III.
Siiri Siegberg translation
Nyt ovat kaikki metsäpirttiläiset selvinneet juovuksista. He seisovat kalpeina kauhusta tekoaan ajatellen. Sitten he alkavat hiljaa neuvotella siitä, miten voisivat salata tämän nuoren, mahtavan miehen surman sekä piilottaa ruumiit.
— Jättäkäämme Halvard veneeseen, sanoo Orm, etteivät hänen koiransa pääse hänen jäljilleen. — Halvard oli näet tuonut purjeretkiltään kaksi koiraa Pikku Bretlandista. Näiden nimet olivat Kerr ja Karados, ja ne olivat tunnetut viisaudestaan ja rohkeudestaan. Niiden oli tapana seurata Halvardia hänen kaikilla matkoillaan, ja oli harvinaista, etteivät ne olleet hänen mukanaan tänään.
He päättävät viimein soutaa veneen niin kauas kuin niemen suojassa pääsevät, upottaa sen ja Halvardin ruumiin sinne yöksi, ja viedä sen keskiyön jälkeen, kuun kadottua näkyvistä, keskelle vuonoa, upottaa ruumiin sinne kivillä, mutta soutaa veneen saarien väliin ja hakata reiän sen pohjaan, että luultaisiin Halvardin hukkuneen ja virran vieneen mukanaan ruumiit.
Gudveigin ja Graeinin ruumiit he veivät karjakarsinaan ja kätkivät ne sinne. Sitten he vierittivät toisen myllynkiven alas veneeseen, sitoivat sen pitkällä nahkahihnalla Halvardin kaulaan, soutivat kappaleen matkaa rannasta ja upottivat veneen ruumiineen pohjaan parin pienen saaren väliin. Tämän jälkeen he uivat maihin ja menivät Ormin pirttiin peräti pahoilla mielin teostaan.
Vasta yöllä palasivat surmamiehet takaisin, kaivoivat Graeinin ja Gudveigin karjakarsinan alle ja tallasivat lattian tasaiseksi. Sitten he lähtivät kävelemään rantaa pitkin sille kohdalle, mihin olivat upottaneet Halvardin ja veneen. — Silloin he näkivät ihmeellisen näyn: Saaren ympärillä kaarteli parvi merilintuja. Jokainen tietää, että linnut näyttävät tummilta taivasta vasten tämmöisenä hämäränä ja sumuisena kevätyönä. Mutta nämä linnut, jotka kaartelivat sen paikan yläpuolella, missä Halvardin ruumis oli, olivatkin miesten silmissä hohtavan valkoiset.
He vierittivät nyt veteen puunrungon ja uivat sen avulla rannasta. Mutta tultuaan saaren lähelle, näkivät he vielä ihmeellisemmän näyn: Halvardin kuollut ruumis oli noussut pohjasta ja kellui veden pinnassa. Hänen kasvonsa olivat lumivalkeat ja hänen silmänsä olivat auki; ne katsoivat kohti taivasta, ja hän oli niin ihana nähdä, että kammo kouristi heidän sydäntään heidän pahan tekonsa tähden.
He rohkenivat kuitenkin uida aivan lähelle ja koskettaa kuollutta. Silloin he huomasivat, että nahkahihna, jonka he olivat sitoneet hänen kaulaansa, oli luisunut irti ja oli nyt hänen oikeassa kädessään, aivan kuin hän olisi pitänyt kiinni siitä; vaan vasen käsi osoitti ylöspäin. Eivätkä linnut olleet koskeneet häneen.
Heitä rupesi nyt peloittamaan kaikki nämä oudot asiat. Sigurd ja hänen sisarenpoikansa olivat menettäneet kaiken rohkeutensa ja alkoivat sanoa, että Halvard oli ollut hurskas mies ja että hän nousisi pinnalle, vaikka he laskisivat hänet keskelle vuonoa molemmat myllynkivet kaulassa.
Viimein sai Orm heidät kuitenkin nostamaan veneen pohjasta ja soutamaan maihin. He tottelivat Ormin neuvoa, sillä tämä pelkäsi enemmän eläviä kuin kuolleita. Hän juoksi kotiin noutamaan kaksi vastaparkittua härännahkaa — hänen täytyi uhrata ne nyt, etteivät Halvardin koirat löytäisi niin helposti herransa jälkiä. Ja he käärivät ruumiin nahkoihin ja kantoivat sen maihin. Sitten he kaivoivat sen keskelle töyrästä, sille kohden, mihin Graein oli alkanut tehdä peltoa.
