XLII.

Ulvar ei joutunut milloinkaan Islantiin. Pohjanmerellä heitä kohtasi sumu ja vastatuuli, joka yltyi semmoiseksi myrskyksi, että heidän täytyi heittää laivasta suurin osa lastiaan, jos mieli pelastaa henkensä. Lopulta myrsky vei peräsimen, eivätkä he voineet ohjata laivaa minnekään päin, vaan se ajautui vuorista rannikkoa kohti. Illuge arveli nyt heidän joutuneen Skotlantiin. He koettivat nostaa purjeita ja ohjata laivaa airolla, ja pääsivät siten saarien suojaan, missä aallokko ja tuuli eivät olleet niin ankarat. Illalla he laskivat laivan ankkurin jylhärantaiseen lahteen, johon tunturilta virtaava joki oli kerännyt hiekkavallin. Taloja ei näkynyt missään.

Yöllä tuuli taas yltyi, ja ankkuri irtautui pohjasta. Laiva kaatui kyljelleen, mutta miehet pelastuivat maihin. Illuge sanoi, että jos nyt ilmestyisi näkyviin miehiä, joilla oli rantaoikeus, tulisivat he varmasti tapetuiksi. Hän neuvoi siis korjaamaan laivan purjehduskuntoon ja lähtemään sitten pois.

He tekivät työtä kaiken päivää ja joutuivat valmiiksi iltaan. Mutta kun heillä ei ollut ruokavaroja, kehoitti Ulvar tekemään ryöstöretken maihin. Ylempänä rinteellä oli asuttu laakso. He lähtivät sinne, hyökkäsivät ensimmäiseen suureen talon, ajoivat ihmiset pois ja ottivat ruokaa ja vaatteita niin paljon kuin tarvitsivat. Kukaan ei noussut vastarintaan.

Mutta palatessaan rantaan he näkivät laivansa olevan täynnä vierasta väkeä, ja Illuge sanoi skotlantilaisten tulleen toista tietä rantaan ja voittaneen heidän laivalle jättämänsä vartijat. Samassa he näkevät suuren ratsujoukon ajavan laakson läpi samaa tietä, jota hekin olivat tulleet. Illuge sanoi:

"Mitä pidät retkestämme, Ulvar?"

"Hauskempaa tämä on kuin olla aaltojen kasteltavana", vastasi Ulvar nauraen, "mutta meidän on jouduttava laivaan ja viskattava mereen nämä miehet, ennenkuin tuo suuri lisäjoukko ehtii rantaan."

Illuge arveli olevan helpompaa karkoittaa ensin ratsujoukko kuin kiivetä laivaan, "sillä sieltä isketään poikki meidän kätemme. Mutta ei ole niin vaarallista, että näitä on enemmän kuin meitä."

"En minä heitä pelkää", sanoi Ulvar, "mutta olisi paha, jos toiset sillä aikaa veisivät laivamme merelle. Silloin olisimme revon saksissa."

Ja hän juoksi veteen useimpien miesten seuraamana, pitäen kilpeään suojanaan laivalta ammuttuja nuolia vastaan, kahlatessaan laivaa kohti. Mutta hän sai pian oppia, ettei ollut niinkään helppo nousta laivaan, sillä skotlantilaisten oli helppo ampua nuoliaan ja iskeä kirveillään ylhäältä alas. Ja vaikka norjalaiset ottelivat urhokkaasti ja heittivät takaisin keihäät, joita lenteli heitä kohti, ei heillä ollut suurta menestystä. Ja nyt ajoivat ratsumiehetkin veteen. Vihollinen ahdisti nyt heitä joka puolelta, ja itse he seisoivat vedessä kainaloita myöten. Siitä syntyi kova taistelu, ja Ulvar sanoi Illugelle:

"Parempi olisi ollut, että olisin seurannut sinun neuvoasi, kasvatusisä."

"Sinulla on miehen luonto, Ulvar", sanoo Illuge, "vahinko olisi, jos Vigdis kadottaisi noin uljaan pojan." Samassa hän juoksi laivan ääreen. Laivan laidalla seisoi pitkä, punatukkainen mies, skotlantilaisten päällikkö. Illuge heitti pois kilpensä, hyppäsi kannelle ja sai kiinni skotlantilaispäällikön jaloista. Mutta tämä iski häntä samassa kirveellään päähän. Molemmat putosivat laiteen yli, ja Ulvar tappoi skotlantilaisen. Nyt joutuivat tämän miehet aluksi ymmälle, toiset peräytyivät kauemmaksi ja toiset hyppäsivät veteen päällikkönsä perässä. Silloin onnistui muutaman norjalaisen kiivetä laivaan.

