V.

Samana iltana meni hän tapaamaan Vigdistä tämän aittaan, jossa neito istui penkillä neuloen. Hän oli puettu siniseen, runsaasti kirjaeltuun pukuun, ja hänen keltainen tukkansa riippui hajallaan hänen ympärillään välkkyen liedellä palavan roihuvalkean valossa. Nähdessään Ljotin, laski hän kädestään neuleensa ja nousi häntä vastaan. Mutta Ljot astui nopeasti hänen luokseen ja istuutui hänen viereensä taljalle. Vigdis sanoi silloin:

"Kuinka uskallat tulla noin rohkeasti aittaani, isäni ollessa poissa kotoa?"

"Olen nähnyt sinua niin vähän näinä päivinä", sanoi Ljot, "ja minulla olisi niin paljon puhumista sinulle."

"Olemmehan puhuneet keskenämme joka päivä", vastasi Vigdis hänelle.

"Minulla on vielä paljon puhumatonta, Vigdis, ja puhuisin siitä kernaasti sinun kanssasi kahden. Veterlide sanoi tänään minun kaiketi tietävän sinun mielenlaatusi minua kohtaan. Monesti minusta tuntuu siltä kuin sinä soisit minulle hyvää, mutta välistä sinun sanasi ovat oudot ja sinä olet niin pikainen minua vastaan, että melkein luulen sinun kantavan kaunaa minulle."

"Miksi minä kantaisin sinulle kaunaa", sanoi Vigdis. Tämän jälkeen hän istui tuokion vaiti, katsomatta Ljotiin. Sitten hän sanoi:

"Minusta tuntuu niin kummalta kuulla sinun puhuvan minulle noin. Sillä itsestäni on tuntunut usein yhdessä istuessamme, että juuri sinä olit pikainen vihaan; ja monesti en tiennyt, miksi olimme suuttuneet, tai olitko sinä pilkannut minua. Olen viettänyt kaiken ikäni täällä metsien keskellä, ja me näemme harvoin vieraita. Mutta sinä olet liikkunut kaukana ja nähnyt paljon. En kiellä, että usein olen ollut vihoissani sinulle."

"Minä olen tottumaton puhumaan naisten kanssa", sanoi Ljot hitaasti. "Mutta en ole tavannut ketään, jonka kanssa olisin niin mielelläni yhdessä kuin sinun kanssasi. Ja ketään muuta minä en huoli rinnalleni."

Nyt ei Vigdis vastannut mitään, ja silloin Ljot jatkoi:

"Jos se on mieleesi, tahdon kosia sinua Gunnarilta ja ottaa sinut vaimokseni."

Vieläkään ei Vigdis vastannut mitään, mutta Ljot laski kätensä hänen kaulalleen ja suuteli häntä suulle. Ja koska neito ei siirtynyt pois, veti hän hänet lähemmä ja otti hänet polvelleen. Silloin tämä purskahti itkuun, lähti hänen luotaan ja meni lieden luo. Siellä hän istuutui jakkaralle, ja hänen tukkansa levisi hänen ympärilleen kuin välkkyvä huntu. Ljot ajatteli, ettei yksikään mies ollut nähnyt ihanampaa näkyä. Hän tuli perästä ja jäi seisomaan käsi reppänän tangolla, katsellen neitoa. Sitten hän sanoi:

"On paha, että saatoin sinut itkemään, kaunokaiseni. Vaan vastaahan nyt sentään siihen, mitä sinulta kysyin."

"Suo minulle vähän aikaa", pyysi Vigdis. "Lähde sukulaistesi luokse pohjoiseen, kuten aikomuksesi oli. Kun palaat takaisin tänne, jossa laivasi odottaa, olen antava vastauksen. Toivon voivani vastata myöntäen sinun tahtoosi; mutta pelkään lähteä niin kauas isäni luota ja jättää hänet yksin. Ja tämä on myös mielestäni käynyt liian äkkiä."

"Ei niin varsin äkkiä sentään", sanoo Ljot. "Olen ollut täällä jo kolme viikkoa. En tiedä, mitkä haltiat ohjaavat ihmisen kulkua, mutta meidän tiemme ovat kohtalottaret solmineet yhteen, sen minä olen tiennyt siitä päivästä asti, jolloin istuimme yhdessä uhrikummulla."

"Nyt sinä olet taas vihainen, minä näen sen kasvoistasi", sanoo Vigdis. "Minä olen nuori, ja minun on liian aikaista ajatella naimisiinmenoa."

Ljot kääntyi menemään. "Meillä on tarpeeksi ikää," hän sanoi — "mutta huomaan, ettet sinä tiedä, mitä tahdot."

Vigdis nousi seisomaan, lähti hänen perästään ja sanoi:

"Anna toki minulle sen verran ajatuksen aikaa, minkä sinulta pyysin. Toivon, ettei sinun ole tarvinnut pyytää minua turhaan. Mutta minä en vielä tunne sinua mielestäni tarpeeksi, ja sinä aiot viedä minut niin kauas kaikesta siitä, mihin minä olen kuulunut."

Nyt hän kietoi käsivartensa Ljotin kaulaan, ja suuteli häntä. Mutta sen jälkeen hän työnsi hänet ulos ovesta ja pyysi häntä menemään.