← Table of contents
Tiikerien pyydystäjä

KOLMASKYMMENES YHDEKSÄS LUKU.

Reading edition

Eräs kohtaus.

Samalla kun Pepe toverinensa valmisteliivat tunkeumaan viidakkoon, heräsi don Rafael syvästä unestansa.

Tuskin oli hän ennättänyt muistella tuota vaarallista asemaa, jossa hän oli, ennenkuin läheltä kuuluva lehtien kahina herätti hänen huomiotansa, ja katsottuaan ales hän huomasi kaksi miestä lähestyvän cedrelapuuta, kumpikin kantaen isoa kääryä kädessään.

Kumpaisenkin äskentulleen puku oli sangen sopimatoin niin okaisessa viidakossa kulkemiseen, kuin se, jossa he olivat. Heillä oli ainoastaan paita ja puuvilla-housut, ja vaikka yö oli ollut aivan kosteetoin, näyttivät kysymyksessä olevat vaatteet läpimärjiltä.

Vähintäkään aavistamatta don Rafaelin puussa olemista tahi yhdenkään ihmisen läsnäoloa, liikkuivat nuo molemmat miehet mitä varovaisimmin. Milloin he katsoivat oikealle, milloin vasemmalle, ikäänkuin he olisivat jotakin etsineet tahi peljänneet jonkun vihollisen pensastoissa piilevän.

— Kaiketi on parasta, että pysähdymme tähän, sanoi toinen kävelijöistä toisellensa, — kumminkin siksi, kunnes olemme saaneet vaatteet päällemme.

— Niin, kuului vastaus; — mutta meidän on supistaminen täällä oloamme niin vähään kuin suinkin; meidän olisi pitänyt jo tähän aikaan olla hyvän matkaa tiellä Huajapamiin.

Nyt avasivat molemmatkin miehet kantamansa käärön, jossa näkyi olevan erilaisia kuivia vaateparsseleja. Riisuttuansa sitten märät paitansa ja housunsa, he alkoivat jälleen pukeumaan.

— Vai niin, sanoi ensiksi puhunut, osottaen pientä kääröä, jota toinen kantoi, — tuoko olisi siis painonsa arvoinen kultaa?

— Niin, ja te tulette pian huomaamaan, ett'ei teillä ole katumista minua pakoon auttamisestanne. Jos vaan pääsisimme onnellisesti tästä seudusta… sillä varmaankin he meitä ajavat takaa.

— Siihen voitte luottaa, mutta älkää peljätkö heidän meitä löytävän. Jos me joutuisimme joidenkuiden Del Vallea piirittävien käsiin, ei meillä ole mitään pelkäämistä. He ovat minun toverejani, ja koska he eivät tiedä minun karanneeni, voin heitä helposti pettää.

— Mutta jos he vievät meidät takasin Arroyon leiriin?

— Siinä tapauksessa meidät molemmatkin hirtetään. Mutta mitäpä se tekee… ennemmin tahi myöhemmin se kuitenkin niin tulee käymään, lisäsi Juan el Zapote, sillä se hän oli, viestin viejän seurassa, jota hän oli auttanut karkaamaan. — Rohkeutta siis, toverini, hän kehoittaen jatkoi, — minä koetan parastani, pelastaakseni teitä kaikissa tapauksissa pulasta.

— Pyhä neitsyt! mietti don Rafael itseksensä. — Tuo velikulta näkyy olevan niin varma hirtetyksi tulemisestansa, ettei hänellä juuri olisi paljoa enempää pelkäämistä, vaikka hän veisi johonkin turvalliseen paikkaan minutkin.

Tätä miettiessänsä hän irroitti vyönsä, joka piti häntä kiinni puun oksissa, ja hyppäsi ales molemman matkustelijan väliin, jotka tämän äkillisen ilmiön nähdessänsä seisoivat aivan ällämystyneinä.

Hän, jonka piti niin kalliisti maksaman Gertrudis'en hänelle lähettämän käärön, seisoi nyt naama naamaa vastaan viestin tuojan kanssa, joka sitä kantoi, eikä kumpikaan kuitenkaan toistansa tuntenut.

— Vaiti! sanoi eversti, joka ensiksi alkoi puhua, — teillä ei ole mitään pelkäämistä. Minä lupaan teille suojelukseni: mutta pankaa ensin pois aseenne!

Zapote oli vetänyt esiin pitkän väkipuukkonsa, valmiina puollustukseen; mutta samassa silmänräpäyksessä tarttui don Rafael hänen käsivarteensa voimalla, joka näytti hänen voivan tulla yhtä vaaralliseksi vastustajaksi kuin mahtavaksi suojelijaksikin.

— Kuka te olette? kysyivät yhdestä suusta molemmat pakolaiset.

— Olisipa varomattomasti, jos sen teille sanoisin, vastasi don Rafael. — Minä olen nuori mies, joka juuri hyppäsin alas puusta teidän joukkoonne, kuten voitte nähdä hatustani, joka vielä on oksilla.

