IV.
Siiri Siegberg translation
Pian alettiin huomata, että Jumala kuuli niitä, jotka rukoilivat Halvardin haudalla, ja häntä ruvettiin kutsumaan Pyhäksi Halvardiksi.
Myöhään eräänä iltana samana syksynä — oli menossa vuosi 1044, neljästoista vuosi jälkeen Pyhän Olavin marttyyrikuoleman — kulki muuan köyhä leski metsän läpi Husebytä kohti pyytämään maavuokran lykkäystä. Hänen miehensä oli raivannut uudisasunnon harjulle. Heillä oli mielestään suuri ja hyvä palsta, ja he olivat tulleet hyvin toimeen, mutta nyt oli mies kuollut, lehmissä oli ollut tautia, sudet olivat repineet häneltä lampaan, ja lapset makasivat sairaina, ja hän oli näin joutunut suureen ahdinkoon.
Taivaltaessaan eteenpäin, ajatellen, miten epävarma hänen asiansa onnistuminen oli — nyt kun Halvard ja hänen äitinsä olivat poissa — sillä nämä olivat aina olleet sääliväisiä köyhille ja suoneet heille apuaan, mutta Orm oli ankarampi ja saidempi — näkee hän äkkiä miehen kulkevan edellään polkua pitkin. Hän pelästyy ja poikkeaa tieltä, sekä kulkee hyvän matkaa sisemmälle metsään pysytellen piilossa siksi, kunnes hän arvelee miehen ehtineen mennä pois. Oli jo myöhä ja alkoi pimetä, eikä hän löytänyt enää tietä, vaan kulki harhaan. Hän joutui kivivieremän laitaan ja luisti vähän matkaa alas, jolloin pari kiveä irtaantui. Mutta kun hän tapasi tukea noustakseen ylös, sattui hänen kätensä pyöreään, sileään kappaleeseen. Se oli kiviruukku, joka oli täynnä rahoja ja raskaita kultasormuksia, solkia ja kalleuksia, entisaikojen aarteita.
Hän saapui Husebyhyn yöllä ja pyysi herättämään Ormin. Tämä ilostui suuresti nähdessään aarteen. Maasta löydetty tavara on kuninkaan omaisuutta, mutta hän ei ollut tähän aikaan hyvissä väleissä sukulaisensa Maunu-kuninkaan kanssa, ja hän tiesi, että kuningas, joka tarvitsi rahaa sotaretkiään varten, oli tuleva iloiseksi ja tekevä sovinnon hänen kanssaan, kun hän toisi hänelle tämän suuren aarteen. Hän lahjoitti nyt leskelle kaksi lehmää ja kymmenen lammasta ja antoi hänelle anteeksi kymmenen vuoden vuokramaksut. Lesken pojat kasvoivat miehiksi tuon ajan kuluessa, ja Husebystä saatu karja menestyi. Ja kaikkea, mihin tuo leski ryhtyi, seurasi onni, ja hänen lapsistaan tuli varakasta väkeä.
Mutta leski rupesi sitten aprikoimaan, että mies, jonka hän metsässä oli tavannut, oli ollut Halvardin näköinen, ja Orm arveli, että se ehkä oli ollutkin hän. Ja niin hänen menestystään alettiin pitää tuon lempeän, pyhän miehen ihmetyönä.
Kevättalvella seuraavana vuonna oli kaksi vuonon toiselta puolen olevaa miestä viemässä vastasyntynyttä papin luo kastettavaksi. Oli täydenkuun aika, mutta sataa tihuutteli. Heidän kuljettuaan vähän matkaa jäätä myöten, huomasivat he sen olevan heikkoa, eikä ollut varmaa, kestäisikö se heitä. Lapsen isä pelkäsi hukkuvansa vastasyntyneen kanssa, ja metsästä heidän takaansa oli kuulunut susien ulvontaa. Ja lapsi oli niin heikko, etteivät he luulleet sen elävän huomiseen.
