XVIII.

Nyt sanoi Vigdis:

"Ihmeellisintä kaikesta, mitä sinä olet kertonut, on mielestäni se, että sinä saatoit jäädä orjan luokse, jolle sinut oli väkipakoin annettu — minä olisin pyytänyt Gunnaria sitomaan hänet villien hevosten väliin."

Æsa vastasi:

"Gunnarin oli kunniallisempaa ottaa itselleen rikas ja korkeasukuinen vaimo kuin pitää minut talossaan. Mutta eniten minä epäröin siksi, että minulla oli Svartin lapsi — en tahtonut, että minulta riistettäisiin poikani toisen kerran."

"Sinulla on toisenlainen luonto kuin minulla, kasvatusäiti," lausui Vigdis. Hetken kuluttua hän sanoi: "Ei hänellä ollut suurta iloa äidistänikään — ja se pienenee yhä, kun hän saa tietää minun lapsestani."

"Anna pojan olla siellä, missä se on, niin kauan kuin Gunnar elää", sanoi Æsa. "Sitten voit ottaa hänet luoksesi suruasi lohduttamaan. Kai me keksimme jonkun keinon Kaaren varalta."

Vigdis laski kädet syliinsä ja katsoi tuleen. "Minä en jaksa enää kantaa surua ja tuskaa ja aprikoida keinoja", sanoi hän, "otan mieluummin vastaan sen, mikä on tuleva; se ei voi olla pahempaa, kuin mitä jo olen saanut kestää."

Hän otti huivin maasta, lähti ovelle ja kutsui luokseen miehen, joka oli pihalla hakkaamassa puita.

"Vie tämä huivi Skoftelle", hän käski, "ja sano, että hän tulisi tänne yöllä ja toisi minulle sen, minkä hän löysi tämän huivin keralla."

Sitten hän palasi takaisin ja istuutui lieden ääreen. Æsa tuli istumaan hänen viereensä. Pitkään aikaan he eivät puhuneet sanaakaan. Viimein sanoi Æsa:

"Kestää kauan, ennenkuin Skofte ehtii tänne. Olisi parempi mennä levolle."

"Mene sinä maata", vastasi Vigdis.

Æsa jäi istumaan ääneti. Sitten sanoi Vigdis taas:

"Mene nyt levolle, Æsa."

Kasvatusäiti kuuli hänen äänestään, ettei ollut hyvä panna vastaan; hän paneutui siis sänkyyn, mutta ei nukkunut. Vigdis jäi istumaan paikalleen. Hän ei hievahtanut muuta kuin tulta korjaamaan, ja kun se oli sammumaisillaan, nousi hän lisäämään puita ja meni sitten taas paikalleen. Näin kului yö kukonlauluun saakka.

Hetkistä myöhemmin kuului kolkutus ovella.

"Mene avaamaan, Æsa", käski Vigdis.

Æsa teki niin, ja Skofte tuli sisään. Hän kantoi poikaa käsivarrellaan taljaan kiedottuna. Vigdis nousi, otti tervastikun ja sytytti sen liedestä. Skofte pani pois taljan ja nosti lapsen tulen valoon. Se alkoi itkeä, sillä se oli ehtinyt nukahtaa matkalla.

Vigdis katsoi poikaa, mutta ei koskenut siihen. Se oli pieni ja laiha ikäisekseen; sillä oli pitkät mustat hiukset ja vaaleansiniset silmät, ja se oli hyvin Ljotin näköinen.

Skofte laski sen lattialle, sillä hän tahtoi näyttää, että se osasi jo seistä kun siitä piti kiinni — mutta kävellä se ei vielä osannut. Lapsi itki koko ajan ja piti kiinni kasvatusisän vaatteista.

Vigdis heitti tervastikun tuleen ja kävi istumaan entiselle paikalleen. Kun ei lapsi tahtonut herjetä itkustaan, sanoi Skofte:

"Se itkee siksi, että sillä on uni — muuten se ei itke koskaan."

"Pane se sitten nukkumaan", vastasi Vigdis, "se herättää muuten koko talon."

Æsa otti pojan käsivarrelleen ja aikoi kantaa sen sänkyyn, mutta silloin sanoi Vigdis:

"Minä en huoli sitä sinne — vie se jonnekin muualle. Ja sinä Skofte saat mennä tupaan maata. Minä palkitsen sinut runsaammin kuin tuon pojan tähden olisi tarpeen."

Æsa laski lapsen penkille ja kävi itse sen viereen. Vigdis istui valveilla koko yön.