Päästämättä Zapoten käsivartta, kurotti eversti itsensä varpailleen ja otti hattunsa ales.

— Kas niin, ystäväiseni, hän jatkoi, pannen hatun päähänsä. Te pakenette Arroyo-rosvoa… niin minäkin teen; siinä on teille tarpeeksi tietoa tällä kerralla. Teitä on kaksi, ja minä olen ainoastansa yksin; mutta minä sanon teille peittelemättä, että minun, jos ette ryhdy minun puolelleni, täytyy tappaa teidät molemmat. Nyt voitte valita… joko tahi ei!

— Lempo vieköön, lausui Zapote, johon vieraan avosydäminen käytös oli tehnyt miellyttävän vaikutuksen, — tepä todellakin osaatte käydä suoraan asiaan! Noh, cavallero, mitä me voimme teidän eduksenne tehdä?

— Auttakaa minua Arroyn miesten kynsistä, kuten aijotte tehdä tälle toverillennekin. Sanokaa minun tuovani lunnaita eräästä Del Vallessa olevasta vangista, ja hankkikaa minulle siten tilaisuus pääsemään rivien läpi. Jos tämän teette, lupaan teille kunnon palkinnon… ja…

Tässä keskeyttivät everstiä eri suunnilta kuuluvat äänet, ikäänkuin miehiä sitä paikkaa eri haaralta lähestyisi.

Sekä don Rafael että viestin tuoja katselivat levottomina Zapoten kasvoja.

— Lempo olkoon! tämä huudahti, — näyttääpä vaarallisemmalta kuin luulinkaan.

Äänet olivat nyt muuttuneet huutamiseksi ja kirkumiseksi, ikäänkuin ne tulisivat metsästämässä olevilta miehiltä.

— Nämä huudot, joiden merkityksen minä kyllä tajuan, ilmaisevat tässä metsässä piilevän jonkun hallituksen ystävän, joka on saatava kiinni joko hengissä tahi kuolleena.

— Varmaankin ne ovat samoja miehiä, jotka minua ajoivat takaa eilen illalla, lausui don Rafael.

— Tunteeko joku heistä teitä? kysyi Zapote.

— Minä tapoin kaksi heistä, ja toiset varmaan minut näkivät.

— Sitten on minulle teidän auttaminen tielle tavallisena vankina, kuten tätä toveria, joka ei ole hallituksen ystävä eikä kapinoitsija, mahdotointa.

— Niin, ainakin on se lievemmin sanoen epävarmaa, myönsi don Rafael alakuloisella äänellä.

— Aivan mahdotointa; mutta yhden asian voin teille kuitenkin luvata, sen nimittäin, ett'emme tule teitä pettämään, jos kohtaamme jonkun teidän takaa-ajajistanne. Sitäpaitsi koetan heitä eksyttää harhaan. Kuitenkin yhdellä ehdolla.

Mainitse se, sanoi eversti.

— Että sallitte meidän teistä eritä. Minä en voi tehdä mitään teitä pelastaakseni, sen te tiedätte, jotavastoin te voitte vaikuttaa meidän perikatomme, hyödyttä teille itsellenne.

— Älkää minusta huoliko, vastasi don Rafael. — Minä huomaan teidän olevanne oikeassa. Tarkemmin mietittyäni ei minulla ole suurempia syitä olla elämään mielistyneenä kuin teilläkään. Hiukka ennemmin tahi myöhemmin, mitäpä se tekee? Mutta, hän hymyillen lisäsi, — enpä tahtoisi juuri mielelläni tulla hirtetyksi.

— Kiitoksia luvastanne, että saamme teistä eritä, sanoi Zapote; mutta, herra cavallero, vielä sananen, ennenkuin menemme. Jos tahdotte totella neuvoani, niin kiivetkää jälleen tuohon puuhun takasin: kukaan ei voi aavistaa teidän siellä oloanne.

— En, vastasi don Rafael. — Tuolla ylhäällä minä olisin kuin koirien ajama jaguari… voimatta itseäni puollustaa. Kuten intiani, haluan minäkin toiseen maailmaan mennessäni lähettää sinne edelläni niin monta vihollista kuin suinkin.

— Noh, menkäätte virran luo, tästä suoraan etelään… se on vieläkin parempi. Tultuanne Ostutan rannoille te näette suunnattoman bamburuohoston, jossa toverini ja minä itsekin olemme löytäneet piilopaikan ja jossa olisimme voineet olla turvassa tuomiopäivään asti, jos ei meidän olisi täytynyt lähteä sieltä pois eräälle asialle. Jos vaan pääsette bamburuohostoon, olette pelastettu.

Näitä lausuen käänsi Zapote toverinsa seuraamana nenänsä pohjoiseen päin, ja pian olivat molemmat kadonneet don Rafaelin näkyvistä.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings