ikäänkuin huone olisi ollut tulessa. Tasaisella katolla kannettiin palavia soihtuja edestakasin. Nämä näyttivät don Korneliosta ylhäisen asemansa vuoksi puiden latvoissa liehuvan.

Noissa palavissa, iltatuulessa liehuvissa soihduissa ja vielä enemmän tuossa omituisessa, akkunasta milloin punasena, milloin sinisenä, milloin taasen vaalean sinervänä ja samassa silmänräpäyksessä yhdestä väristä toiseen vaihtelevana, leimuavassa valossa oli jotakin niin lumoavaa, että don Kornelio äkkiä pysäytti hevosensa, rohkenematta ratsastaa askeltakaan eteenpäin.

Enemmäksi kauhistukseksensa huomasi hän samalla erään aaveenkaltaisen, valkoisiin puetun olennon, joka puiden välissä liikkui ja sitten äkkiä katosi. Aave näkyi tulleen tuosta valaistusta rakennuksesta, ikäänkuin paeten jotakin häntä siellä uhkaavaa vaaraa.

Katteini teki ristinmerkin ja istui sitten liikkumattomana satulassa, epäröiden, olisiko hänen pysähtyminen paikalleen, vai nelistäminen takasin kahlauspaikalle.

Näin epäröiden ja kysyen itseltään, olisiko hänen näkemänpä aave kentiesi heijastus jostakin soihdusta, katosivat soihdut äkkiä rakennuksen yläkerrasta.

Samassa silmänräpäyksessä tuli neljä tahi viisi ratsastajaa esille muurin varjosta, ja he ratsastivat häntä kohden, korkeaäänisesti kirkuen. Don Kornelio arvasi itsensä huomatuksi, vaara saattoi hänet järkeensä ja hän käänsi hevosensa ympäri ja ratsasti täydessä laukassa virtaa kohti.

Kokemuksensa opettamana oli don Kornelio matkaltaan setänsä luokse jo tuntenut inhoa huonoihin hevosiin, ja tähän matkaan oli hän nyt hankkinut itsellensä oikein hyvän. Hänellä oli siis perustettuja toiveita päästä takaa-ajajiensa käsistä. Sallimus tahtoi kuitenkin toisin, sillä Kornelion ratsastaessa jättiläissypressin ohi, hänen hevosensa kompastui tämän ulkoneviin juuriin sekä heitti ratsastajansa sellaisella vauhdilla satulasta, että hän, jos ei maa sillä paikalla, johon hän putosi, olisi ollut pehmeätä, epäilemättä olisi taittanut joitakuita luitansa.

Kuten nyt kävi, hän vaan vähäsen vikaantui, mutta ennenkuin hän jälleen oli päässyt jaloillensa, oli yksi takaa-ajajista ratsastanut esille ja heittänyt permen hänen ympärillensä.

— Todellakin, huudahti seuraavassa silmänräpäyksessä eräs ääni, joka tuntui don Korneliosta tutulta, — todella onkin viittani tuolla!

Katteini katsahti ylös ja tunsi sen miehen, joka oli hänen viittaansa mieltynyt. Tuo puhuja oli lyhyesti sanoen Gaspacho.

— Mikä onnen myyrä minä olenkaan, kun taasen teidät tapaan, jatkoi rosvo; — tuo viitta on teille liian suuri. Sen sanoin teille jo edelläpuolenpäivänä.

— Minä olen tyytyväinen siihen sellaisena kuin se on, vastasi katteini sävyisästi.

— Mitä vielä! vastasi Gaspacho, heittäen pois risaisen päällysvaatteensa ja puhuvalla eleellä käskien don Kornelion riisumaan yltänsä viitan.

Tämä epäili noudattaa käskyä; mutta Gaspacho tempasi häneltä viitan ja kietoi sen tyynesti oman kunnianarvoisen ruumiinsa ympärille.

— Kuulkaapa, ystäväiseni! huudahti muuan Gaspachon toveri, — mitäpä te hatullakaan teette, kun ei teillä ole viittaakaan? Teidän panamahattunne näkyy juuri minulle soveltuvan, ja tätä sanoessaan hän tempasi katteinin päästä hatun sekä pani sen omaan päähänsä.

Koska vangilla ei ollut muuta yllänsä, joka olisi rosvojen ahneutta kiihoittanut, irroittivat he permen hänen käsivarsistansa ja käskivät häntä seuraamaan heitä tuohon valaistuun rakennukseen. Tämän hän mielellänsäkin teki, sillä Gaspachon läsnäolo hänelle ilmaisi, että hän oli joutunut joidenkuiden Arroyon miesten käsiin.

Muureja lähestyessään kiinnittyi don Kornelion huomio uudestaan tuohon omituiseen, akkunasta leviävään valoon. Se ei voinut olla tulipalo, sillä siinä tapauksessa olisi rakennus jo aikoja sitten ollut kulunut.

Muutaman minutin kuluttua he tulivat portille. Se oli suljettu, ja yksi miehistä kolkutti sitä miekkansa kahvalla, lausuen samalla tunnussanan, jota don Kornelio ei ymmärtänyt. Vaan sitä vastoin hän ymmärsi täytyvänsä nyt vasten tahtoansakin tuoda ilmi sen viestin, jonka Morelos oli hänelle uskonut.

Tuo iso portti kääntyi raskaasti saranoissansa, päästääkseen sisään ratsastajat, joiden välissä vanki vietiin erääsen avaraan, kivillä laskettuun pihaan, jota useat ulkoilmassa palavat tulet valasivat. Noiden tulien ympärillä näkyi satakunta miestä ryhmissä, toiset istuen, toiset pitkällänsä, ja pitkin muureja seisoi yhtä monta satuloittua ja suitsilla varustettua hevosta. Siellä täällä näkyi tuliluikkuja, keihäitä sekä sapeleja tulen valossa välkähtelevän, eikä don Kornelio voinut välttää kauhistuksen karmimista, ollessaan tässä villissä joukossa.

Hän pysähtyi kuitenkin vaan pari minuuttia pihassa, joiden kuluttua Gaspacho viittasi hänelle itseänsä seuraamaan sitä kiviporrasta, joka johti ylös rakennuksen toiseen kerrokseen.