XXII.

Tämän jälkeen hän lähti ulos ja työnsi sukset jalkaansa sekä sitoi ne kiinni hihnoilla. Suksisauva, jonka hän valitsi, oli varustettu pitkällä rautapiikillä ja hihnalla. Hän köytti pojan lujasti selkäänsä huivilla ja lähti nopeasti kohti pohjoista.

Oli auringonlaskun aika, ja hanki oli niin kovaa, ettei suksista jäänyt juuri merkkiäkään lumeen, vaikka Vigdiksellä oli poikakin selässään. Hän laskeutui joelle ja hiihti sen rantaa ylävirtaan, kunnes löysi paikan, missä jää oli vahvaa. Silloin hän hiihti yli ja alkoi nousta rinnettä. Se oli vaivalloista, ja hän oli sitäpaitsi väsynyt aikaisemman retkensä jälkeen. Saavuttuaan tasaiselle maalle, seisahtui hän katsomaan taakseen. Taivas punoitti vuonon puolella, mutta ihmisiä ei näkynyt missään silmänkantaman päässä. Seutu olikin siihen aikaan hyvin metsäistä ja tiheikköistä.

Vigdis pyrki Grefsiniä kohti. Hän kulki hitaasti, ja tähdet alkoivat jo syttyä, ennenkuin hän ehti talojen kohdalle. Missään ei näkynyt valoa hänen tullessaan pihamaalle, ja kaikki ovet olivat suljetut. Vigdis hiihti tuvan luo ja kolkutti suksisauvallaan seinään, mutta kukaan ei tullut ulos, eikä missään kuulunut muuta ääntä kuin lehmien liikkeet navetasta. Silloin hän ymmärsi, ettei ketään ollut kotona.

Seisoessaan siinä aprikoiden mitä tehdä, on hän laskenut lapsen lumelle, saadakseen hengähtää. Äkkiä tämä nykäisee häntä helmasta ja osoittaa kädellään laaksoon. Vigdis katsoo sinne ja näkee taivaalla punaisen loimun Vadinin kohdalla: Se kasvaa kasvamistaan, ja ylinnä näkyy tummaa savua. — Poikaa peloittaa, se alkaa itkeä ja kätkee päänsä Vigdiksen syliin. Silloin tämä nostaa hänet ilmaan ja sanoo:

"Nyt ne polttavat isoisän ja Æsan, kasvatusäitini — katso tarkoin, ettei se unohdu mielestäsi."

Hän näkee, miten tuli kasvaa ja loimut kohoavat korkealle, näkee savun muuttuvan punaiseksi ja kullankarvaiseksi: tuli on tarttunut vilja-aittaan, heinät ja jyvät sinkoavat kipunoina taivasta kohti, koko seutu on valoisa kuin päivällä aina Grefsiniin asti. — Äkkiä hän näkee miehiä rientävän suksilla rinnettä alas jokea kohti, ja nyt hänestä ei enää ole turvallista jäädä paikalleen, vaan tuntuu paremmalta piiloutua metsään.

Vigdis ottaa pojan taas selkäänsä ja hiihtää niin nopeasti kuin sukset kulkevat. Hän arvelee olevan parasta seurata kappaleen matkaa latua, joka vie talosta poispäin, että ne, jotka ehkä ajaisivat häntä takaa, eivät niin helposti löytäisi hänen jälkiään. Ja hän hiihtää pohjoista kohti, sillä hän tiesi Storvandetin rannalla, ylempänä rinteellä asuvan ihmisiä, eikä hän luullut takaa-ajajien häntä sinne asti seuraavan.

Metsässä on pimeä hänen joutuessaan sinne, ja hän kulki lumen kajastuksen mukaan harjannetta kohti. Hangella on vaikea päästä eteenpäin — ja hän lankesi useamman kerran lyöden veriin kätensä ja kasvonsa. Yö oli kylmä, mutta hän ei huomannut sitä, sillä hiki valui pitkin hänen ruumiistaan, ja hänen sydämensä jyskytti niin, että hän luuli sen halkeavan. Mutta pahinta oli kuitenkin, että poika piteli kiinni hänen kaulastaan, ja hän oli vähällä tukehtua noustessaan mäkeä.