Tämän jälkeen lähtivät ilkityöntekijät kotiin, aamun jo sarastaessa. Orm ei mennyt levolle, vaan herätti tyttärensä ja kertoi tälle, mitä oli tapahtunut. Ranghild pelästyi kovin, mutta lupasi auttaa isäänsä siten kuin tämä pyysi.
He ottivat hevosen, auran, miekan, kuokan ja lapion ynnä suuren selkävasun. Ragnhild pani lapsensa vasuun, sillä he olivat köyhiä, eikä heillä ollut muuta palvelusväkeä kuin ikäkulu orja, joka oli melkein sokea, ja tämän täytyi jäädä katsomaan pirttiä heidän poissa ollessaan; mutta Ragnhild ei uskaltanut jättää lasta hänen huostaansa.
Sillä tämä lapsi, joka oli lähes neljän vuoden ikäinen, näkyi olevan vailla ihmismieltä, ja häntä täytyi varoa päästämästä tulen ja veden ääreen. Tämä pikku tyttö ei ollut terve, vaan sillä oli kasvoissa ja päässä pahannäköisiä haavoja, jotka olivat kuluttaneet melkein kaiken tukan pois; eikä hän osannut puhua, tuskin kävelläkään. Mutta vaikka tuo lapsiparka oli niin vaivainen, pitivät äiti ja isoisä hänestä sanomattomasti ja olivat päättäneet lähteä viemään häntä Nidarosiin, koska kuningas Olavin pyhyydestä ja hänen hautansa parantamisvoimasta oli kuultu niin paljon merkillistä.
Graeinin ja Ormin välillä oli ollut semmoinen puhe, että Orm tulisi auttamaan tulevaa vävyään rantapellon raivaamisessa, ja hän arveli nyt, että jos hän muokkaisi sitä joka päivä kevään kuluessa, saisi hän ihmiset uskomaan, ettei hän tiennyt mitään Graeinin katoamisesta, ja johdattaisi siten epäluulon pois itsestään ja sukulaisistaan. Hän raatoi siinä kaiken päivää töyrään laidassa, ja Ranghild kantoi kiviä korilla ja tyhjensi ne kasaan sille paikalle, mihin Halvardin ruumis oli kätketty. Pikku tyttö sai sillä aikaa tulla toimeen omin neuvoin.
Päivä oli pilvinen ja kylmä. Puolipäivän aikaan ryhtyivät Orm ja Ragnhild syömään, ja Ragnhild haki lasta silmillään. Tämä istui sen myllynkiven päällä, joka oli ollut sidottuna Halvardin kaulaan — surmamiehet olivat vierittäneet sen takaisin entiselle paikalleen, sillä ruohoon oli jäänyt vaalea painunut jälki.
Kun Ragnhild aikoi nostaa tytön kiveltä, hytisivät sen hartiat kylmästä, ja se sanoi: "Palelee, äiti, palelee."
Nämä olivat ensimmäiset lapsen lausumat sanat, ja Ragnhild tuli niin iloiseksi, että hän itki ja nauroi. Hän tempasi lapsen syliinsä ja juoksi ylös mäkeä Ormin luo, ja tämä kuuli myös lapsen sanovan "palelee".
Orm ja Ragnhild raivasivat maata siihen asti kunnes saattoivat otaksua ihmisten uskovan Halvardia ja Graeiniä kohdanneen onnettomuuden. Joka päivä ottivat he lapsen mukaan, ja joka päivä tämä istui myllynkivellä, näyttäen vahvistuvan päivä päivältä.
Kesän lähetessä, ja ihmisten uskoessa yhä varmemmin Halvardin ja orjan hukkuneen, lopettivat he työnsä uutismaalla, arvellen ihmisten muuten alkavan jo ihmetellä heidän puuhaansa. Mutta Ragnhild kävi siellä myöhemminkin lapsen kanssa, paimentaen lehmää ja lampaita. Jos matkamiehiä sattui kulkemaan ohi, luulivat nämä hänen surevan sitä, ettei hän ollut päässyt tämän paikan emännäksi, ja lohduttivat häntä puhumalla lapsesta, joka parani ihmeteltävästi. Se juoksenteli jo vapaasti ja puhella leperteli. Haavat paranivat myös, ja sen päähän ilmestyi ensin untuvaa ja sitten oikeata tukkaa, niin että se oli pian sievä lapsi, jos tätä menoa jatkui.
