XXVI.

Torbjørn Haalegin nimi on ennen mainittu; hän oli kasvattanut Ljot Gissurinpojan. Hän oli rikas ja arvossapidetty päällikkö. Torbjørnilla oli monta poikaa vaimostaan, mutta se ei kuulu meidän kertomukseemme. Vanhimman nimi oli Lyting; hän oli kuollut. Lytingin leski oli nimeltään Gudrun, ja häntä kutsuttiin Ostfjordin auringoksi, sillä hän oli kauneimpia naisia Islannissa ja hyvin rikas, viisas ja toimelias, uskollinen ystävilleen ja hyvä palvelusväelle, mutta kiivas, omaperäinen ja varsin ylpeä. Lytingillä ja Gudrunilla oli vain yksi lapsi, tytär nimeltä Leikny. Ihmiset sanoivat hänen muistuttavan äitiään kaikessa hyvässä, ja Leikny Lytingintytär oli kaikkien suosiossa. Mutta Lyting oli luvannut, ettei häntä naitettaisi koskaan vasten tahtoaan, ja moni oli jo kosinut häntä, mutta saanut rukkaset.

Ljot tuli kotiin samana syksynä, jolloin hän oli puhunut Vigdiksen kanssa karjatuvalla. Ensimmäinen sanoma, jonka hän kuuli kotona, oli, että Veterlide oli nainut Gudrunin, ja että heidän häänsä piti oleman kuusi viikkoa talvipäivätasauksen jälkeen. Ljot lähti suoraapäätä taloonsa Skomedaliin, ja vietti siellä koko talven, tapaamatta ketään. Hän ei tullut sukulaisensa häihin, ja moni ihmetteli sitä.

Kun miehet kesällä lähtivät käräjille, jäi Ljot kotiin. Veterlide ja Gudrun olivat tulleet myös käräjille, ja kotimatkalla he poikkesivat Skomedaliin. He eivät ilmaisseet vähääkään närkästystä sen johdosta, ettei Ljot ollut tullut heidän häihinsä, mutta pyysivät niin hartaasti häntä lähtemään heidän kanssaan Holtariin, ettei Ljot viimein voinut olla suostumatta siihen, vaikka hän ensin esteli.

Veterlide valmisti nyt suuret pidot, ja taloon tuli paljon vieraita. Kestityksessä ei ollut moitteen sijaa, ja kaikki sujui hyvin, mutta moni huomasi, että Ljot oli juron ja ynseän näköinen; hän puhui hyvin vähän, eikä tahtonut ottaa osaa toisten miesten leikkeihin.

Pitojen alkupäivinä oli Veterlidellä kerran yllään komein kirjailuin koristettu viitta, sama, jonka hän oli saanut Vigdikseltä. Ljot ei tahtonut voida irroittaa silmiään siitä. Myöhemmin päivällä Veterlide laski sen penkille. Ljot istuutui silloin sen viereen ja otti sen käsiinsä sekä pani sen sitten polvilleen. Kun Veterlide tuli hänen luokseen, sanoi Ljot:

"Tehkäämme vaihtokauppa, sukulaismies — anna sinä minulle tämä, niin minä annan sinulle, mitä tahdot."

"En minä myö lahjaksi saatua tavaraa", vastasi Veterlide.

"Anna se sitten minulle lahjaksi", sanoi Ljot. — "En ole milloinkaan pyytänyt sinulta mitään."

Veterlide ei ensin vastannut mitään. Silloin tuli Gudrun siihen. Hän oli kuullut heidän keskustelunsa ja sanoi nyt:

"Ei ole arvosi mukaista, että kiellät sukulaiseltasi, mitä hän pyytää — vierasta tulee pitää kunniassa. Tästä näet, Ljot, miten hyvää me sinulle suomme, heitä nyt pois raskaat ajatuksesi ja mene leikkisille toisten miesten pariin."

Hän käski Ljotin nousta ylös ja sitoi viitan hänen hartioilleen. Se sopi kuin valettu, ja hän näytti hyvin muhkealta siinä. Sen jälkeen Gudrun lähti heidän luotaan. Ljot jäi seisomaan viitta hartioillaan, mutta Veterlide sanoi:

"En minä olisi antanut sitä, ellei Gudrun olisi pyytänyt. Soveliaampi sinun olisi ollut olla ilman sitä, ja vieläkin soveliaampi unohtaa koko se neito, joka on viitan ommellut."

Ljot vastasi:

"Minä pidin siitä neidosta — vaan nyt pidän tästä viitasta, siksi että se pukee minua. Kiitän siis vastentahtoisesta lahjasta ja pidän sen hyvänäni."

Hän hymyili hiukan sanoessaan näin, otti sitten viitan yltään ja pani sen kätköön. Sen jälkeen hän lähti ulos tanhualle, missä miehet leikkivät.

Joukossa oli kaksi veljestä, Odd ja Sigurd Beinenpojat, kumpikin mainioita leikkisankareita. Odd oli sen puolen väkevin mies. Ljot oli myös taitava aseenkäyttäjä, ja hän piti hyvin puolensa, vaikkei hän ollut harjoitellut aivan äsken. Otellessaan hän kiihtyi, ja ympärillä seisojat tunnustivat hänet viimein taitavimmaksi kaikissa niissä aselajeissa, joissa tarvittiin liikkeiden ketteryyttä ja joustavuutta. Mutta Odd oli taitavin siinä, missä kysyttiin voimaa.