Vihdoinkin hän huomasi tulleensa harjanteen laelle, ja nyt oli helpompi kulkea eteenpäin. Mutta täällä ei näyttänyt liikkuneen ihmisiä milloinkaan. Vigdis näki yhä tulen hohteen etelästä kuusenlatvojen lomasta, kun hän kääntyi katsomaan taakseen, mutta se oli jo paljon vaaleampi.

Jonkun ajan kuluttua alkoi poika taas itkeä; sillä oli kylmä ja nälkä.

"Älä itke, pikkuinen", sanoi äiti. "Pian tulemme taloon, ja silloin sinä saat puuroa ja pääset sänkyyn."

"Joko me kohta tulemme sinne?" kysyi poika.

"Aivan kohta", sanoi Vigdis.

Hän irroitti vaipan hartioiltaan, kääri sen lapsen ympärille, niin että se tuli olemaan kuin pussissa, ja sitoi pussin selkäänsä. Samassa hän näki vaaleamman aukeaman, joka vietti alaspäin. Hän lykki sauvallaan minkä jaksoi ja antoi suksien luistaa; ja niin hän pääsi eteenpäin taival taipaleelta, vaikka rinne oli epätasaista ja rytöistä. Ja joka kerran kun hänen suksensa pysähtyivät, tunsi hän polviensa vapisevan ja hien juoksevan virtana. Tähdet olivat syttyneet taivaalla, mutta metsässä oli kammottavan pimeää, sillä kuu nousi näkyviin vasta aamuyöstä.

Vihdoinkin hän näki edessään valkoisen tasangon, jonka täytyi olla järvi. Hän haki pääsyä järvelle ja lähti liikkeelle, mutta törmäsikin puuta vasten ja kaatui pitkäkseen, tuntien samalla vasemman suksen löysääntyvän jalastaan. Hänellä oli veitsi matkassa, ja sillä hän katkaisi pajusta varvun sekä korjasi hihnaa. Pojan hän pani siksi aikaa istumaan lumelle.

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin hän sai suksensa kuntoon ja saattoi jatkaa matkaa. Hän kysyi pojalta, nostaessaan tämän maasta:

"Onko sinun kylmä, poikaseni?"

"Ei", sanoi tämä. Vigdis koetteli hänen käsiään, ja tunsi, että ne olivat kylmät kuin jää; poika ei huutanut kun hän puristi niitä, ja siitä hän ymmärsi pojan palelluttaneen ne. Silloin hän otti tämän syliinsä ja hieroi häntä lumella siihen asti kuin poika rupesi itkemään kivusta. Sen jälkeen hän kääri tämän uudestaan vaippaansa ja lähti vihdoinkin järveä kohden luoteiseen päin, missä talojen piti olla.

Nyt hän huomasi itse kylmettyneensä poikaansa hoidellessaan. Ja jäällä puhalsi läpitunkeva tuuli pohjoisesta. Vigdis kulki vasten tuulta, se tunkeutui hänen likomärkien vaatteittensa läpi, ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi liikkunut alasti. Hän seurasi järven läntistä rantaa tähyillen taloja, mutta niitä ei näkynyt missään. Hiihdettyään pitkän aikaa näki hän vaalean törmän, jossa näytti olevan tupa. Hän nousi törmälle, ja siellä oli lato. Vigdis oli nyt niin uupunut, ettei hän jaksanut kulkea edemmäksi. Hän haki oven, ja se oli auki; sitten hän irroitti suksensa ja kömpi sisään. Ladossa oli pilkkopimeä, eikä siellä ollut sen lämpimämpi kuin ulkona, mutta hän hapuili käsillään kunnes löysi vähän heiniä nurkasta. Niihin hän sitten kaivautui, vaikka heinät olivat jääkylmiä, eivätkä lämmittäneet paljon.