Joutui sitten syksy. Silloin palasivat Nidarosissa käyneet laaksolaiset takaisin, kertoen uusia todisteita Pyhän Olavin voimasta ja ihmetöistä. Eräänä iltana istui pari miestä Ormin tuvassa, ja puhe kääntyi tähän.
Ragnhild makasi vuodepenkillä imettäen lasta, sillä vaikka se jo oli neljännellä vuodella, sai se vielä rintaa, koska se oli ollut niin heikko. Tänä iltana ei pikku Ranveig ollut terve. Se ei huolinut ruokaa eikä rintaa, vaan oli tulikuuma ja värisi, ja äiti oli hyvin huolestunut ja murheissaan.
Vieraiden mentyä meni Ranghild Ormin luokse ja sanoi:
— Minä pelkään, isä, että se, joka auttoi Ranveigia kesällä, tahtoo lahjansa takaisin, ellemme me tee kuten oikein on, — hautaa häntä vihittyyn multaan.
Orm tuumi tähän, että voisivathan he odottaa vielä vähän aikaa, — henki on kallis sille, jolla ei ole muuta.
Mutta lapsen tila paheni yhä, ja kolmantena iltana, heidän nähdessään sen kärsivän kovia tuskia, sanoi Orm:
— Huomenna, tyttäreni, lähdemme Husebyhyn.
Heti tämän jälkeen vaipui Ranveig uneen ja aamulla hän näytti olevan melkein terve.
Nyt ei Orm virkkanut mitään, vaan pesi silmänsä, suki tukkansa, ruokkosi partansa ja puki ylleen parhaimman mekkonsa. Isä ja tytär eivät vaihtaneet sanaakaan, Ragnhild siisti vain itsensä ja lapsen niin hyvin kuin taisi. Orm nosti Ranveigin syliinsä, ja sitten he lähtivät astumaan metsäistä rinnettä alas. Ja milloin vain kapea polku sen salli, kävelivät he rinnatusten käsikädessä. Päivärupeaman aikaan isä ja tytär saapuivat Husebyhyn.
Siellä oli nyt isäntänä Orm Kollinpoika, Vebjørnin veljenpoika. Hän oli tilan perijä, ellei Halvard tulisi takaisin.
Ihmiset olivat luulleet, ettei Torny eläisi kauan pojan katoamisen jälkeen. Mutta koko talon väen ja seutukunnan eläessä surun ja pelon vallassa Halvardin tähden, makasi Torny sängyssään sanoen, ettei hän ollut kuoleva, ennenkuin Halvard palaisi kotiin.
Kolme päivää sitten, Ormin ja Ragnhildin ollessa matkalla Husebyhyn, heräsi Torny, kutsui luokseen kaikki talon naiset ja sanoi näille nähneensä merkillisen unen ja tietävänsä Halvardin todella kuolleen, mutta sanoi hänen ruumiinsa löydettävän pian. Sillä hän oli nähnyt unissa poikansa ja Pyhän Olav kuninkaan. Tämä oli taluttanut Halvardia kädestä, ja heillä oli ollut kultakruunut päässään ja loistava saatto valkoisiin papinkauhtanoihin puettuja miehiä ympärillään. Ja pyhä kuningas lausui: — Vielä kerran sinun on suotu nähdä poikasi maallisilla silmilläsi, sukulaisvaimoni, sillä pian pitää tällä seudulla tunnetuksi tehtämän, että Jumala antaa mielisuosionsa hurskaille miehille ja suo heille vallan maan päällä ynnä autuuden taivaassa. Mutta sitten olet pian kulkeva meidän kanssamme Kristuksen korkeissa saleissa.
Torny käski kaivaa kaksi hautaa kirkon kuoriseinän taa, missä kaste ja sadepisarat tippuvat sen katon reunasta, joka kätkee armonvälikappaleet. Ja hän määräsi, että niiden pohja ja syrjät oli sisustettava kivilaatoilla, ja ne oli saatavat kiireesti valmiiksi. Miehet tekivät työtä yöt ja päivät, ja nyt olivat haudat valmiina Harvardille ja hänen äidilleen.
Ja kun sitten Orm tuli kertomaan sukulaisvaimolleen taloon saapuneen viestin sekä ilmoitti lähettäneensä miehiä etsimään surmaajia ja hakemaan ruumista, ei ihmetys ollut vähäinen kun Torny, joka oli maannut lähes vuoden sängyssä, nousi ylös, käski palvelusnaisen pukea hänet silkkiin ja kultaisiin koruihin, ja antoi heidän kantaa ulos tuolin, jolle hän istui odottamaan. Hän istui siinä koko päivän, ja papit, joita hän oli lähettänyt noutamaan, seisoivat hänen luonaan.
