KOLMASKYMMENES KUUDES LUKU.

Rosvoleiri.

Huajapamista ja Oajacan kaupungista lähtee kaksi tietä, jotka suuntaavat toisiinsa, kunnes lopulta yhtyvät. Näiden yhtymäpaikka on Ostuta-virran rannalla, lähellä samannimistä järveä, eräällä kohdalla, jossa on kahlauspaikka virran poikki. Ennenkuin tulee tälle kahlauspaikalle, on Del Valle-niminen kartano Oajacan tien toisella puolen, ja tunnin matkan päässä, virran yli kahlattua, San Carlos'en maat alkavat. Kumpikin maatila, joiden alle kuuluu ääretöin maa-ala, yhtyisivät toisiinsa, jos ei virta niitä eroittaisi.

Pitkin virran oikeanpuolista rantaa, tuon äskenmainitun kahlauspaikan lähellä, näkyi sen päivän seuraavana aamuna, jona don Rafael pakolaisena lähti Huajapamista, useampia hajallaan olevia tulia, jotka tuikkivat öisessä sumussa ikäänkuin tähdet pilvisellä taivaalla.

Vasemmallakin rannalla ja äskenmainittujen tulien vastapäätä näkyi toisia, epäsäännöllisesti kimaltellen pitkin virran reunaa. Kumpikin tulijuova ilmaisi leirin siellä oloa, vaikka virta sen jakoi kahteen osaan.

Virran oikealla puolella, silläpuolen, missä San Carlos-niminen kartanokin sijaitsi, oli pääleiri. Siellä oli suuri, säkeistä ja niinimatoista koottu teltta.

Kaksi kireestä kantapäihin pyssyillä, miekoilla, pistoleilla ja puukoilla varustettua miestä olivat vahdissa teltan kumpaisellakin puolen, astuskellen edestakasin, mutta niin etäällä, ett'eivät voineet kuulla, mitä siellä sisällä puhuttiin.

Tämä huono teltta oli molempien rosvojen, Arroyon ja Bocardon, pääkortteeri, jossa kumpikin rosvo tässä silmänräpäyksessä olivat.

Ryöstettyään Las Palmas-nimisen maakartanon, olivat he jonkun aikaa olleet poissa paikkakunnalta, mutta nyt he olivat sinne palanneet, tuoden uusia liittolaisia seurassansa. Arroyo oli vannonut, ett'ei hän jätä kiveäkään Del Vallen maakartanosta paikallensa, ja heidän Ostuta-virran rannalla olemisensa tarkoitus oli tämän valan täyttäminen.

Tällä hetkellä istuivat nuo molemmat velikullat parilla härän pääkallolla, jotka heillä oli tuolien asemasta, poltellen maissinlehteen kieritettyä tupakkaa.

Äkkiä kohosi ovena oleva matonräpäle, ja miesmäinen nainen näyttäytyi aukossa. Se oli Arroyon vaimo. Hänen karkeat, mustat hiuksensa olivat kiedotut päälaelle isolla, kultahelyillä koristetulla ja kilpikonnan kuoresta tehdyllä kammalla. Hänen kaulallansa riippui useita helminauhoja, joihin oli kiinnitetty joukko ristejä, taika-esineitä ja muita kultakoristeita, mutta näistä kirjavista koristuksista huolimatta olivat hänen kasvonsa innoittavat, varsinkin kun niitä tässä silmänräpäyksessä rumensivat kaikki kiukun ilmaukset.

— Häpeä teille! hän huudahti, luoden Bocardoon sen vihaisen silmäyksen, jota hän ei uskaltanut luoda mieheensä, — häpeä teille, että tuosta kärmeenpesästä teidän valanne tehtyä vielä on kiveäkään jäljellä!

— Mitä nyt? kysyi Arroyo tyytymättömänä. — Mistä kärmeenpesästä sinä puhut?

— Del Vallen maakartanosta… mistäpä muusta? Meidän miehemme ovat sitä kolme päivää ilman mitäkkään tuloksetta piirittäneet. Ei, ei tuloksetta, sillä juuri olen saanut kuulla kymmenen meidän miehistämme saaneen eräässä kahakassa surmansa, ja että tuo kirottu katalani, joka sitä paikkaa vallitsee, on antanut naulita heidän päänsä kartanon portille.

— Kuka sinulle sen on sanonut? kysyi Arroyo kiivaasti.

— Gaspacho. Hän odottaa ulkona sinun käskyjäsi. Hän on lähetetty apua pyytämään.

— Akka! huudahti Arroyo raivoisena. — Kuka sinulle on antanut luvan minun luokseni lähetettyjen airueiden kuulustelemiseen?

Tätä kysyttyään hän syöksyi seisovallensa, tempasi härän pääkallon, jolla hän oli istunut, ja teki liikkeen ikäänkuin lingoittaaksensa sen vaimoonsa.

— Pyhä Maria! tämä huudahti. — Ettekö te, herra Bocardo, aijo minua suojella?