Ulvar oli viimeinen, joka nousi kannelle, sillä hän tahtoi auttaa Illugen mukanaan. Mutta tämä sanoi:

"Älä välitä minusta, vaan pelasta itsesi, sillä tahdon, että viet terveisiä äidillesi ja kerrot, miten minun päiväni päättyivät."

"Ei hän ole iloitseva, jos minä tulen kotiin ilman sinua", vastasi Ulvar. Hän pääsi kannelle, ja miehet saivat vedetyksi Illugen ylös, mutta hän kaatui heti suulleen ja heitti henkensä. Ulvar oli nyt laivallaan, ja hänellä oli jäljellä kolmetoista miestä, joiden joukossa ei ollut yhtään haavoittumatonta, ja skotlantilaisia oli puoli sataa. Nämä tungeksivat laivan äärellä, ja toisten hakatessa laivan sivuja, pitivät toiset kilpiään heidän päänsä päällä, lennättäen sitäpaitsi nuolisateen toisensa jälkeen norjalaisten niskaan. Silloin näki Ulvar suuren laivan liukuvan esiin saarien välistä ja tulevan heitä kohden ja hän huusi miehilleen:

"Lyhyt oli retkemme, mutta voimme olla tyytyväiset iltatyöhömme." Skotlantilaiset olivat näet kärsineet suuren mieshukan.

Vieras laiva laski nyt ankkurinsa, ja sieltä hyppäsi miehiä Ulvarin laivalle. Etummaisena tuli pitkä, tummapintainen mies. Hän iski laivahaan laiteeseen ja ponnahti ylös. Sitten hän juoksi maston luo, jossa Ulvar seisoi, huutaen norjan kielellä:

"Hyvin taistelet, nuori päällikkö, vaan parahiksipa saavuimmekin apuun."

Tuossa tuokiossa oli laiva täynnä hänen väkeään, ja nyt kääntyivät asiat niin, että skotlantilaiset hyppäsivät veteen ja koettivat paeta rantaan, mutta harva heistä pääsi sinne.

Kun siis taistelu oli päättynyt, viskasivat vieraat soturit skotlantilaisten ruumiit mereen ja hinasivat Ulvarin laivaa omansa vieressä. Mutta silloin huomattiin sen saaneen niin pahoja vaurioita, ettei se enää pysynyt pinnalla. Vieras pyysi nyt Ulvarin ja tämän miehet omalle laivalleen, antoi kohottaa purjeet ja ohjasi laivan merelle. Heillä oli oiva purjetuuli, sillä myrsky oli laannut.

Vieras sitoi Ulvarin ja hänen miestensä haavat ja sai kuulla taistelun kulusta. Hän sanoi olevansa nimeltään Uspak ja syntyneensä Islannissa, mutta nyt hän asui Northumberlandissa. Hänen miehensä olivat siltä seudulta ja syntyjään norjalaisia ja tanskalaisia.

Pimeän tultua he laskivat ankkurin erääseen salmeen ja kävivät maata. Uspak ja Ulvar makasivat samalla tilalla kannen alla. Ulvar ei voinut nukkua, sillä hänen haavojaan särki, ja Uspak puheli silloin hänen kanssaan. Hän sanoi:

"Sinä olet taistellut miehen lailla tänään, Ulvar, ja olet varmasti korkeaa sukua. Miltä puolen Norjaa olet kotoisin ja kuka on isäsi?"

Ulvar vastasi:

"Olen kotoisin Vigulmarkista. Talo, jossa asun, on Vadin, Foldenin varrella."

Uspak kääntyi äkisti hänen puoleensa ja kysyi:

"Entä kuka on isäsi, Ulvar — mikä on hänen nimensä?"

"En tahdo salata sinulta, herra", sanoo nyt Ulvar, "että olen äpärälapsi. Siksi minua sanotaan Ulvar Vigdiksenpojaksi äitini nimen mukaan."

Uspak on kauan ääneti, hän yrittää puhua useamman kerran, mutta ei tiedä miten alkaisi. Vaan Ulvar ei huomaa sitä. Viimein hän sanoo hiljaa:

"Kuinka vanha sinä olet, Ulvar Vigdiksenpoika?"

"Täytän kahdeksantoista keskikesän jälkeen", vastaa tämä.

