XLVII.

Vigdis asteli edestakaisin tuvassa. Hän kääri viittansa ympärilleen ja riisui sen taas, vaikka pakkanen oli niin kova, että huurre välkkyi tuvan seinällä. Hän muutaikse istumaan lieden ääreen, mutta kävi vähän väliä ovella. Viimein hän jäi seisomaan sinne tuijottaen ulos, auringon laskiessa punaisena usvahuuruihin.

Viimein hän näki ratsastajan metsän laidassa, ja tunsi Ulvarin. Tämä palasi yksin ja ajoi käymäjalkaa. Vigdiksen polvet alkoivat vavista ja hän palasi lieden ääreen.

Hän ei voinut katsoa ylös kuullessaan Ulvarin avaavan oven. Tällä oli mytty kädessä, ja hän laski sen raskaasti äitinsä syliin. Sitten hän meni sanaakaan sanomatta hänen ohitseen sänkykomeroon ja salpasi sen sisäpuolelta.

Vigdis jäi istumaan kädet polvellaan olevan mytyn ympärillä.

Kun hän aukaisi sen, näki hän ensiksi kaulantyngän. Silloin hän käänsi sen niin, että kasvot tulivat ylöspäin. Hiukset olivat painuneet silmille ja liimautuneet ihoon. Hän pyyhkäsi ne syrjään ja kuivasi viittansa syrjällä verijuovat poskilta. Sitten hän sipaisi keveästi huulia; ne olivat niin avuttoman ohuet ja sinertävät noissa harmaissa kasvoissa. Hän laski sormensa silmäluomille ja raotti silmiä. Mutta ne olivat elottomat ja typerän näköiset; siksi hän sulki ne taas.

Ja hän muisti hetken, jolloin hän oli seisonut Eyolv Arnenpojan ruumiin ääressä. Tuo verinen näky oli tuntunut hänestä niin suloiselta, se oli virvoittanut hänen ahdistettua sydäntään. Mutta mitä kauemmin hän katseli Ljotin päätä, sitä raskaammalta hänestä tuntui, sillä tämän kasvot olivat niin vanhat ja surulliset. Ei tämä harmaa, avuton pää voinut tuoda lohtua ja sovitusta hänen onnettomuuteensa eikä se ollut sen arvoinen, että hänen olisi kannattanut taistella ja nähdä vaivaa tämän hetken tähden isänsä kuolemasta asti.

Vigdis peitti kasvonsa ja laski mytyn jalkojensa juureen. Hän nousi ja meni Ulvarin ovelle sekä kutsui häntä, mutta ei saanut vastausta. Hän seisoi siinä hetken ja kutsui häntä taas, mutta kun ei siitä ollut apua, palasi hän paikalleen ja jäi istumaan veriset kädet helmassaan.

Ja yö kului. Viimein aukaisi Ulvar oven ja astui tuvan poikki. Hän ei nähnyt äitiään, sillä tuli oli sammunut melkein tyyten. Hän oli matkavaatteissa ja lähti pihalle. Vigdis nousi ja seurasi häntä. Ulvar talutti hevosen tallista ja satuloi sen. Vigdis tuli hänen luokseen.

Kuu paistoi kirkkaasti, eikä Ulvar ollut äidin mielestä milloinkaan muistuttanut niin suuresti Ljotia; hänen kasvonsakin olivat yhtä kalpeat kuin kuolleen. Äiti halusi kysyä häneltä taiston kulkua, mutta ei uskaltanut, ja sanoi sitten vaan:

"Lähdetkö ajamaan?"

"Lähden", vastasi poika.

"Ratsastatko Vadiniin?" kysyi äiti taas.

"Ratsastan edelleen huomenna, sillä minulla ei ole halua jäädä tälle seudulle", vastasi toinen.

Vigdis katsoi häntä silmiin ja kysyi vielä:

"Etkö tahdo enää jäädä minun luokseni?"

"Olen nyt palkinnut sinun rakkautesi, äiti, sillä tapaa kuin kerran pyysit", vastasi Ulvar. "En ymmärrä, mitä muuta iloa sinulla voisi olla minusta, ja voinet siis antaa minun lähteä nyt."

"Älä puhu noin", pyysi äiti. Sitten hän lisäsi vielä: "Jos tahdot päästä näkemästä minua, voin jäädä tänne Bergiin niin kauaksi aikaa kuin tahdot. Mutta älä lähde kokonaan pois nyt keskellä talvea."

"En jaksa jäädä tänne", vastasi Ulvar. "Kun tiedän täällä tapahtuneen niin paljon pahaa, en voi viihtyä täällä enää."

Vigdis kiersi käsivartensa hevosen kaulaan ja jäi nojaamaan siihen. Hän ei uskaltanut pyytää Ulvaria jäämään, mutta hänen sydämensä oli raskas kuin kivi, sillä hän näki, ettei tätä voinut välttää. Hän puristautui hevosta vasten ja muisti samassa yön, jolloin hän oli synnyttänyt poikansa, sekä hevosen, ainoan elävän olennon, johon hän oli voinut turvautua silloin.

"Etkö pidä minusta enää, poikani", kysyi hän hiljaa.

"Kyllä", vastasi Ulvar. "Mutta sinun pitää antaa minun lähteä nyt, äiti." Hetken kuluttua hän sanoi: "Pyydän, että minun tähteni toimittaisit Ljotille kunnollisen hautauksen."

"Teen sen", vastasi Vigdis.

Silloin Ulvar sanoi taas:

"Ei sinun pidä kiittää minua hänen kuolemastaan — hän surmasi itse itsensä."

Nyt Ulvar tarttui ohjaksiin, vaan kysyi sitten äkkiä: "Vastaa minulle äiti — oletko sinä koskaan rakastanut Viga-Ljotia?"

Nyt Vigdis purskahti itkuun ja painoi päänsä hevosen kaulaa vasten sanoessaan:

"En vihannut häntä ensin, — pahinta oli, että rakastin häntä enemmän kuin ketään muuta."

Nyt Ulvar nojautui eteenpäin satulassa, kohotti hänen kasvonsa ja suuteli häntä suulle. Ja äiti kysyi:

"Tuletko takaisin luokseni?"

"Jos jään eloon", vastasi Ulvar, "tulen kerran takaisin. Mutta anna minun nyt lähteä, äiti."

Silloin Vigdis päästi kätensä irti, ja Ulvar ratsasti pois.