— Hm, vastasi puhuteltu paikaltaan liikahtamatta, — tunnettehan te, arvoisa sennora, sananparren: "Kuoren ja puun väliin"… ymmärrättehän… näitä pieniä perheellisiä kahakoita…

— Ei tule enään olemaan, keskeytti Arroyo, malttaen mielensä; — ja nyt, sennora, hän jatkoi, kääntyen vaimoonsa, — on minulla eräs asia teille, ennenkuin päästän Gaspachon puheelleni.

— Mikä sitten? kysyi vaimo äreästi.

— Sinun on vielä kerran tutkisteleminen ottamaamme vankia. Koeta, jos mahdollista, saada selvä hänen asiastansa.

— Se lintu laulaa yhä vielä samalla äänellä, vastasi vaimo; — hän väittää olevansa don Mariano de Silvan palveluksessa ja että hänellä on viesti tuolle eversti-hullulle, joksi te don Rafael Tres-Villasta nimitätte.

Tämän vihatun nimen kuultuansa rosvo rypisti otsaansa.

— Oletko saanut selvää, mikä se viesti on?

— Mies väittää, ettei se ole laisinkaan tärkeätä. Mitähän luulet hänen taskuistansa löytäneeni, kun häntä tarkastelimme?

— Myrkkypullon kentiesi?

— Ei, mutta jotakin muuta yhtä hassua. Huolellisesti tehdyn kääryn, joka sisälsi pienen, hajuveteen kastetun, silkkisen nenäliinan, ja tähän oli käärittynä hiuspalmikko… pitkä ja kaunis, lempo vieköön.

— Hm, sanoi Bocardo; — ja mitä te, sennora Arroyo, sillä olette tehneet?

— Mitäpä, minä sillä olisin tehnyt? kysyi vaimo halveksivasti. — Minä heitin tuon roskan viestinviejän silmille. Epäilemättä se oli tuolle saakelin everstille lähetetty rakkauden merkki.

— Ottiko viestinviejä sen siis takasin?

— Otti sellaisella innolla, kuin jos se olisi ollut kultavitja.

— Sitä parempi, sanoi Bocardo; — minulla on eräs miete, hän jatkoi — ja, jos en erehdy, sukkela-miete. Tämän viestinviejän ja palmikon avulla voimme saada eversti Tres-Villas paikkaan, jossa hän lemmityisensä sijaan tulee kohtaamaan parikymmentä meidän miestä, jotka ilman mitäkkään vaikeuksitta tulevat ottamaan hänet kiinni hengissä. Asia on milt'ei kuin valmis. Viekää minut vaan tämän viestinviejän pakeille, niin minä vastaan lopusta. Mitä sanotte, Arroyo? Mitä on meidän eversti Tres-Villas'en kanssa tekeminen?

— Polttaminen hänet vähällä tulella… paistaminen hänet elävältä! vastasi rosvo, ilmaisten hurjaa iloa.

— Mutta sinun vaimosi tulee pyytämään hänelle armoa, lausui Bocardo ivallisesti.

— Kyllähän se sitä tekee, sanoi vaimo. — Ei, paistettava hän on ja poltettava vähällä tulella.

Ja hirveästi nauraen hän meni teltasta, antaakseen sijaa Gaspacholle, joka seuraavassa silmänräpäyksessä astui sisään.

— Puhu! käski Arroyo äskentullutta. — Sinä pahojen viestien tuoja, mitä sinulla on sanottavaa?

— Kentiesi, herra katteini, vastasi rosvo, — kentiesi minulla on joitakuita hyviäkin uutisia.

— Noh, kerro ensiksi ne huonot!

— Nähkääs, herra katteini, meitä ei ole kylliksi monta valloittamaan tuota maakartanoa väkirynnäköllä. Se suden pesä on näyttäinyt vahvemmaksi, kuin luulimmekaan, ja minut lähetettiin apua pyytämään.

— Kuka sinut lähetti? Luutnantti Lantejasko?

— Luutnantti Lantejas ei tule enään niitäkään viestiä lähettämään. Tänä aamuna naulittiin hänen päänsä maakartanon portille kersantti Yannez'in pään viereen.

— Lempo vieköön! huudahti rosvopäällikkö. — Yannezinko myöskin!

— He eivät ole ainoat, katteini. Kahdeksan muuta ovat menneet samaa tietä.

— Kaikkien hornan henkien nimessä! huudahti Arroyo. Kymmenen minun miehistäni jo kuolleena! Tulenkohan minä menettämään tämän joukon kuten edellisenkin? Jatka! Sinä olet kertonut minulle kylläksi huonoja uutisia. Anna minun nyt kuulla joku noista hyvistä!

— Eilen illalla tuli muuan ratsumies ratsastaen maakartanoa kohti, ikäänkuin hänen vaan olisi tarvinnut näyttäytyä portilla, tullaksensa sisään lasketuksi. Ennenkuin hän pääsi niin pitkälle, huomasivat hänet kuitenkin kaksi meidän etuvartijatamme, jotka heti kävivät hänen kimppuunsa. Mutta kiivaan taistelun perästä onnistui ratsumiehen päästä pakoon.