Vieras paneutuu nyt takaisin tilalle, eikä virka mitään pitkään aikaan. Viimein hän lausuu:

"Vieläkö äitisi Vadinin Vigdis elää, ja onko hän naimaton?"

Ulvar vastaa myöntäen. Silloin sanoo Uspak:

"Kuulisin mielelläni enemmän äidistäsi — hän on varmaankin korska ja mahtava nainen, koska hän on jaksanut kasvattaa sinusta semmoisen miehen omin voiminsa. Pidätkö sinä äidistäsi?"

Ulvar vastaa:

"Täyttäessäni viisitoista vuotta, antoi hän minulle Vadinin ja puolet kaikesta tavarastaan, ettei kukaan voisi sanoa, että olin köyhä ja valtaa vailla, vaikka olen äpärä. Hän on teettänyt itselleen toisen talon pohjoisemmaksi metsään. Sen paikan nimi on Berg, mutta hän asuu Vadinissa. Ja sinä olet oikeassa, sillä hän on korskin nainen, minkä tavata saattaa. En tunne ketään toista hänen vertaistaan, enkä minä ole surrut suuresti sitä, etten tunne isääni."

Ulvar kertoi nyt äidistään, ja mitä enemmän hän kertoi, sitä enemmän vieras kysyi. Hän sai kuulla Gunnarin kuolemasta ja Vigdiksen kostosta ja kaikesta, mitä sen jälkeen oli tapahtunut. Ja yö kului pitkälle. Kun hän oli lopettanut, sanoi Uspak:

"Sanomattoman paljosta sinä saat kiittää äitiäsi. Hänen tulee saada sinusta paljon kunniaa. Hänellä ei ole vertaistaan rohkeudessa ja viisaudessa, eikä kukaan ole rakastanut poikaansa hellemmin."

"Toden sanot", vastasi Ulvar. "Toivon, että joskus voin palkita hänen hyvyytensä."

Uspak sanoo:

"Nyt sinä olet kadottanut laivasi ja tavarasi, mutta jos tahdot olla minun laivallani kesän, ei sinun ole tarvis palata köyhänä Norjaan syksyllä. Saat olla apupäällikkönä laivalla, ja saat puolet päällikönsaaliista."

Ulvar kiitti häntä. Hetken kuluttua hän sanoo olleensa oikeastaan matkalla Islantiin. Uspak kysyy nyt, onko hänellä asiaa sinne. Ja Ulvar sanoo:

"Koska sinä olet Islannista, Uspak, niin sano, tunnetko siellä miestä, jota kutsutaan Viga-Ljot Gissurinpojaksi, Skomedalin talosta?"

"Onko sinulla asiaa hänelle?" kysyy Uspak kotvasen kuluttua.

"Olisihan sitä", sanoo Ulvar.

"Onko hän kukaties äitisi ystävä?" kysyy toinen.

"Ystäväksi en voi häntä sanoa", lausuu Ulvar, "enkä odota häneltä suuria. Mutta haluaisin tietää, miten hän ottaisi minut vastaan, sillä hän kuuluu olevan isäni."

"Kylläpä hän mahtaisi olla merkillinen mies, ellei hän ottaisi ilolla vastaan noin kaunista ja miehevää poikaa", sanoo nyt Uspak naurahtaen. "Ja tuskinpa hän on saattanut unohtaa sinun äitisi kaltaista naista."

"Hän ei ole koskaan tiedustellut meistä", vastaa Ulvar, "ja tiedän hänellä olevan vaimon ja lapsia Islannissa. Mutta kävisin sentään mielelläni viemässä hänelle terveiset äidiltäni, jonka hän vietteli ja hylkäsi."

Uspak sanoo nyt vähän ajan kuluttua:

"Ljot ei ole enää Islannissa. Olen kuullut hänen lähteneen maasta monta vuotta sitten — hänen vaimonsa ja lapsensa ovat kuolleet."

"Oliko hän sinun ystäviäsi?" kysyy Ulvar.

"Ei", sanoo Uspak. "Hän oli yhtä vähän minun kuin äitisi ystävä."

Ulvar asettuu nyt levolle ja koettaa nukkua. Vähän ajan kuluttua hän tunsi jonkun koskettavan kasvojaan ja aukaisi silmänsä. Uspak oli avannut luukun, josta tulvi sisään aamuvaloa, ja istui hänen vieressään katsellen häntä.

"Sinä valitit unissa, Ulvar", sanoi Uspak, "ja minä tahdoin katsoa, miten sinun laitasi oli. Mutta nuku nyt taas."