VIIDESKYMMENES TOINEN LUKU.

Kesken jäänyt kosto.

Niiden monien jälkien johtamana, joita rosvot, tietämättä tulevansa takaa-ajetuiksi, jättivät, ei don Rafaelille sotamiehineen ollut näiden seuraaminen vaikeata. Tuskin tuntiakaan San Carlojen maakartanosta lähdettyänsä saivat he näkyviinsä Arroyon seuralaisineen, jotka yhä etsivät donna Marianitaa järven rannalta. Don Rafaelin kiivaus oli estänyt häntä salaamasta lähestymistänsä, muutoin olisi hän heti voinut päästä verivihollisensa kanssa kahakkaan. Kuten asiat nyt olivat, nelisti hän heitä vastaan aukealla kentällä sillä seurauksella, että Arroyo kaukaa tunsi peljätyn vastustajansa ja, huomauttaen Bocardoa vaarasta, hän kannusti hevostansa sekä laukkasi pois hurjassa vauhdissa, toisten seuraamana.

Vaistomaisesti päästäen kovan huudahtuksen, riensi don Rafael eteenpäin sen vihollisen jäljissä, jota hän niin kauan turhaan oli etsinyt.

Joka silmänräpäyksessä tuli välimatka takaa-ajajien ja ajettavien välillä lyhemmäksi, ja, huolimatta jonkinlaisesta pedon rohkeudesta taistelussa muita vihollisia vastaan, tunsi Arroyo nyt sydämensä ankarasti leipovan, nähdessään takaa-ajajansa hänet pian saavuttavan.

Vihdoin tuli tuo peljätty silmänräpäys, jolloin rosvon täytyi pysähtyä tappelemaan. Hän kuuli don Rafaelin hevosen olevan aivan lähellänsä ja, kääntyen ympäri, hän tuimasti huudahti: — Kuole, konna!

Samassa hän laukasi revolverinsa takaa-ajajaansa kohti.

Luoti, huonosti tähdättynä, lensi, kuitenkin sattumatta, don Rafaelin pään ylitse, ja seuraavassa silmänräpäyksessä töyttäsi everstin hevonen sellaisella voimalla rosvon hevosen kylkeen, että sekä hevonen ja ratsastaja suistuivat maahan. Puoleksi tainnotonna kaatumisesta, ja kannukset takertuneena satulaan, yritti Arroyo turhaan nousemaan ylös. Ennenkuin hänen onnistui irtautua potkivasta hevosestansa, olivat don Rafaelin ratsastajat ennättäneet esille sekä paljastetuin miekoin seisattuneet hänen ympärillensä, samalla kun muut rosvot, joista ei sen enempää lukua pidetty, kuin että heille annettiin pari laukausta, jotka tappoivat Bocardon, jatkoivat hurjaa pakoansa.

Don Rafael laskeutui nyt hevosensa selästä, ja, pitäen väkipuukon hampaidensa välissä, hän tarttui molemmin kourin rosvon käsiranteisin. Turhaan koetti Arroyo irtautua tästä rautakourauksesta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän makasi selällänsä, don Rafaelin polven raskaana painaen hänen rintaansa.

— Kas niin, huudahti don Rafael, — sitokaa se konna!

Yks kaks kietoi eräs ratsastajista permensä kahdeksaan tahi kymmeneen kertaan rosvon käsivarsien sekä jalkojen ympäri ja sitoi ne kovasti toisiinsa.

— Sitokaatte hänet nyt minun hevoseni häntään! käski don Rafael.

Vaikka hallituksen sotamiehet olivat tottuneet näkemään hirmuisiakin kohtauksia, täytettiin tämä käsky kuolon hiljaisuuden vallitessa. He tunsivat sen rangaistuksen kauheuden, jota nyt aijottiin panna täytäntöön.

Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli rosvon ympärille kiedotun permen pää lujasti sidottu hevosen häntään, ja sitten hyppäsi don Rafael satulaan.

Ennenkuin hän kannusti hevostansa, loi hän vihan silmäyksen taaksensa hänen isänsä murhaajaan, samalla kun halveksiva hymyily oli ainoa vastaus tämän armorukouksiin.

— Konna, teidän armorukouksenne eivät mitään hyödytä, hän hetken kuluttua lausui. — Antonio Valdez kuoli samalla kuolemalla, rukoillen, kuten tekin, surkeasti henkensä edestä. Te tulette kuolemaan kuten hänkin. Sen minä päätin, nähdessäni teidät Las Palmas-nimisessä maakartanossa, ja nyt minä pidän lupaukseni.