— Lempo vieköön… mitä pölkkypäitä!

— Älkää olko suutuksissanne noihin miesparkoihin, herra katteini. Minä vakuutan, etteivät ne häntä päästäneet ilman kovatta ottelutta, jota parhaiten todistaa se, että toinen heistä sai häneltä luodin olkapäähänsä, samalla kun hän otti toista kauluksesta, nosti tämän satulasta ja paiskasi maahan. Viipyi kokonaista kaksi tuntia, ennenkuin tuo miesraukka jälleen toipui.

— Minä tunnen ainoastansa yhden miehen, joka voisi tehdä jotakin sellaista, sanoi Bocardo kalveten, — ja se on tuo saakelin eversti Tres-Villas. Juuri sillä lailla hän surmasi Antonio Valdezinkin.

— Se oli eversti Tres-Villas, lisäsi Gaspacho. — Pepe Lobos on siitä varma. Tämä kuuli tuon kummallisen hevosen kuorsaamisen, saman, jolla hän ratsasti sinä päivänä, jona hän tuli Las Palmas'een. Sitäpaitsi tunsi Pepe hänen vartalonsa ja äänensä, vaikka olikin yö. Kymmenen meidän miestä ajoi häntä takaa, ja tällä hetkellä hän jo lienee vankina.

— Pyhä neitsyt! huudahti Arrayo, katsoen taivaasen. — Lupaan sinulle palmupuun kokoisen vahakynttilän, jos tämä mies joutuu meidän käsiimme!

— Palmupuunko kokoisen! huudahti Bocardo hämmästyneenä. — Tarkoitatko sitä todellakin?

— Vaiti! sanoi toinen hillityllä äänellä. — Pidä suusi, Bocardo; sen lupasin, häntä pettääkseni.

— Noh, niin, lausui Bocardo, jos ne ottavat hänen vangiksi tahi ei, on vähäpätöinen asia. Me tulemme kaikissa tapauksissa hänet saavuttamaan. Jos oikein käsitän sen viestin tarkoitusta, joka tuolla palmikolla varustetulla miehellä hänelle on, voi häntä sillä houkutella vaikka maailman ääriin.

Tässä silmänräpäyksessä syöksyi Arroyon vaimo telttaan.

— Häkki on tyhjä! hän huusi. — Lintu on lentänyt pois tuon konnan, Juan el Zapoten seurassa, joka häntä vartioitsi!

— Tuli ja leimaus! raivosi Arroyo. — Heti heidän jälkeensä! Halloo! hän jatkoi, huutaen ulos teltan ovesta, — kaksikymmentä miestä hevosen selkään! Etsikäät metsästä ja virran rannoilta! Tuokaatte molemmat karkurit takasin käsistä ja jaloista sidottuina! Ennen kaikkia tuokaat ne hengissä takasin!

Käsky vaikutti vilkkaan liikkeen koko leirissä, jossa kukin näkyi kilpailevan keskenänsä, kuka heistä olisi ensimmäinen takaa-ajoa alkamaan.

— Lempo vieköön, jupisi Bocardo itseksensä, — jos eversti pääsee pakoon ja viestin viejä myöskin, niin hyvästi, kauniit suunnitelmani! Hm, hän jatkoi, Arroyon vaimon mentyä ulos jouduttamaan takaa-ajajien lähtöä, — hm, herra Arroyo, jos hän pääsisi meidän käsistämme, olisi se suuri vahinko. Kuitenkin lohduttakaamme itseämme käymällä San Carlos'en maakartanossa.

— Niin, vastasi toinen, — ja minulla on suuri huvittelemisen halu juuri nyt. Tänä iltana aijon huvitteleida. Huomenna ryntäämme Del Vallen kimppuun koko voimallamme, ja vieköön minut paholainen, jos jätän siellä kiveäkään kiven päälle.

— Niin, huomenna ryhdymme asiaan täydellä todella, sanoi Bocardo, hykertäen iloisena kämmeniänsä. — Mutta katsokaapas, hän jatkoi, katsellen ulos teltasta, — meidän miehet ovat valmiit takaa-ajoa alkamaan. Jos tahdotte totella minun neuvoani, niin lähettäkää vaan kymmenen miestä kahdenkymmenen sijaan. Ne riittävät kylläksi ottamaan kiinni nuo kaksi kanaljaa, jotka meiltä ovat karanneet. Lähetettyänne apua Del Vallen luokse, ei jää monta tänne pääkortteeriin jälelle.

Arroyo päätti noudattaa toverinsa neuvoa, valitsi ratsastajista kymmenen, joilla oli parhaimmat hevoset, ja käski heitä alkamaan takaa-ajon. Nuo muut kymmenen käskettiin samalla lähtemään Del Valle-nimisen maakartanon luo, tätä paikkaa piirittävän joukon avuksi.