Poika kysyi nyt, olivatko he perillä, ja saisiko hän pian puuroa.

"Ihmiset eivät ole kotona", sanoi Vigdis. "Sinua taitaa väsyttää — ruvetaan nukkumaan, niin ne tulevat pian takaisin."

"Minulla on niin nälkä", sanoi pienokainen. Vigdis otti silloin pussistaan vähän leipää ja lihaa, pureskeli niitä ja työnsi purun pojan suuhun. Tämä tyyntyi, mutta tärisi kylmästä, kuten äitikin. Silloin aukaisi Vigdis vaatteensa edestä ja painoi pojan paljasta poveaan vasten. Sitten hän kääri vaipan heidän molempien ympäri, ja kouhotti heiniä peitoksi. Poika vaipui uneen, ja Vigdis lämpeni vähän, kun tämä hengitti hänen rintaansa vasten. Hän nukahti itsekin pari kertaa, mutta silloin hänestä tuntui kuin hän olisi kahlannut lumessa pimeällä harjulla, ja hätkähti hereille. Poika havahtui myös, mutta äiti viihdytti sitä sellaisella lepertelyllä, jota naiset käyttävät puhuessaan pikkuisille lapsille.

Näin he sitten makasivat hyvän aikaa, pakkasen paukahdellessa nurkissa. Seinän raosta näki Vigdis kuun alkavan paistaa lumelle. Poika heräsi taas, ja sitä janotti. Vigdistä janotti itseäänkin, ja hän aikoi lähteä ulos hakemaan lunta, tunteakseen, jaksoiko hän liikkua, ollessaan näin kohmettunut. Poika itki, eikä tahtonut päästää häntä lähtemään, vaan riippui hänen käsivarressaan, kun hän meni ovelle.

"Nyt ne tulevat kotiin", sanoi lapsi, ja silloin Vigdis näki miehiä olevan tulossa jäätä pitkin kaukana etelässä, tulisoihdut kädessä. Hän pisti sukset jalkaansa taas, ja kuljettuaan jonkun matkaa tuntui se hänestä paremmalta kuin olo ladossa. Mutta hän rupesi ihmettelemään, mihin tämä retki päättyisi. Hän oli joutunut rantaan ja alkoi hiihtää sitä pitkin. Hän muisti kuulleensa jonkun joen juoksevan Hakedalin järveen, ja ajatteli seurata sitä niin pitkälle, että kohtaisi taloja, mutta ei tiennyt, pitkältikö sinne oli matkaa. Ja sitä mukaa kuin hän kulki, tunsi hän voimainsa vähenevän, ja ajatteli viimein, ettei nyt ollut enää muuta neuvoa kuin paneutua kuusen alle poikineen ja jäädä siihen — eikä tuo olisi ollut suuri vahinko. Mutta kuitenkin hän hiihti hiihtämistään ja pääsi siten suuren järven yli, ponnistaen uudestaan vasten tuulta. Silloin hän kuuli kaukaa suden ulvontaa, paransi vauhtiaan ja toivoi, etteivät sudet kenties vainuaisi heidän jälkiään kovassa pakkasessa.

Viimein hän ei enää kuullut susien ulvontaa, vaan ainoastaan joen kohinan alempaa. Kuu paistoi taivaalta kylmän kirkkaana, ja lumella näkyvät varjot olivat pitkät ja tummat. Hän näki suuren tumman aukon puiden alla, eikä jaksanut kauemmas. Hän ryömi sen sisään, taittoi kuusenhavuja ympäriltään ja asettui istumaan vetäen jalat alleen. Hän kietoutui pojan kanssa havujen sisään ja veti tämän itseään vasten, että lapsella ainakin olisi lämmin. Hän nojasi leukansa sen päätä vastaan ja sitten hän ei tajunnut enää mitään, istua kyyhötti vaan siinä poika sylissään unen horroksessa.