Näin sanoen kannusti don Rafael hevostansa; eläin teki aimo harppauksen ja pysähtyi sitten, oudostuneena hännässänsä olevasta painosta. Rosvon vartalo, äkkiä temmaistuna eteenpäin, pysähtyi jälleen maahan, hätähuutojon päästessä hänen väriseviltä huuliltansa.

Samalla hetkellä näkyi kaksi miestä juoksevan tälle paikalle niin nopeaan, kuin heidän kintuistansa pääsi.

— Sananen, herra eversti, Jumalan nimessä! huudahti yksi heistä, tultuansa kuulomatkalle. — Herran tähden, älkää ratsastako meidän luotamme, ennenkuin olemme saaneet teitä puhutella.

Mies, joka tätä huusi, ei ollut kukaan muu kuin Zapote, ja hänen toverinsa oli tietysti Gaspar.

— Keitä nämä miehet ovat? kysyi don Rafael vihastuneena. — Oh, tekö, ystäväiseni, siellä olettekin, hän jatkoi lempeämmällä äänellä, tunteissaan molemmat metsässä tapaamansa miehet, joiden neuvot olivat hänelle olleet niin suureksi hyödyksi. — Mitä teillä on minulle asiaa? Näettehän minulla tällä hetkellä olevan toimittamista.

— Niin, vastasi Zapote, — me näemme teidän ylhäisyydellänne olevan toimittamista ja tulleemme sopimattomalla ajalla. Vai niin, herra Arroyo'ko teille nyt antaa toimittamista. Mutta, teidän ylhäisyytenne, tietäkää, että meillä on teille viesti, ja että olemme juosseet teidän perässänne kaksikymmentä neljä tuntia, saamatta sitä teidän kuultaviinne. Se koskee teidän henkeänne tahi kuolematanne.

— Armoa! Armoa! huudahti Arroyo rukoillen.

— Suu kiinni, pöllöpää! huudahti Zapote halveksivasti entiselle päälliköllensä. — Ettekö huomaa hänen ylhäisyytensä meitä puhuttelevan. Te häntä estätte.

— Viesti hengestä tahi kuolemasta? kertoi don Rafael, ja hänen sydämensä paisui äkillisestä toiveesta. — Kenen luota te tulette?

— Jos teidän ylhäisyytenne suvaitsisi käskeä miehiänne hiukan syrjään, kuiskasi Zapote. — Meillä on lemmenviesti, hän lisäsi vieläkin matalammalla äänellä.

Everstin käskevästä viittauksesta vetäytyivät ratsastajat syrjään, ja hän oli nyt ainoastansa airueiden parissa.

Mitä nämä hänelle sanoivat, ei tarvitse kertomista; riittää, kun tietää, everstin ilosta huudahtaen pistäneen jotakin poveensa, nähtävästi käärön, jonka airueet hänelle antoivat. Nämä puolestansa näkyivät iloisesti hyppivän kentällä, kun eversti oli heille pari sanaa lausunut, jotka näkyivät Zapotessa vaikuttaneen ikäänkuin tanssimataudin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä paljasti eversti väkipuukkonsa ja huudahti korkealla äänellä:

— Jumala ei tahdo tuon miehen kuolemaa nyt. Hän on lähettänyt nämä miehet hänen henkeänsä pelastamaan. Minä näen tässä Jumalan sormen.

Ja unohtaen, että hänen vallassaan nyt oli verivihollisensa, hänen isänsä murhaaja, unohtaen, valansa ja ainoasti muistaen Gertrudis'elle antamia lupauksiansa, kääntyi hän satulassaan ja viilsi poikki permen, jolla rosvo oli sidottuna hänen hevosensa häntään.

Halveksien niiden kiitosten kuultelemista, joita konna hänelle tuhlasi, hän jälleen kääntyi viestintuojiin.

— Missä hän on, joka teidät lähetti? hän matalalla äänellä kysyi.

— Tuolla, vastasi Zapote, osoittaen ratsastajaryhmää, joka tällä hetkellä näkyi lähestyvän rantaa myöten, kantotuolia ympäröiden.

Roncador, ollen irti siitä ihmisruumiista, joka sitä näin oli peljästyttänyt, ei enään vastustellut kannuksien ottelemista, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se laukkasi siihen suuntaan, jossa Gertrudis'en kantotuolin verhot näkyivät kuutamon himmenevässä valossa.