XIV.

Kevään tullen sanoi Vigdis tahtovansa viettää kesän karjatuvalla Æsan kanssa. Ja kävi niin, vaikka se ei ollut Gunnarin mieleen; Æsa suostutteli häntä, kunnes hän myöntyi. He lähtivät hyvin aikaisin kesälaitumelle. Heidän kerallaan lähti Skofte niminen mies. Tämä oli Æsan poika ja Gunnarin vapautettu orja. Hänen tuli paimentaa hevosia ja suojella karjaa pedoilta.

Kerran illansuussa seisoi Æsa karjakarsinan ovella lehmiä odotellen. Silloin tuli Vigdis siihen suuresti hädissään ja sanoi:

"Tuolla tulee Gunnar — miten minun nyt käykään, hän lyö minut varmaankin kuoliaaksi, nähdessään, missä tilassa olen".

"Paneudu vuoteeseen", vastasi Æsa, "minä sanon sinun olevan kipeänä — ei hän jää tänne kauaksi aikaa."

Vigdis teki niin ja oli sängyssä ne kaksi päivää, jotka Gunnar vietti karjatuvalla. Tämä sanoi, ettei ollut ihme, että hän oli sairastunut ja etteivät he olleet saaneet paljon maitoa, kun olivat tulleet niin aikaisin tunturille — maakin oli vielä kuurassa öisin, ja karjalla oli niukalti syömistä metsässä.

Mutta tämän jälkeen alkoi Æsa arvella, että hänen oli puhuttava Vigdikselle tämän asioista ja neuvottava tätä yhdessä ja toisessa. Ja niin hän sanoi eräänä päivänä Vigdiksen seisoessa puron partaalla pesemässä maitoastioita:

"Anna minun tehdä tämä työ; sinun ei pidä liikkua niin rajusti nykyjään."

Vigdis viskasi maitopytyn mäkeä alas, ja hänen silmissään oli niin hurja ilme, että kasvatusäiti pelästyi; sitten hän huusi:

"Älä puhu minulle tästä asiasta, muuten minä en tiedä, mitä teen!"

Eikä Æsa uskaltanut puhua siitä kertaakaan sen jälkeen. Ja kesä kului.

Eräänä yönä Vigdis nousi vuoteesta ja lähti karjatuvasta. Sydänkesän aika oli jo ohi, ja ulkona oli hiljaista ja pimeää. Hän kulki kappaleen matkaa niittypolkua ylös, mutta päästyään veräjän luo, ei hän jaksanut etemmäs, vaan laskeutui maahan levähtämään vähäksi aikaa. Metsänrajassa kulki valakka; se ei pysynyt muiden hevosten joukossa, vaan pysytteli rakennusten lähettyvillä. Se oli hyvin ihmisrakas ja piti etenkin Vigdiksestä. Nyt se tuli hänen luokseen, haisteli häntä ja jäi seisomaan hänen viereensä Vigdiksen maatessa maassa pitkänään. Kun poltot helpottivat vähän, nousi hän pystyyn ja lähti astumaan karjakujaa myöten. Hevonen seurasi häntä kaiken aikaa. Joka kerran kun poltot palasivat, tarttui hän hevosen kaulaan ja nojautui siihen, ja silloin se käänsi päätään, töykkäsi häntä turvallaan olkapäähän ja selkään ja seisoi paikallaan liikahtamatta.

Viimein hän tuli suuren, tummavetisen lammen luo. Ylinnä taivaalla näkyi vaaleampi läikkä, joka kuvastui lampeen; muuten oli kaikki mustaa ja kaameata. Kerran hän huusi ääneen, mutta kaiku vastasi niin pahasti lammen toisella puolen kohoavan vuoren seinästä, että häntä rupesi peloittamaan; hän pisti viitan liepeen suuhunsa ja puri sen pieniksi kappaleiksi, niin että hän sai suunsa täyteen villasilppua ja luuli tukehtuvansa. Hän kuuli puron pulputtavan jossakin lähellä ja näki, aukaistessaan silmänsä, aamun alkavan sarastaa ja lammen pinnalla käyvän pieniä mustia väreitä. Mutta hän ei jaksanut kontata sinne asti. Ja aika kului hitaasti ja vaivalloisesti.

Aurinko nousi taivaalle ja alkoi pistellä häntä silmiin. Jonkun hetken kuluttua Vigdis pääsi tuskastaan. — Hän virui sen jälkeen kauan tajuttomana, mutta tunsi lopulta auringon lämmittävän itseään ja kuuli lapsen huutavan. Hän katsoi sitä; se oli poika. Hän ei voinut koskettaa sitä, vaan otti yltään valkopohjaisen vihreäraitaisen huivin, joka oli märkä hiestä ja verestä, käänsi sen kokoon, pani lapsen siihen, työnsi sen kahden kiven väliin ja peitti sen sammalilla ja oksilla. Sitten hän laahautui puron rantaan juomaan.

Veden rajassa oli sileä paasi. Aurinko oli lämmittänyt sen, ja Vigdis nojasi nyt selkänsä sitä vasten ja lepäsi siinä vähän aikaa. Sitten hän nousi ja alkoi kulkea takaisin karjatuvalle.

Siellä odotti Æsa häntä suuressa tuskassa. Hän oli lähettänyt Skoften hakemaan Vigdistä. Vigdis meni sisään ja paneutui sänkyyn; hänellä oli kuumetta ja hän oli muutaman päivän hyvin sairas. Æsa hoiteli häntä ja hieroi hänen rintojaan lämpimällä voilla; mutta kumpikaan ei puhunut sanaakaan tapahtuneesta.

Vigdis ei senjälkeen halunnut mennä metsään, vaan pysytteli tuvassa. Eikä Æsa huomannut hänen olevan entistä iloisemman.