NELJÄSKYMMENES SEITSEMÄS LUKU.

San Carlos'en valloittaminen.

Muutama minuutti myöhemmin retkesi kahdeksankymmentä ratsastajaa maakartanosta ja ainoastansa pieni, kahteenkymmeneen mieheen nouseva vartijaväestö jätettiin jäljelle, joka oli hätä hätään riittävä paikan puollustukseksi. Joukon mukana oli kaksi muuliaasia, joista toinen kantoi pientä tykkiä ja toinen siihen tarvittavia ampumavaroja. Edellä ratsasti tusina keveillä aseilla varustettuja ratsumiehiä, joiden toimena oli seudun tutkisteleminen, ja niiden johtajana oli don Rafael sekä luutnantti Veraegui.

Päästyänsä kahlauspaikan poikki, pysähtyivät etuvartijat, antaaksensa pääjoukolle tilaisuutta ehtimään mukaan, ja tässä käski don Rafael tuomaan don Fernandon palvelijan luoksensa.

— Tiedättekö, hän kysyi tuolta mieheltä, onko täällä yhtäkään tietä, jota myöten me voisimme maakartanoa kiertää ja lähestyä sitä vastakkaiselta puolelta?

Palvelija vastasi myöntäen. Hän tiesi erään tien, jota myöten hän voi johtaa ratsastajat rakennuksen vastakkaiselle puolelle aina muureihin saakka, joutumatta huomatuksi tulemisen vaaraan.

— Ratsastakaa siis edellä vakoojien seurassa, käski don Rafael. Meidän on välttämättömästi pääseminen salaa näiden rosvojen kimppuun, muutoin ne meiltä pääsevät karkuun, kuten ennenkin.

Käskyä totellen asettui palvelija vakoojien eturiviin, ja nyt lähdettiin taasen liikkeelle.

Tie, jota myöten palvelija heitä johti, kulki sen kukkulan juuritse, jolla kartano sijaitsi, ja jossa don Kornelio pari tuntia sitä ennen oli nähnyt akkunat niin kirkkaasti valaistuina. Kaikki oli nyt hiljaa kuin haudassa; ei yksikään ääni ilmaissut päällekarkausta odotettavan.

Kappaleen matkaa eteenpäin opas pysähtyi ja osoitti don Rafaelille useampiakin teitä, jotka haaraantuivat heidän tähän asti kulkemastansa tiestä, ja jota seuraten he, jos jakaantuisivat useampiin joukkoihin, voisivat täydellisesti saartaa maakartanon. Juuri tätä don Rafael toivoikin.

Itse komentaen pääjoukkoa, lähetti don Rafael mainittuja teitä myöten kolme pienempätä osastoa Veraeguin ja parin aliupserin johdolla. Näiden tuli merkin saatuansa rynnätä oikealta ja vasemmalta sekä takaapäin, samalla kun don Rafael tykkineen hyökkäisi rakennusta vastaan edestäpäin. Kumpainenkin joukko oli varustettu heittopommeilla, joita aijottiin lennättää maakartanon pihaan tahi muihin paikkoihin, joihin vihollinen kentiesi voisi paeta.

Niinkauan kuin päällekarkaajia kaihtivat kukkulata ympäröivät puut ja pensaat, he häiritsemättä lähenivät; mutta lähemmäksi päästyänsä alkoi aukeata maata, ja etuvartijain antamat laukaukset kutsuivat miehistöä aseisin. Vähän tämän jälkeen ruvettiin antamaan epäsäännöllistä tulta maakartanon katolta.

Ampumisesta piittaamatta jatkoivat päällekarkaajat, eteenpäin rynnäten, pommiensa heittämistä, samalla kun don Rafaelin osasto, tulleena rakennuksen edustalle, heti asetti tykin telallensa ja alkoi tulen pääporttia kohti.

Ensimäinen laukaus pirstasi yhden portin.

Sillävälin alkoivat pihaan putoavat pommit räjähdellä kivilaskosta vastaan, rosvojen hevosten suureksi säikähdykseksi, jotka joukottain tempasivat itsensä irti ja laukkasivat sinne tänne, saaden aikaan mitä suurinta hämminkiä. Hälytyshuudot, haavoitettujen voivotukset sekä muiden rosvojen kiroukset olivat ainoa vastaus noiden räjähtävien pommien pamauksiin, jotka tekivät kauhean miestuhon heidän riveissänsä.

Kova räjähdys ilmaisi uutta tykinlaukausta, ja tällä kertaa tunki luoti portista pihaan erään kapinoitsijajoukon sekaan.

— Vielä kerran! Vielä kerran! huusi don Rafael. — Ampukaa kumoon tuo toinenkin portti, ja sitten eteenpäin miekka kourassa!

Uusi räjähdys, ja uusi luoti lävisti puun, portti huojui ja kaatui rysähtäen kellelleen, jättäen tien avonaiseksi.

