II.

Veterlidellä oli sukulaisia Raumariikissä, ja näitä hän nyt aikoi käydä tervehtimässä. Kesä oli pitkälle kulunut heidän purjehtiessaan Foldenin vuonoon.

He soutivat laivan saarien väliin sille kohden, missä Frysja niminen joki laskee vuonoon, sillä ilma oli tyyni, oli satanut kaiken päivää, ja nyt illansuussa oheni sumukin alkaen vetäytyä vuorenselkiä kohti. Veterlide ja Ljot seisoivat keulassa katsellen seutua. Rinteillä kasvoi siihen aikaan sankkaa metsää, ja joen varrella näkyi taloja, mutta niitä ei ollut paljon, ja vain harva oli suuri. Joen suulla kellui pari kalavenhettä ankkurissa. Kalamiehet tähystivät suurta, vierasta laivaa, joka solui esiin sumusta saarien välistä. Veterlide huusi heille ja kysyi, mistä he olivat. Kun kalamiehet huomasivat vieraiden liikkuvan rauhallisilla asioilla, vastasivat he olevansa Vadinin Gunnarin lampuoteja, jonka talo oli suurin joen rannan taloista. Veterlide kysyi, lähtisivätkö miehet opastamaan heitä sinne nyt illalla, ja nämä lupasivat. Sen jälkeen soutivat islantilaiset laivansa virtaa ylös niin pitkälle kuin sitä saattoi kulkea, ja yksi kalastajista lähti saattamaan heitä Vadiniin.

Oli pimeä heidän tullessaan perille. Gunnar oli tuvassa. Hän istui peräistuimella. Gunnar oli kookas, kaunis mies; hänellä oli pitkä harmaa tukka ja koko rinnan peittävä parta. Lieden luona istui kaksi naista. Toinen kehräsi tulen hohteessa; hän oli puettu tummiin, eikä hän ollut enää varsin nuori, mutta vaaleapintainen ja kaunis. Toinen oli aivan nuori neito, joka istui toimetonna kädet helmassa. Veterlide astui tervehtimään isäntää, ja ennenkuin hän oli puhunut asiaansa puoleenkaan, nousi Gunnar paikaltaan ja lausui tervetulleeksi hänet ynnä koko hänen laivakuntansa sekä käski naisten kantaa pöytään ruokaa ja juomaa.

Nämä nousivat silloin paikoiltaan. Vanhempi huusi palvelusnaisiaan ja alkoi hääriä edestakaisin, mutta nuorempi jäi seisomaan lieden ääreen katsoen vieraita. Ja nämä näkivät nyt tulen valossa, että hän oli peräti kaunis, pitkänsolakka, korkea- ja siropovinen. Hänellä oli suuret harmaat silmät ja tukka, joka ulottui alapuolelle polvien. Se oli keltainen, kiiltävä ja paksu, mutta ei aivan vaalea. Hänen kätensä olivat suuret, mutta valkoiset ja sormuksin kaunistetut. Hänellä oli yllään ruosteenpunainen, villainen puku, runsain kirjailuin koristettu. Päässä hänellä oli kultainen vanne, ja hänellä oli enemmän koruja ja käätyjä kuin mitä naisten on tapana käyttää arkioloissa.

Vanhempi nainen tuli nyt tupaan suurta simasarvea kantaen. Hän antoi sen nuoremman käteen sanoen:

"Sinun sopii lausua vieraat tervetulleiksi taloon, Vigdis."

Vigdiksen nimellä mainittu otti sarven ja alkoi kiertää penkkiriviä, tarjoten ensin Veterlidelle ja sen jälkeen muille miehille. Viimeksi hän huomasi Ljotin.

Ljot oli näet istunut ensin ovensuussa olevalla penkillä, mutta siirtyi sieltä tulta lähemmäksi, koska hänen vaatteensa olivat märät. Hän piteli viittaansa koholla toisella kädellään, mutta hänen musta tukkansa oli valahtanut silmille, ja Vigdis näki nyt hänen kasvoistaan vähän muutakin kuin silmät, jotka olivat tummansiniset ja syvällä päässä.

