VIIDESKYMMENES ENSIMMÄINEN LUKU

Takaa-ajo.

Ainoastansa lyhyen hetken säilyttivät Ostutajärven rannat äänettömyytensä. Muutama silmänräpäys tuon valkosen haamun katoamisesta näki don Kornelio Costalin ja Claron nousevan vedenpinnalle ja kiivaasti uivan rannalle. Vähän tämän jälkeen näyttäytyivät kumpikin rannalla, tuskin sata askelta don Korneliosta.

Samassa juoksi kaksi miestä paljastetuin sapelin sekä uhkaavasti huutaen ja meluten pensaista Costalia ja Claroa kohden, jotka viimeksimainitut riensivät pois hevostensa luokse.

Molempain pakenevain toveriensa näkeminen saattoi tuon säikähtyneen don Kornelion järkeensä, ja, asettaen pyssynsä, jonka hän kaikeksi onneksi oli ottanut mukaansa puuhun, vakavasti oksalle, hän tähtäsi yhtä takaa-ajajata ja ampui. Rosvo kaatui suin päin maahan, ja toinen pysähtyi sekä kumartui toveriinsa, katsomaan, oliko tämä kuollut.

Viivytys takaa-ajamisessa, jonka tämä odottamatoin tapaus oli matkaan saattanut, salli intianin ja neekerin ehtiä hevostensa luokse, hypätä satulaan ja nelistää takasin, tekemään vuorostansa päällehyökkäystä.

Ennenkuin tuo elossa oleva rosvo, joka oli tullut vakuutetuksi toverinsa kuolemasta, ennätti sille paikalle, johon hän oli hevosensa jättänyt, voidaksensa helpommin hiipiä intianin kimppuun, oli tämä ratsastanut hänet kumoon ja työntänyt väkipuukkonsa hänen sydämeensä.

Tällä välin oli don Kornelio äkkiä laskeutunut ales puusta ja rientänyt paikalle, huutaen toverejansa nimeltä.

— Ah, herra katteini, huudahti Costal, — teidän näkemisenne minua ilahuttaa. Nähdessäni teidän hevosenne meidän hevostemme luona, pelkäsin jonkun onnettomuuden teitä kohdanneen. Pian, sanoi hän Clarolle, hypäten satulaan, — meidän on jälleen lähteminen järvelle, muutoin voi tapahtui, että Matlacuezc… Herra don Kornelio, tahdotteko tehdä hyvin ja varrota meitä tässä. Meillä on tärkeitä asioita toimitettavana ja meidän täytyy olla kahdenkesken.

Tässä silmänräpäyksessä sattui kuitenkin tapahdus, joka esti Costalin aikomuksen toimeenpanemista. Viisi ratsastajaa ja yksi kantotuoli näkyi äkkiä metsän reunassa. Ne olivat don Mariano, hänen tyttärensä ja palvelijansa.

Kartanonomistajan kuullessa don Kornelion mainitsevan kahden hänen vanhan palvelijansa nimeä, lähestyi hän sitä paikkaa, josta ääni kuului. Hän oli nähnyt rosvot, näiden ratsastaessa ohi soihtuinensa, ja hänen väkensä oli heti tuntenut kaksi entistä toveriansa, Arroyon ja Bocardon. Hänestä tuntui helpommalta tieto, että kaksi näitä uskollisempaa, Costal ja Claro, olivat lähettyvillä.

Hän siis lähestyi, huutaen heitä nimeltänsä, ja saatuaan samalla don Kornelion näkyviinsä, hän kysyi, eikö tämän nimi ollut Lantejas ja eikö tämä kerta ollut hänen vieraanansa Las Palmas-kartanossa.

— Aivan oikein, vastasi don Kornelio, mielihyvissään siitä, että hän näin huomasi olevansa ystäväin parissa paikalla, joka hänestä tähän asti oli näyttänyt niin autiolta ja kolkolta.