Sapeli kourassa ja urhollisten miestensä seuraamana ryntäsi Tres-Villas porttikäytävään.

— Missä se Arroyo-koira on? hän huusi, syöksyen rosvojoukon keskelle ja lyöden maahan kaikki, jotka tulivat hänen sapelinsa tielle, ennenkuin vastausta voitiin antaakaan. — Eespäin, urhoni, hän jatkoi, — ei yhtään vankia, ei yhtään armoa!

Pian oli pihassa ainoastaan rosvojen ruumiita. Ne harvat, jotka vielä olivat hengissä, olivat paenneet yläkerrassa oleviin huoneisin, joissa he täksi hetkeksi ovia lujittamalla kuolemasta pelastuivat.

— Missä se Arroyo-koira on? Tuhat pesosta sille, joka voi viedä minut tämän pedon luokse! huudahti don Rafael, turhaan rosvoin päällikköä etsittyänsä.

Mutta Arroyon ja hänen toverinsa, Bocardon, etsiminen oli turhaa; sillä kuten lukija muistanee, olivat he ratsastaneet maakartanosta pois, etsimään sen kadonnutta emäntää.

Ruumiit tarkastettiin yksi toisensa perään, mutta ei Arroyoa eikä Bocardoakaan niiden joukossa ollut.

— Eespäin siis, Veraegui! sanoi don Rafael. — Meidän on käyminen heidän kimppuunsa heidän piilopaikassansa. He lienevät lymyssä tuolla ylähällä. Yhtään aikaa ei ole hukattava.

— Ah, vastasi luutnantti, luoden tyytymättömän silmäyksen ruumiisin, — minä pelkään, herra eversti, ettei meidän köytemme tule meitä vähääkään hyödyttämään. Nämä heittiöt ovat kaikki kuolleita, ja mitä näiden tuolla ylhäällä oleviin toveriin tulee, on parasta sytyttää heidän piilopaikkansa tuleen ja polttaa heidät elävinä.

— Voi, älkäätte sytyttäkö huonetta, herra eversti! pyysi tuo uskollinen palvelija, joka heille oli tien näyttänyt. — Minun isäntä-raukkani on siellä ja tulisi palamaan kuten kaikki ne muutkin. Kaikki hänen väkensä on myöskin siellä ja rosvojen käsissä.

— Se on totta; vastasi don Rafael, — ja kuitenkaan ei käy näiden konnien pakoonpäästäminen laatuun. Jos me hyökkäämme heidän kimppuunsa, tulevat he, varustettuina ja tietäen varman kuoleman itseänsä odottavan, maksamaan meille useamman miehen, kuin minkä he ovat arvoisiakaan. Mikä teidän neuvonne, herra luutnantti on.

— Että annamme heidän olla nälässä, kunnes antautuvat. Vahinko olisi, jos he eivät tulisi hirtetyiksi, koska kerran olemme itseämme vaivanneet näiden köysien mukaamme ottamisella.

— Se tulee viemään aikaa, mutta minä todellakin luulen sen parhaammaksi, mitä voimme tehdä, ja kentiesi keksimme sillävälin jonkun keinon, vapauttaaksemme don Fernandon heidän käsistänsä. Kaikissa tapauksissa odotamme huomiseen, ennenkuin teemme uuden päällekarkauksen. Sillävälin jätän teidät piiritystä valvomaan. Donna Marianita-parka harhailee varmaankin läheisessä metsässä, ja minä aijon itse lähteä häntä etsimään.

Don Rafaelin käskettyä sitten kaksitoista miestä itseänsä seuraamaan, hyppäsi hän satulaan ja ratsasti ulos kartanon portista.

Hän oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Veraeguin asettamia vartijamiehiä tuli kaksi miestä puhuttelemaan, jotka pyysivät päästä sisään kartanoon. Kumpikin oli jalkasin, ja he olivat juosseet niin kiivaasti, että he tuskin voivat toimittaa asiatansakaan.

— Mitä te tahdotte? kysyi luutnantti. — Ah, tekö siinä olettekin? hän jatkoi, tunnettuaan Gasparin ja Zapoten. — Millä lemmon tavalla te olette päässeet ulos vahtihuoneesta?

— Vahti päästi meidät menemään, teidän armonne, vastasi Zapote. — Hän tiesi, ett'ette olisi suonut meitä siellä pidettävän, jotta eversti tavattaisiin hengissä, ja koska meillä on hänelle tärkeätä asiata…

Eversti on ratsastanut täältä pois, keskeytti Veraegui.

— Onko hän poissa? huudahti Zapote alakuloisena. — Mihin hän on mennyt, teidän armonne?

Kun luutnantti oli osoittanut suunnan, johon don Rafael oli ratsastanut, riensi Gaspar ja Zapote samaan suuntaan niin nopeasti kuin heidän jaloistansa pääsi.