Neidon ojentaessa sarvea, antoi hän viitan vaipua, ja juodessaan katsoi hän neitoa sarven laidan yli. Neito ei näkynyt pitävän hänen tuijottamisestaan, sillä hän ei sanonut mitään vieraalle, vaan otti sarven, jonka tämä ojensi hänelle, kääntyi penkkiä kohti ja istuutui sille.

Ljot asettui istumaan siten, että hän saattoi nähdä Vigdiksen. Hetken kuluttua vilkaisi tämä häneen ja kohtasi hänen katseensa; silloin hän punastui ja katsoi toisaanne. Mutta heti sen jälkeen hän katsoi uudestaan vieraaseen, ja nyt hän katsoi tähän niin kauan, että tämä viimein käänsi pois silmänsä.

Pöytään kannettiin nyt semmoinen määrä herkkuja, että se oli kuin uhkein pitopöytä. Gunnar tahtoi lähettää miehensä rantaan hakemaan laivamiehiä; hän tarjosi omia miehiään vartioimaan laivaa yöksi.

Veterlide kiittää, mutta ennenkuin hän on puhunut loppuun, sanoo Ljot sukulaiselleen näin:

"On jo niin myöhä; meidän miehemme voivat olla laivalla yötä, ettemme vaivaa isäntämme miehiä."

Silloin sanoo Vigdis nauraen:

"Islantilainen taitaa olla arka tavarastaan."

Gunnar nuhtelee häntä vihastumatta; hän sanoo:

"Islantilainen tarkoittaa hyvää tahtoessaan säästää miehiämme, mutta matka ei ole pitkä, ja hänen omat miehensä ovat soutaneet koko päivän sateessa sekä tarvitsevat tuoretta ruokaa ja lämmintä. Mutta tyttären ei sovi vastata vieraalle tylysti."

Ljot nauroi ja vastasi:

"Ei se tainnut olla niin pahasti tarkoitettu — eikä noin nuoren neidon sanoja punnita niin tarkoin."

Vanhempi nainen puhui nyt myös kuiskaten jotakin Vigdikselle, mutta tämä ei ollut siitä millänsäkään, vaan hymyili hiljaa paikaltaan. — Gunnar lähetti miehiä rantaan, ja toiset söivät ja joivat.

Puhe kääntyi viimeaikaisiin sumuihin ja sateisiin, jotka olivat tehneet suurta haittaa Gunnarillekin, sillä vilja oli valmista leikattavaksi. Gunnar sanoi: "Nuorena ollessani liikuin itsekin paljon vesillä kesäisin, eikä mikään ilma ollut mielestäni niin ikävä kuin tuuleton, sumuinen sadeilma."

Ljot vastasi tähän laulaen:

Todenpa lausuit, isäntä Gunnar! Ilta on usvainen, tyttäret torkkuu, ei maista leikki leikiltä kanssaan. Parempi vuode isännän auliin.

Kullat helskäen kattavat pöytää ihanat neidot. Nähnyt en vertaa. Lemmenpä hurmaan taipuvi mieli istuissa yksin sijalla vieraan.

Viimeiset säkeet hän lausui hiljemmin, eikä Gunnar, joka jo oli vähän juopunut, huomannut niissä mitään erityistä. Mutta Veterlide huomasi, ja alkoi heti puhua Gunnarin kanssa hänen retkistään. Kohta tämän jälkeen lähti Vigdis naisten kera makuuaittaansa.

Miesten mentyä levolle sanoi Veterlide jonkun ajan kuluttua Ljotille, joka makasi hänen kanssaan suljetussa sängyssä:

"Minä en ymmärrä sinun käytöstäsi, sukulaismies. Ei ole kaunista käyttää hyväkseen Gunnarin vieraanvaraisuutta, ja jo ensi iltana laulaa runoja hänen tyttärelleen."

Ljot ei vastannut mitään. Silloin Veterlide sanoi:

"En ole milloinkaan huomannut sinua naisiinmeneväksi — mutta tänä iltana et sinä irroittanut hetkeksikään silmiäsi Vigdiksestä. Emme ole olleet niin kauan merellä, että sinulta olisi tarvinnut mennä mieli päästä ensimmäisen naisen nähdessäsi."

Ljot ei vastannut vieläkään, vaan käänsi kylkeä ja oli nukkuvinaan.