KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Velvollisuus ja lempi ristiriidassa keskenään.

Auringon viimeiset säteet kultasivat sen harjun selännettä, joka rajoitti Las Palmas'en lakeutta, kun don Rafael sitä ratsasti Del Valle-nimiseen maakartanoon. Ehtiäkseen matkan päähän ennen yön tuloa, ratsasti hän laukassa alamäkeä harjun vastakkaisella puolella, jolloin hänen uljaan hevosensa sieramista kuului hieman pärskyvää ääntä, jonka vaikutti tuo omituinen leikkaus, minkä muulinajaja hevoseen oli tehnyt.

Ratsastajan ehdittyä lakeudelle, jossa Del Valle-niminen maakartano sijaitsi, pysähdytti hän hevosensa ja katseli ympäris, löytääksensä erään lehtokujan, joka don Marianon neuvon mukaan johtaisi kartanoon; sillä itse ei tuo nuori upseri ollut, kuten jo mainittiin, käynyt isänsä kodissa, sittenkuin hän sen lapsena oli jättänyt. Ei mitään lehtikujaa kuitenkaan näkynyt, ja hän jatkoi umpimähkään matkaansa. Hän luuli jo ratsastaneensa väärään, kun hän vihdoin mielihyväksensä huomasi pitkän, Taxodius disticha-puulajiin, Amerikan sypressiin, kuuluvain korkeiden puiden muodostaman lehtokujan. Kuja oli täydellisesti sellainen, jommoiseksi sitä hänelle oli sanottukin, ja, ohjaten siihen hevosensa, hän laukkasi eteenpäin puiden tummassa varjossa. Rivakkaasti nelistäen ratsasti hän tasaista tietä eteenpäin ja oli milt'ei ennättänyt sen toiseen päähän, kun hän samassa yht'äkkiä näki edessänsä kartanon, synkän rakennuston, joka sulki koko noiden molempien puurivien kohdalla olevan aukon.

Keskessä oleva pääaukko näkyi olevan auki siten, että toinen portti oli vähän raollansa. Mutta ei kukaan tullut ulos, lausumaan häntä tervetulleeksi! Ei yhtäkään ääntä kuulunut koko kartanosta! Kaikki oli hiljaista kuin haudassa! Kauhean aavistuksen valtaamana hän syöksyi eteenpäin, päättäneenä ratsastaa sisään tuosta sulkemattomasta portista; mutta samassa teki hänen hevosensa kiivaan harppauksen ja väistyi syrjään.

Vallitsevassa hämärässä, tahi ennemmin mielihäiriönsä vuoksi, ei don Rafael ollut huomannut sitä esinettä, joka hänen hevoistansa säikähytti. Se oli maassa, portin edessä, makaava ruumis, ja, mikä vieläkin kauheampaa, se oli päätöin ruumis!

Tämän kauhean esineen nähtyänsä päästi upseri korkeaäänisen parahduksen. Raivo, epätoivo ja kaikki ne hirmuiset liikutukset, jotka voivat raadella ihmissydäntä, ilmaantui tässä parahduksessa, johon kaiku oli ainoana vastauksena. Hän oli tullut liian myöhään! Kaikki oli hukassa! Tuo kuollut ruumis oli hänen isänsä!

Hänen ei tarvinnut laskeutua hevosen seljästä sitä tutkimaan, tullaksensa tästä asiasta vakuutetuksi. Hänen hevosensa pään tasalla näkyi muuan esine, joka riippui yhdestä näistä porteista. Se oli ihmisen pää, sama, joka oli kuulunut tuohon ruumiisen. Se riippui ales, sidottuna hiuksista portin lukkoon.

Huolimatta hevosensa vastarinnasta eteenpäin menemisessä, painoi don Rafael kannuksensa sen kupeisin ja pakoitti sitä menemään, kunnes hän tuli tarpeeksi lähelle, voidakseen tutkia tuota hirveätä näkyä. Hehkuvin silmin ja paisuvin suonin hän tuijotti tuohon kauheaan esineesen. Se oli hänen isänsä pää!

Todellisuus oli hänelle selvänä. Tuo espanjalainen oli joutunut kapinoitsijain uhriksi, jotka eivät olleet kunnioittaneet hänen vapaita mielipiteitänsä eikä harmaita hiuksiansa. Olivatpa tuon ilkityön tekijät siitä vielä kerskanneetkin. Porttiin oli pään alle kirjoitettu kaksi nimeä: Arroyo — Antonio Valdez.

Hetkeksi vaipui upserin pää alakuloisena rintaa vasten. Sitten hän taasen äkkiä sen nosti ja lausui mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:

— Mistähän minä nuo ilkiöt löytäisin? Mistä? Sama se… löytää minun ne täytyy… Yötä eikä päivää älköön minulla olko lepoa… ei lepoa heilläkään, kunnes olen heidän päänsä tähän paikkaan riipustanut!

— Kuinka? jatkoi hän hetken valjettuansa, — voisinko taistella tällaisen asian edestä? Voiko poika sotia saman lipun puolesta kuin hänen isänsä murhaajatkin? Ei ikinä?

— Siis Espanjan puolesta, huudahti hän taasen, hetkisen vaijettuansa; — Espanjan puolesta tulen paljastamaan miekkani! Eläköön Espanja! Kuolema rosvoille!

Nämä sanat lausuttuansa astui upseri ales satulasta ja notkisti kunnioittaen polvensa isänsä pään edessä.

— Rakas, kunnioitettu isäni, hän lausui, — vannon sinun harmaiden hiuksiesi nimessä, jotka ovat omaan vereesi tahratut, käyttäväni kaikkia vallassani olevia välikappaleita ja oraassaan tukahduttavani tämän kirotun kapinan, jonka vuoksi olet joutunut viattomaksi uhriksi. Suokoon Jumala minulle voimaa valani täyttämiseen!

— Tässä silmänräpäyksessä ikäänkuin joku ääni kuiskasi hänen korvaansa, kertoen hänen morsiamensa sanat:

"Häpeällä ja ylenkatseella mainittakoon kaikki, jotka nostavat kätensä Espanjan eduksi! Älkööt he koskaan löytäkö kattoa, joka antaisi heille suojaa, älköötkä naista, joka heille hymyilisi! Tulkoon rakastamiensa ylenkatse kaikkien isänmaanpetturien palkaksi!"

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kuului toinen ääni:

— Te'e velvollisuutesi, olipa seuraukset mitkä tahansa!

Ja isänsä typistettyjen jäännöksien vieressä kuulteli poika ainoastaan tuota viimeksi mainittua ääntä.

* * * * *

Kuu oli jo kauan ollut noussut, ennenkuin don Rafael oli lopettanut tuon surullisen työn, haudan kaivamisen, johon hautaan hän kunnioittaen laski kuolleen ruumiin, pää oikealla paikallansa. Sitten hän veti povestansa Gertrudis'en pitkän palmikon ja pani sen isänsä jäännösten viereen.

Murheen murtamana hän sitten peitti haudan.

Eipä tuntunut hänestä helpolta eroaminen paikasta, joka oli tullut hänelle kahdenkertaisesti pyhäksi lemmen ja lapsellisen kunnioituksen tähden. Vihdoin hän kuitenkin hyppäsi satulaan ja kannusti hevostansa nelistämään eteenpäin sitä tietä, joka vei Oajaca-nimiseen pääkaupunkiin.