Seisoessaan siinä nyt epätietoisena, näkivät he kahden suuren eläimen lähestyvän juoksujalkaa Husebyn taholta. Ensin he pelästyivät, sillä he luulivat niitä susiksi, mutta eläinten ehdittyä lähemmäksi, tunsivat he, että ne olivat Halvardin isot koirat, Kerr ja Karados.
Koirat hyppivät heitä vastaan, heiluttivat häntäänsä, nuoleksivat heidän käsiään ja nuuskivat kastamatonta lasta. Lapsen isä alkoi itkeä ilosta ja sanoi toverilleen, että nyt he varmasti olivat pelastetut. Koirat johdattivat heidät heikon jään yli, ja he saapuivat papin luokse samana yönä, ja lapsi tuli kastetuksi. Mentyään sitten kirkkoon kiitosta rukoilemaan, laskivat he lapsen Halvardin haudalle rukousten ajaksi. Ja se vahvistui ja varttui ja kasvoi terveeksi ja taitavaksi mieheksi. Mutta hän ja hänen sukulaisensa eivät lakanneet ylistämästä Pyhän Halvardin hyvyyttä.
Kolme vuotta tämän jälkeen tapahtui Foliossa Hortteinin talossa, kaukana Husebystä, että erästä miestä, joka asui metsässä, ruvettiin epäilemään niin rumasta rikoksesta, että hänen naapurinsa päättivät polttaa hänet elävänä taloonsa. Kymmenmiehinen joukko lähti siis metsää kohden eräänä pimeänä yönä alakuun aikaan, jolloin sen piti ilmestyä näkyviin vasta aamupuoleen. Mutta tultuaan ulos metsästä aivan lähelle taloa, joka heidän piti polttaa, näkivät he taivaalla aivan kuin nousevan kuun kajastuksen, vaikka sen olisi pitänyt nousta vasta kolmen tunnin perästä, eikä aurinkokaan voinut nousta siltä puolelta taivasta. Ja pihaan ehdittyään he näkivät oven edessä pitkän, kookkaan miehen, ja tämän vieressä kaksi isoa keltaista koiraa. Miehellä oli toisessa kädessään kolme nuolta ja toisessa jokin pyöreä kappale, joka oli aivan kuin pieni kilpi. He luulivat sitä ensin siksi, mutta sitten sanoi yksi miehestä voivansa vaikka vannoa, että se oli myllynkivi, sillä hän oli nähnyt valon paistavan sen reiästä. — Silloin he pelästyivät ja pötkivät kotiin, rukouksia lukien.
Ja viikkoa myöhemmin kävi ilmi, että mies, jonka he olivat aikoneet polttaa, oli viaton heidän epäilemäänsä rikokseen. Silloin he lähtivät Husebyhyn kertomaan näystään ja kaikkialla, minne tieto tästä levisi, syntyi suuri ilo sen johdosta, että ihmiset olivat saaneet ystävän, joka tahtoi suojella viattomia vääryydeltä.
Ja sitä mukaa kuin tieto niistä ja muista kauniista ihmetöistä levisi ympäri maata, kasvoi Halvardin kunnia. Ja viimein antoi hänen sukulaisensa Harald Sigurdinpoika vuonna 1055 kaivaa ruumiin maasta ja siirtää sen Osloon Mariankirkkoon. Sinne haudattiin pääalttarin taa, komeaan, kullatuilla hopealaatoilla päällystettyyn arkkuun Herran kuuliainen ja uskollinen palvelija Halvard, joka oli tahtonut harjoittaa hurskautta ja armeliaisuutta niitä kohtaan, jotka olivat suoneet pahaa hänelle ja hänen läheisilleen. Ja niin hänet korotettiin viattoman kuolemansa jälkeen Jumalan armolahjojen jakajaksi, jotka Herra on antanut uskollisten palvelijoittensa huomaan, kuten rakastava isä antaa kuuliaisten lastensa jaella tavaraansa tarvitsevien avuksi ja nimensä kunniaksi. Ja Halvardin kuolinpäivää, viidettätoista toukokuuta vuonna 1044, alettiin viettää juhlapyhänä koko Norjan maassa. Ja valtakunnan eteläosissa se oli suurin kaikista pyhistä.