"Tekisi sittenkin mieleni nähdä", sanoi Ljot, "onko Oddissa miestä painamaan minun hartiani maahan."

Nuo kaksi ryhtyivät nyt painiin, ja Ljot huomasi pian voimansa vähäisiksi toisen rinnalla; mutta äkkiä hän teki tätä vastaan kiivaan rynnäkön, ja silloin Odd luotti liiaksi voimaansa, eikä osannut olla varuillaan, ja leikki loppui siihen, että Ljot painoi hänet tantereeseen. Siihen päättyivät sen päivän voimanmittelyt.

Ljot nukkui eräässä ulkoaitassa. Aamulla hän makasi sängyssään viitsimättä nousta ylös. Silloin hän kuuli naisten ääniä viereisestä aitasta. Yksi sanoi:

"Mitä sinä sanot siitä, että Odd Beinenpoika tuli painetuksi maahan eilen illalla — nyt hän ei enää voi kehua olevansa voittamaton."

Toinen ääni vastaa nauraen:

"Mitäpä minä siitä, onko hän voittaja vai voitettu — minä iloitsen siitä, että tuo kaunis mies pääsi voitolle."

"Kutsutko sinä Ljotia kauniiksi mieheksi", kysyy nyt ensimmäinen ääni, "hänhän on musta ja kalpea kuin kummitus."

"Häntäpä minä kuitenkin tarkoittanen", sanoo taas toinen ääni, "sillä en tiedä kenenkään muun voittaneen Oddia."

Ljot nousi nyt tilaltaan ja lähti viereiseen aittaan. Siellä oli naisia enemmänkin, ja Ljot huomasi joukossa erään, jota hän ei ollut nähnyt edellisinä päivinä. Tämä oli puettu vaaleanvihreään, koruompeluksilla kirjailtuun pukuun ja oli hyvin kaunis. Hän oli pikemmin lyhyt kuin pitkä, mutta pyöreämuotoinen ja soma, ja hänellä oli pienet kädet ja jalat, vaalea, hieno hipiä ja siniset, iloiset silmät. Mutta kaunein oli sentään hänen tukkansa, sillä se oli niin pitkä ja tuuhea, että hän saattoi kietoutua kokonaan sen sisään; se oli väriltään pellavankeltainen ja välkkyvä. Neito oli juuri sukimassa sitä Ljotin tullessa sisään. Ljot ryhtyi puheisiin neitojen kanssa, mutta katsoi vain vaaleaa. Kun tämä sai tukkansa suorituksi, astui Ljot hänen luokseen ja pyysi tältä lainaksi kampaa, sekä sai sen. Silloin hän sanoi:

"Sinäkö se kutsuit minua kauniiksi mieheksi?"

Neito lehahti punaiseksi, mutta sanoi nauraen:

"Saatoinko minä arvata, että sinä väijyit kuuntelemassa — mutta eihän voi olla suomatta hyvää sille, jonka on tuntenut lapsuudesta asti."

Ljot hämmästyi nyt suuresti ja kysyi tuokion kuluttua:

"Sano siis nimesi, sillä minä en tiedä tuntevani sinua."

"Samapa tuo", arveli neito, ja Ljot huomasi hänen olevan nyreissään. Hän vastasi silloin:

"Sinä et ollut likikään näin kaunis viimeksi tavatessamme — sillä arvaan nyt, että olet Leikny Lytingintytär."

"Te pojat ette juuri olleet tietävinänne minusta siihen aikaan, kuin kasvoimme yhdessä Eyressä, isoisäni luona", vastasi Leikny, ja toiset neidot nauroivat. Mutta he huomasivat Ljotin puheen miellyttäneen häntä.

Ljot sai tietää hänen olleen jonkun aikaa Torbjørnin luona ja tulleen kotiin edellisenä päivänä. Ljot kyseli Eyren kuulumisia ja tarinoi kauan Leiknyn kanssa, sillä hän oli ymmärtäväinen neito ja älykäs puheissaan. Illalla hän istui hänen vieressään ja joi hänen kanssaan samasta sarvesta. Hän sanoi myös muun puheen lomassa:

"Minua ihmetyttää, että sinä olet vielä naimaton, Leikny — mutta sinulle ei varmaan kelpaa kukaan."

"Ei se ole niin", vastasi tämä, "vaan ei haittaa, että harkitsee vähän, ennenkuin solmii kaupan. En tahtoisi joutua sellaisiin oloihin, että mieleni tekisi saada se puretuksi jonkun ajan perästä."

Ljot nauroi ja sanoi:

"Taitaa ollakin vaikea tehdä mieliksi sinulle; en minä vaan uskaltaisi kysyä morsianta tästä talosta."

Leikny ei vastannut tähän mitään, ja he puhuivat sitten taas muista asioista. Seuraavana päivänä Ljot lähti kotiinsa.