XXIV.

Nuo kolme miestä, jotka asuivat majassa, olivat henkipattoja. Vigdis muisti kuulleensa moisista mellastelijoista, joiden tähden oli vaarallista liikkua pohjoisissa metsissä. Kaksi näistä oli veljeksiä, nimeltään Ille Hermod ja Einar Hadelantilainen, mutta kolmas, Illuge, oli tullut pohjoisesta.

Hän oli hyvin komea mies, pitkä ja sorjavartaloinen; hänellä oli pienet kädet ja jalat, kauniit kasvojen piirteet, kyömynenä, siniset silmät ja pitkä, kihara, vaalea tukka sekä parta.

Eräänä aamuna, Vigdiksen voidessa jo paljon paremmin, tuli Illuge hänen luokseen kun hän istui kahdenkesken poikansa kanssa. He juttelivat vähän aikaa, sitten sanoi Illuge:

"Olen neuvotellut kumppanieni kanssa eräästä seikasta. Tänne metsään ei ole helppo saada ketään naista. Sinä et ole paljon paremmassa asemassa kuin me, kun olet kodistasi karkoitettu. Olemme nyt päättäneet niin, että sinä saat jakaa minun vuoteeni, ja keväällä minä rakennan oman tuvan ja raivaan maata pohjoisemmaksi järven rantaan. Hermod ja Einar koettavat myös saada itselleen vaimon tänne."

Vigdis istui poika sylissään. Hän vastasi:

"En usko, Illuge, että sinä tahdot ottaa minut pakolla."

Illuge vastasi vähän mietittyään:

"En tahdo ottaa sinua pakolla — vaan en ymmärrä, mitä muuta sinä voit toivoa; sillä lopuksi sinun kuitenkin täytyy ottaa joku meistä, ja silloin minulla mielestäni on suurin oikeus sinuun. Täällä on muuan hyvä kala- ja riistapaikka tässä järven rannalla, jota me kutsumme Karhujärveksi. Ja olisihan sinulla ja pojallasi kuitenkin parempi olo, kuin mitä saatoit toivoa, kun minä löysin teidät."

Vigdis vastasi:

"Lienette paljon siivompia kuin tuollaisilta miehiltä sopisi odottaa, jos aiotte raivata itsellenne maata tänne metsien keskelle — en ymmärrä kuinka ette halua takaisin ihmisten ilmoille. En usko, että yksikään mies uskaltaisi kieltää teiltä asuntorauhaa minun kotiseudullani, sillä siellä ei ole ketään teidän vertaistanne."

Illuge tuumi, ettei ollut niin helppo lähteä metsästä, kuin Vigdis näytti luulevan.

Silloin sanoi Vigdis:

"Minä en aio sallia Koli Arnenpojan, joka poltti isäni taloineen, karkoittaa itseäni ja poikaani mannultani — vaikka olen vain yksinäinen nainen, ja nuorikin. Tiedän, minne isäni kätki kalleutensa ennenkuin kuoli, ja aion saada ne takaisin. Mutta jos sinä ja ystäväsi tahdotte auttaa minua, olen minä jakava kaiken teidän kanssanne, kuten kumppanien sopii, ja meidän kohtalomme on oleva sama."

"Sinä olet uskalias nainen", vastasi Illuge, "mutta Aaslo on liian lähellä, ja tekomme liian tunnetut siellä. Se voisi vielä käydä, ellei kuningas Olav olisi Hadelandissa tänä talvena."

Nyt sanoi Vigdis:

"Se olisi ehkä parasta meille kaikille. Minulla on raskaita valituksia esiintuotavana kuninkaalle — ja olen kuullut hänen saarnaavan uutta oppia sekä olevan hyvin lempeän kaikille, jotka antavat kastaa itsensä. Mutta minun kotiseudullani on monta, jotka palvelevat vanhoja jumalia ja uhraavat Torille. Olen ajatellut lähteä kuningas Olavin eteen, ja ellei kukaan teistä uskalla lähteä mukaan, riittää, jos joku teistä neuvoo minulle tien metsän läpi. Uskon varmasti asemani paranevan — ja jos niin käy, on teidän osanne oleva yhtäläinen kuin minun."

Tämän jälkeen ei Vigdis puhunut henkipattojen kanssa enempää tästä asiasta. Einar Hadelantilainen, nuorin heistä, olisi ollut halukas lähtemään mukaan, saadakseen takaisin perintötalonsa, ja Hermod sanoi kyllästyneensä jo kauan sitten tähän elämään; hänen halunsa veti merille ja vieraisiin maihin. Illuge oli vähimmin taipuisa ja esitteli usein Vigdikselle, heidän ollessaan kahden, että tämä tulisi hänen vaimokseen. Vigdis vastasi siiloin, että siitä ehdittiin puhua sittenkuin hän oli saanut takaisin Vadinin. Ja asia päättyi siihen, että Illuge lupasi seurata häntä Hadelandiin kuninkaan puheille.