Keskustelu don Kornelion ja hänen entisen kestitsijänsä välillä oli tuskin alkanut, ennenkuin se jälleen keskeytyi. Metsämaisemasta, johon Arroyo rosvoineen ainoastansa joku minuutti sitten oli ratsastanut, näkyi kuusi ratsastajaa tulevan täydessä laukassa, kiivaasti, kuten näytti, kuuden toisen takaa-ajamina.

Noiden kuuden ensiksimainittujen ratsastajien laukatessa hämmästyneiden katselijainsa ohitse tunsi Costalin terävä silmä heidän joukossansa kaksi entistä toveriansa Las Palmas'esta: Arroyon ja Bocardon.

— Me olemme tässä vaarallisella alalla, toverini, hän kuiskasi Clarolle. — Ne ovat Arroyo ja Bocardo, luultavasti hallituksen joukkojen takaa-ajamina. Kumpiko puolue tahansa päässeekin voitolle, ei se ennusta meille niitäkään hyvää.

Tuskin oli hän vaijennut, kun kuusi jälkimmäistä ratsastajaa laukkasivat ohitse yhtä kiivaassa vauhdissa kuin nuo toisetkin. Yksi takaa-ajajista oli monta hevosmittaa noiden toisten viiden edellä. Kumarruksissa eteenpäin milt'ei hevosen kaulaan, hän näkyi koettavan pingoittaa jokaista jäntärettänsä, ja vaikka hänen hevosensa paremmin lensi kuin nelisti, kiihoitti ratsastaja sitä yhä kannuksillansa.

Samassa tuo elukka pillamustui, säikähtäen Gertrudis'en kantotuolia tahi jotakin muuta esinettä, kuorsasi silloin omituisella äänellä, johon tuli vastaukseksi heikko huudahtus kantotuolin verhojen takaa.

Huudahtusta ei kuullut ratsastaja, joka, yksinomaan ajatellen vihollisensa takaa-ajoa, riensi ohitse päätänsä kääntämättäkään.

— Kaikkien hornan henkien nimessä! huudahti Costal, — luulenpa koko maailman tulleen tänä yönä hulluksi! Kaikki ovat liittyneet yhteen, keskeyttääksensä suuren Tlalocin uskolaisten hartautta.

— Niin, se on peijakkaan kiusallista, vastasi Claro.

Lykäten loihtimisensa sopivampaan tilaisuuteen, riensivät neekeri ja intiani pukeutumaan ja ottamaan aseensa, ollaksensa varustettuna kaikkien aavistamattomain kohtauksien varalta, sill'aikaa kun don Kornelio jäi maakartanon isännän luokse.

Costalin ja hänen toverinsa mennessä pois, kuulivat he hetken matkalla äänen, joka lausui:

— Tätä tietä, tätä tietä! Minä näin everstin juuri äsken ratsastavan tästä ohitse. Joutuin! Juoskaamme täyttä jalkaa, muutoin hän jälleen pääsee käsistämme.

Ei mitään vastausta tullut, mutta sitävastoin näkyi pari miestä tulevan metsästä, jotka juoksivat ratsastajien jäljessä.

Tuskin on tarpeellista sanoakaan näiden kahden miesten olleen Gasparin ja Zapoten. He olivat seuranneet everstin jälkiä tänne saakka, Gasparin ollessa etevä jälkien etsijä. He olivat myöskin tunteneet don Marianon seuroinensa, ja silmänräpäyksen oli Gaspar epäillytkin, eikö hänen olisi annettava läsnäolostaan isännällensä tietoa. Mutta tästä häntä kielsi Zapote, joka huomautti toverillensa, että don Mariano mahdollisesti voisi estää sen viestin perille saattamista, joka heillä oli everstille, nyt kun tiedettiin hänen olevan paikalla. Tämä syy kumosi Gasparin arvelut ja kauemmin viivyttelemättä he jatkoivat don Rafaelin etsimistä.