Iltapuolella he näkivät suuren väenpaljouden nousevan rinnettä taloa kohti. Etumaisena kulkivat paarien kantajat, heidän jälestään surmamiehet köysiin sidottuina Ormin miesten keskellä, ja viimeisenä saattojoukko, johon kuului toistasataa henkeä.
Nyt nousi Torny tuoliltaan ja lähti paareja vastaan. Hänen palvelusnaisensa taluttivat häntä, ja papit lauloivat "Kyrie Eleison". Ja kaikki, jotka itkultaan voivat, lauloivat mukana. Mutta Torny sanoi korkealla äänellä:
— Siunattu ollos, rakas poikani, palatessasi kotiin Kristuksen sanansaattajana.
Miehet laskivat paarit maahan ja vetivät härännahan Halvardin kasvoilta. Hänet saattoi vielä tuntea, sillä hän oli muuttunut paljon vähemmän kuin odottaa sopi. Äiti suuteli häntä ja sanoi:
Eikö teistä kaikista ole ihme, ettei Halvard ole muuttunut enempää, vaikka hän on maannut vedessä ja senjälkeen mullassa yli neljä kuukautta? Vaan minä sanon teille, että kuten minun poikani oli verrattoman paljon kauniimpi tätä viheliäistä ruumista, samoin oli hän tuhat vertaa kauniimpi taivaassa, jonne minun oli sallittu katsoa, kuin eläessään maan päällä nuoruutensa kukoistuksessa.
Sitten hän sanoi surmamiehille:
— Ihmisten ei pidä tuomitseman näitä miehiä, vaan heidät on jätettävä Jumalan tuomiolle. Vietäköön heidät metsään, ja älköönkä heille annettako muuta, kuin mitä heillä on päällänsä. Olkoon heidän paikkansa kolmen penikulman päässä, älköönkä heille tehtäkö mitään pahaa, elleivät he tule ihmisten asunnoille. Mutta tämä lapsi, jolle Halvard on osoittanut armon, on jäävä Husebyhyn ja kasvatettava rakkaudessa hänen kunniansa tähden.
Miehet vietiin nyt metsään, eikä kukaan nähnyt heitä sen jälkeen. Numedalin ja Hallingdalin väliltä löydettiin myöhemmin ihmisen luita, ja arveltiin niiden olevan Ormin ja Sigurdin, Pyhän Halvardin surmaajien jäännöksiä. Ragnhildin tiedetään käyneen Oslossa neljän poikansa kera Pyhän Halvardin haudalla vuonna 1082. Hän oli silloin vanha vaimo ja hän ilmaisi nimensä kahdelle Husebyn miehelle. Hän kertoi tavanneensa erään lainsuojattoman miehen, ja he olivat raivanneet itselleen talon Eggedalin tunturille. Hän lähti Oslosta pohjoista kohden Tronhjemiin rukoillakseen Pyhän Olavin haudalla ja saadakseen tavata tyttärensä. Sillä Ranveig, josta Husebyn suku oli pitänyt hyvää huolta, kasvoi viisaaksi ja hurskaaksi naiseksi, ja Olav Kyrren perustaessa Bekken luostarin Nidarosiin, meni hän sinne nunnaksi. Hänellä oli ihmeellinen parantamiskyky, ja ihmiset tulivat pitkien matkojen päästä tapaamaan häntä, ja antoivat suuria lahjoja luostarille. Hän osasi myös lukea ja kopioida hengellisiä kirjoja, jotka oli saatu vieraista maista, yhtä oivallisesti ja kauniisti kuin taitavin munkki.
Halvardin ruumis vietiin kirkon kuoriin, jossa sen ympärillä paloivat monet kynttilät, pappien lukiessa ja laulaessa yötä päivää, sillä kirkkoon oli kerääntynyt kansaa kaikilta lähiseuduilta ynnä paljon pappeja. Sitten hänen ruumiinsa haudattiin suurella komeudella.
Torny, hänen äitinsä, eli kolme viikkoa tämän jälkeen, sitten hän kuoli ilomielin, ja hänet haudattiin autuaan poikansa viereen.
Inga Ivarintytär, joka oli ollut kihlattu Pyhälle Halvardille, sanoi haluavansa elää neitsyenä, kuullessaan sulhasensa kunniasta. Mutta hänen sukulaisensa naittivat hänet, ja hän sai monta lasta. Hänestä johtaa syntynsä kaksi arkkipiispaa ja kolme piispaa.